lauantai 25. huhtikuuta 2015

Jysähtikö joku siellä just? No ei ihme, täältä pläjähti meinaan vastauksia just eetteriin satakilomterisen pätkän verran!

Fiuu! Kiitti vaan yhdessä ja erikseen kaikille, kysymyksiä tuli niin paljon ja ne oli niin syväluotaavia, että ihan harkittin taskulampun ja hakun hankkimista, että kaikki saisin syvyyksistä kaiveltua, eeehhhe... Juu, juu, juu- mää lopetan (tältäerää) nää typerät vitsinyritelmäni ja painun suorilla päin asiaa ninkon on ennenkin tässä blogissa pruukattu tehdä :

Minkärotuinen ja ikäinen koira teillä on?
Rotu on schapendoes (lausutaan vähän lausujasta riippuen shapendus tai niin kuin meiräm miäs: shappendööli) ja ikä 4 vuotta. Tää on hollannista lähtöisin oleva rotu, nimitys muistaakseni tarkoittaa lampaita paimentavaa rakkikoiraa. Karvapeite on paksu ja laineikas ja sen pitää näyttää vähän hint-hamppulilta sitä kuitenkaan olematta (ai miten se toteutuu käytännössä? no ei mitään hajua kuulkaas). Näyttelyissä käyvää koiraa ei saa trimmata eikä sais muuten pestäkään ihan just (kuukautta) ennen kilpailuja, ettei karvan oma tyyli katoa. Yleensä me, jotka asutaan täällä maalla näine kotoisine valiokoirinemme ilman näyttelytuomarin valvovaa silmää, ajellaan karvat kesäksi näistä turjakkeista monistakin syistä. Yleisin syy lienee kuitenkin koiran mukavuus, eikä niinkään ihmisen, (vaikka siinä turkissa kamalaton homma onkin hoitaa kun niikseen tulee)! Mutta meilläkin kun koira laukkaa joessa plutimassa, piehtaroi metsikönpohjissa ja hankaa itseään pihkaisiin puihin noin kertaa kakskymmentä joka alvarin päivä, niin eipä se sen jälkeinen karstaaminen ole sille koirallekaan joka päivä niin mieluisaa, voin kertoa. Kohtsilleen meilläkin isäntä taas ottaa fiskarssit käteen ja klipsii sillä ja leikkurilla loput. Me jätetään aina koiruuden pääosaan pitkät karvat, koska tämä tapaus erityisesti kokee, että silmien edessä roikkuvat karvat on sen turva isoa ja pelottavaa maailmaa vastaan *ehhhhehhheh*! Meidän tää koira on siis nelivuotias uros ja kaikkeist eniten meidän koirista, mitä ikinä on ollut, kuin yks ihmislapsista. Tää on niin kiltti, mutta pököpäinen rotu, pölhöpettereiksikin usein kutsuttu. Meidän koira on moneen tälläiseen verrattuna tosi rauhallinen ja sopii kuin nenä päähän meidän porukkaan. On aina siellä missä muutkin, paitsi silloin kun kaikki on levittäytyneenä pitkin taloa, niin tää on usein keskellä eteistä, siitä näkee minne kukakin menee ja tulee ja tartteeko reagoida jotenkin johonkin. Ei ymmärrä yhtikäs mitään pallon noutamisesta - "mämikäännoutajaoo"- tai muustakaan tyypillisestä koirahommelista - "mämikääntemppuelukkaoo"- mutta kun juustopaketti rapsahtaa, niin tää on kärppänä paikalla istumassa kuin maailman nököin koira ja antaa tassua nätisti saamaansa juustohippua vastaan. Ja nukkuu aina yönsä jonkun lapsen huoneessa. Rakastaa meidän kissoja jotka puskee sitä ja makoilee päikkäreillä sen kainalossa nuoltavina, mutta anti-rakastaa kaikkia muita kissoja maailmassa. Tykkää olla lenkillä, mutta rakastaa varjoisalla nurmikolla makaamistakin. Jänskättää autossa kulkemista, mutta sekoo joka kerta intopiukeeseen riemuun, kun joku poissaollut tulee kotiin (ja tähän poissaolemiseen riittää, että käväsee vaan vessassa...).


