tiistai 21. huhtikuuta 2015

Kun ihminen on netissä pelkkä klik

Oijoijoi, maailman sivu on kerrottu, kuinka toiset ihmiset on semmoisia kulkijoita - tekevät ystäviä ja jatkavat matkaa. Jättävät monia kaipaamaan ja ihmettelemään, itse ovat jo matkalla seuraavaan kohteeseen.

Netin myötä tämä on tietysti lisääntynyt ja toisaalta muuttanut muotoaankin. Joku oli joutunut vastaamaan pomolleen kasvotusten miksei ollut hyväksynyt pomon kaveripyyntöä Facebookissa. Joku kahmii kaikki maailman ihmiset kavereikseen, vaikkei tuntis tuon taivaallistakaan, mutta haluaa, että kaverilistan luku on suurin mahdollinen. Sitten Yhdysvalloissa on mies, joka otti tehtäväkseen käydä kahvilla jokaisen kaverilistalleen kuuluvan kanssa - ja nähtävästi lista oli aika pitkä ja laajalle levinnyt (Ameriikka on levee maa, kuten tiämmä). En nyt muista montako vuotta hän oli laskenut menevän, että kaikki on käyty läpi- tehtävää hidasti tietysti juurikin ne välimatkat ja se työläs "oikea" elämä, heh heh. Mutta tosi kiva tempaus, mun mielestä!

Itse olen ottanut fb:ssä sen linjan, että tunnen kaverini. Tavalla tai toisella, paikasta tai toisesta. Tutustumme juuri, tai olemme jotenkin muuten tekemisissä, esimerkiksi harrastusten kautta, tai yhdistystoiminnassa. Niin huoletonta on kuulkaa hoitaa asioita lastenkin kavereiden kanssa, kun me vanhemmat ollaan kavereina ja saadaan jokainen tauti-invaasio tai muu tärkeä tiedonanto kulkemaan kelppeesti kerralla kaikille! Kätevää sanon ma.

Mutta siis. Mä suhtaudun kyllä ihan yhtä vakavasti kaveruuteen Facebookissa kuin muuallakin. Jos joku haluaa olla minun kaverini siellä, niin mä oikeasti ilahdun ja ajattelen, että näin me jaamme elämämme osasia toisillemme tämänkin ihmisen kanssa. Se on sellaista yhteenkuuluvuutta ja ryhmähenkeä. Näin me bondaamme, vielä nelikymppisetkin voi saada uusia ystäviä ja mitä kaikkea! Ihanaa, kivaa ja inspiroivaa jokatapauksessa!

Sitten on niitä ikäviä. Jotka aiemman iän tuttavuuden varjolla pyytävät kaveriksi ja ainoa kommunikaationaihe on "anna mulle töitä". Ja jos en työpaikkaa pysty sillä hetkellä järjestämään, niin en olekaan enää kaveri! (ja huomioksi vaan, sen työnhakuviestin voisi laittaa ihan ilman kaveripyyntöäkin, ettei tartte vaivautua esittämään). Ja sitten on muuten sellaisia elämän suuria pettymyksiä, kun joku esittää edessäpäin ystävää - on vieläpä pyytänyt itse kaveriksi ja saanut minut ressukan siitä ilahtumaan - ja poistuvat mitään sanomatta takavasemmalle. Että se siitä. Ne jättää jokainen jäljen minuun ja koen siinä vaiheessa niin suurta pettymystä ja surua, että välillä mietin kuinka pystynkään enää ikinä olemaan sosiaalinen missään, koska tuntuu että ihminen ei ole enää kellekään minkään arvoinen.

No heitä odottaa kyllä jossain vaiheessa elämässään se kuuluisa tilinpäätös, että sinne sitten vaan, synnit pinoon ja vitsa viuhumaan, vai miten se meni *tirsk*. Mutta minulle jokainen kaverini on ihminen, ei pelkkä klik. Se, että jollekin minä en ole mitään, on jonkun toisen ihmisen tappio.

P.s. Joko olet kysynyt tuolla ? :)

3 kommenttia:

  1. Kävin jo aiemmin kurkkimassa ja miettimässä, että jotain tähän pitäis sanoa :)

    fb (ja some yleensäkin) on välistä kyllä yks sellanen aikuisten hiekkalaatikko. Mulla kans sellanen periaate, etten kavereiksi naamakirjaan hyväksy kuin ne, jotka oikeestikin tunnen (edes niin, että saan nimen yhdistettyä naamaan). Rasittavia ne, joiden tekemisiä ja sanomisia pitäs koko ajan tykkäillä ja kommentoida...

    VastaaPoista
  2. niinpä.. tai sit on niitäki,jotka haluu kaveriks ja sit vaa "roikkuu" siellä taustalla. onneks on niitäki,joita ei haluu poistaa mistään hinnasta,joita haluu siellä pitää aina. ;) aikuisten hiekka-laatikko,sielläki niitä riitoja tulee,ihan samanlailla ku lasten kesken.

    VastaaPoista
  3. Minä helpotin elämääni ja lähdin koko veisbuukista pois kolmisen vuotta sitten, enkä ole katunut päivääkään. ;)

    VastaaPoista