Meillä on kyllä myös toinen koira: pyreneitten mastiffi. Se on pyreneitten vuorilla alkujaan lammaslaumoja vahtinut susien hyökkäyksiltä, laumanvartijarotu. Se on jo yli kymmenenvuotias (hitsi että aika lentää, sanonpa vaan), aika iäkäs isoksi koiraksi. Hän asustelee meidän hevostallilla ja välillä kyllä tässä talonpihallakin, on siis meillä "tiluksien" vahtina, vaikka ihan perhekoira onkin. Paksu ulkokoiran karva kun ei vaan salli koiran asustelemista näissä lattialämmitetyissä tiloissa, mutta onhan hän meillä täällä pirtissäkin ollut aikoinaan ja välillä vierailee vieläkin. Riemastuttava muistikuva siitäkin, kun meidän vanhan keittiön vanhassa isossa pirtinpöydässä oli aina aamusin ihmeellinen himmeä pinta. Mä kattelin sitä aamusilmin aina siinä, että onpa kummallinen, mutta en sen kummemmin (lue:aamukahvia siinä tilassa ajattelin ekana, tokana ja ehkäpä kymmenentenäkin) asiaa tutkinut enempää. Sitten kerran käpehdin jostain syystä köökkiin keskellä yötä ja tapasin tän melkein satakiloisen koiran makaamasta pitkin pöytää! Siis meidän pöydällä oli kokoa ihan kunnolla, mutta kun se koiruus siihen päälle oli levittäytynyt, niin eipä siitä paljoa näkynyt alta. Sillon mä aloin tajuaan, että tää koira ei taida pystyä makaan meidän lattioilla (jota kasvattajat oli kyllä sanoneet, että se voi olla kyllä ulkotiloissa tai muissa sellaisissa ihan hyvin). Ei muka raaskittu laittaa koiraa "kylmään". No tallilla tietysti mikään kylmä edes ole sillätavalla, mutta hetken sekin kesti tajuta meidän hömelöiden ihmisten. Tää koira on ulkonäöltään yhtä aikaa söpöluttanan ja killerin näköinen, monen sentin kulmahampaineen ja lerppakorvineen, mutta siis luonteeltaan kiltti kuin aamutohveli! Rodusta sanotaankin, että suojellessaan lammaslaumaa susia vastaan tiesi omat kykynsä joten sen ei tarvinnut mahtailla yhtään kellekään. Kyllähän sen nyt tajuaa ihminenkin, että jos toinen on karhun kokoinen jässikkä, niin sille ei ole mitään mahkuja pärjätä. Mutta ikinä koskaan milloinkaan en ole nähnyt tätä koiraa vihaisena. En ikinä! En ole ikinä kuullut sen edes murisevan! Mutta itsepäinen se on, niin kuin joku muuli virtahevon ruumiissa. Kaks kertaa se on elämässään näyttänyt meille miten tehdään kunnon koiratarha, ennen kuin opittiin. Ekalla kertaa se häippäs peltojen yli puolen tarharakennelmaa mukanaan illan pimetessä ja etittiin sitä poliisien ja kylänmiesten kanssa pitkin pitäjää (tai jopa yli maan rajojenkin: laitoin kaverille viestiä että onko meidän koiraa siä näkyny. Se kuittas, että Tukholman pääkadun tienoo tsek, ei havaintoa teidän koirasta *muah*). Tai no poliisitkaan sitä ettiny, mutta tiedotettiin heille ja he lupas tiedottaa jos löytyy, kun silmät niillä kuitenkin auki kun tualla kulkevat yönselässä rosmoja jahtimassa. Sitten tulikin soitto heiltä, että jotkut eläkeläiset oli ottanu sen hoiviinsa kun se oli ollut jo matkalla naapurikaupungin puolelle. Semmonen reissu silläkertaa! Toisella kertaa oltiin kerhoretkellä hevonkuusenkaukana ja naapuri soittaa, että teidän koira istuu täällä meidän oven takana niin ettei he meinaa mahtua pihalle siitä lävestä. No onneks naapuri oli asiansaosaava ja oli käppäillyt koiran kans meille (pikkasen oli kestänyt sadanmetrin matka, kun koira oli välillä päättänyt jäädä maisemia katteleen, niin silloinhan siihen jäädään, sitä mammuttimuulia ei liikuta silloin mikään) JA laittanut riimunnarulla kiinni puuhun, että oli löydössä meidän kotiuduttua (kun se tarha kerran oli kaput!). Myös yleensäkin tommosen koiran taluttaminen vaati hiukan vaativammat rensselit, siis silloin kun se oli iso kooltaan mutta nuori mieleltään, niin se vaan kääns päänsä kun sitä huvitti kääntää ja jäyskäs taluttimensa poikki kertapurasulla. Ketjuista veny lenkit hetkessä rikki kun se laitto nelivedon päälle tai hiukan hypähti kurkkaan jotain ojaan. Lopulta haettiin semmonen ketjunpätkä agrimarketista, mikä piti sonnitkin aisoissa ja saatiin joku roti tähän lenkittämistouhuun. Nykyään se ei enää viitti jäynätä meitä ja sitä voi taluttaa vaikka villalangassa. Tosin auki se meillä on nykysten melkein aina, kun se on jo vanha ukkovaari ja tietää missä on rajat ja sen koto.



Vitollako rouva pärryyttää?
Kyllä, mellä on itseasiassa kaksi Mersun Vitoa, toinen on tosivanha rousku ja toinen vaan vanha rousku. Molemmat rekisteröity henkilöautoiksi ja yhdeksälle hengelle. Aivan loistavia joukkojen-kuljetus-ajoneuvoja, paitsi talvella pikkasen pistää sutimaan. Mutta siihenkin tottuu ja oppiipahan ajamaan ja miettimään minne ajaa vai käveleekö oikeesti sekin pienen pätkän. Takapaksiin mahtuu hei rattaat kasattuina, siis tosta noin vaan pystössä, heittämällä ja vielä kauppakassit tai koira esmes sinne sekaan. Sarjassamme t-i-l-a auto.

Montako kertaa päivässä astianpesukone käy?
Meillä on kaksi konetta ja molemmat käy suurinpiirtein kerran päivässä. Jos on ruokavieraita tai jotkut juhlat, niin määrä on lukematon. Mä pesen kaikki isot kattilat ja kulhot ja kannut käsin, eli ruuanlaitosta ei välttämättä tule niin paljoa tiskiä, kuin siitä syömisestä... Meillä tiskikoneita osaa jo 5-vuotiaskin tyhjentää, noin kerran viikossa tyhjennyshuki tulee niin että 5v ja 7v tyhjentää kimpassa ja isoimmat täyttää sitten vuoronperään. Mutta muuten se tiskihomma on kyllä meidän aikuisten hommia, senverta kuitenkin ollaan laitettu sitäkin tekemään, että osaavat.

Oppiiko ruokakaupassa käymisestä joskus tykkäämään?
Olispa kiva jos voisin vastata suoraan kyllä tai ei, mutta mun täytyy kuitenkin myöntää, että se vaihtelee. Enimmäkseen se on sitten raivostuttavinta touhua mitä tiedän! Aina saat selkä vääränä olla niiden maitokassien kans ja miettiä sitten siellä joko nälissäs tai ähkytäynnä seuraavien vuosisatojen ruokalistoja. Ei ihan nappaa! Joskus harvoin tulee sellainen pään paisuma kotona johonkin (vaikka flunssaputkeen esimerkiks) että sitä suorastaan haluaa jopa sinne ruokakauppaan. Jonnekin missä ei kukaan puhu sulle mitään (ennen kassaa) tai vaadi sulta mitään (ennen kassaa hahhhahhah) ja voit haahuta siellä ihan niin tympeen näköisenä kuin ikinä haluat.

Miten päivän(illan) viimeinen pyykkikoneellinen ei siirry aikonansa naruille, vaan jää kitkutteleen sinne koneeseen?
Mä aloitan päiväni useiten sillä pyykkikoneen täytöllä, joten mulla ei useinkaan ole konetouhut meneillään siinämielessä kovin illalla, mutta ymmärrän täysin että niin voi käydä! Sitä on just ennen kuukahtamisaikaa vähänniinkuin pikkulapsi iltavillinsä kourissa ja koittaa saada aikaiseksi vielä kaikke mahdollista. Sitten se väsy tuleepi ja kone jumputtaa ohjelmaansa sitkeästi läpitte. Meidän koneessa on aika saakutarallaa vaativa piippausääni , joka ilmottelee sillä, jotta emäntä tänne näin. Mutta. On meillä sekkiin ihme nähty, että mies tuli just suihkusta ehtoomyöhään tän äänen kuullessaan ja ripusti kuulkaa ne pyykit. Ei se siinämielesä mua muuten auttanu, kun kuitenkin nousin ja menin kattomaan asianmukaisesti hämmästellen sitä ihmettä, mutta tapahtui tosiaan joinaan päivänä nuin.

Onko asiaa/aihetta mistä et ikinä voisi blogata?
Joo. Lasteni ja oikeastaan meidän kaikkienkin henkilökohtaisimmista asioista. Omista kurmuistani saatan teille jotain avata, mutta tuhannet miljoonat on ne asiat joista en ole kertonut. Tää menee kyllä aika helposti, ei ole tarvinnut edes miettiä.

Oletko koskaan katunut jotain postausta? Jos - miksi?
Tavallaan ja tavallaan en tarpeeksi. Siis mähän voisin poistaa postaukseni, jos mua joku häiritsis, mutta en ole niin tehnyt, joten eipä ole tarpeeksi häirinnyt. Mä olen siis kirjoittanut blogia varmaan kymmenen vuotta, joten onhan niitä postauksia tullut tehtyä! Yksi asia mua on vähän joskus mietityttänyt, meinaan kerran raivaspäissäni sanoin yhtä paikkakuntalaista muistaakseni saakelin kajahtaneeksi urpoksi (sillätavalla tekstiin mainiten, että oli kyllä hyvin ainakin itsensä tunnistettavissa). Tokihan se sitä onkin, mutta jos mä olisin miettinyt, niin olisin varmasti keksinyt jonkun trendikkäämmänkin sanaparin. Kuunaan ei ole kukaan tullut mitään sanomaan mun kirjoituksista mulle tai vaatinut poistamaan, että en siis ole varmaan kamalasti ihmisten yksityisyyttä loukannut *ehh*. Ja mainittakoot nyt, että sekin saakelin kajahtanut urpo teki meidän pihassa tihutöitä useampaan otteeseen ja sillai. Että en mää ihan aiheetta ketään vouski.

Mitä teinit on mieltä, kun äiti bloggaa? Haittaakse vai ei?
Itseasiassa joitakin aikoja aikoja sitten mua omassa mielessäni häiritti, kun mietin lukeeko nuoriso mun blogia (siis mun oma nuoriso) ja menin hetkeks ihan jumiinkin, kun ajattelin kokoajan mitä ja miten mää kirjotan. No tossa jokin aika sitten, kun tää nuoriso täällä nyt muutenkin on aika somettavaa, keskusteltiin näistä eri jutuista (blogeista, vlogeista, kanavista ja ties mistä snäpkikwatsapeista) puhuin tästä mun blogista ja se ohitetiin pelkällä olankohautuksella. Mitä sit! Sehän on kiva. Kaikki kirjoittaa. Ja muutaman kerran on jopa kuittailtu siitä, että sun olis pitänyt olla ottamassa kuvaa siihen sun blogiis... kun jotain huisia on tapahtunut ilman että mä olen loistanut läsnäoloni kans paikalla. Saavat lukea jos haluavat. Mutta pääsääntöisesti niitä ei kiinnosta, koska mä hölpötän niille kokoajan ja jokapaikassa muutenkin elämäni tarinaa päivät läpeensä *virn*!

Mikä oli unelma ammattisi lapsena? Toteutuiko?
Pienenä lappuhaalaripukuisena tyttönä halusin olla poliisi (toteutui, hih hih hii, mikä järjestyspoliisi sitä olenkaan joutunut olemaan!), sitten eläinlääkäri (olisinkin!) ja lopulta opettaja (no haloo! Daa!).  Oikeasti mä tähtäsin sillätavalla eläinlääkäriksi, että vasta kun alkoi matematiikka tuntumaan tosi vaikealta (eihän se oikeasti niin vaikeaa ollut, mutta kun olin murrosikäinen ja vaadin itseltäni täydellistä oppimissuoritusta niin tuntuihan se siltä) niin jätin sen haaveen sikseen. Opettajaksi mieleni on halajanut ainakin, olin apuopettajana jonkin aikaa alakoulussa ja olen myös lukenut avoimessa yliopistossa kasvatustieteiden appron verran lukuja. Eläinlääkäriksi tähdätessä olin harjoittelemassa oikealla maalaiseläinlääkärillä ja kiersin kaikki seutukunnan navetat ja sikalat ja opin vaikka mitä. Ja minä todellakin olisin halunnut olla juurikin sellainen hevosten, lehmien, sikojen, lampaiden juuneimit-eläinten eläinlääkäri, en mikään pelkkä kissoja kastroiva tyyppi jossain siistillä praktiikallaan. Ja kun hevosten kans aloin elämään, niin eläinlääkäri tuli valitettavasti siinäkin tutuksi, varsinkin kilpahevosten ollessa kyseessä (eihän ne kotipullat mitään sairasta). Mutta edelleen, suuri rispekti sen ammatin harjoittajille, ne tilanteet ja olosuhteet, missä niitä eläimiä pelastetaan, on aika usein aika vaativia ja silti ne tekee sitä. Ja jos saan muutaman sattumuksen kertoa tästäkin elämänsiivusta, niin olen muun muassa ollut oman kissani avustaja toimenpiteessä jossa kissa oli vain rauhoitettu, ei siis nukutettu. Pidin kiinni yhdellä kädellä etutassuista ja toisella päästä, jotta lääkäri saa tehdä työnsä kaksin käsin. Sitten alkoi kissaherralla (oli maine coon-rotuinen ja hännällä mittaa!) häntä viuhkia päin lääkärin naamaa, eikä kumpikaan voitu irrottaa käsiämme, mutta toisaalta ei lääkärikään nähnyt mitään tehdä häntä silmillä. Minä sitten nostin jalkanikin vielä sinne toimenpidepöydälle ja pidin sillä häntää paikoillaan... Kieltämättä tuli mieleen, että jos joku silloin olisi siihen huoneeseen astunut niin olis voinut vähän katsoa pitkään mun akrobaattista asentoani. Toisella kertaa tehtiin hevoselle hammashoitoa ja kaks pitäjää oli jo hevosen pään kumminkin puolin rauhottelemassa pikkasen varauksellista hevosta(ni). Minä olin sitten se, joka piti siellä takaosastolla hevosen häntää paikoillaan. No hevohan  päätti siinä sitten nojata minuun, siis monisatakiloinen elukka. Ja se nojasi ja nojasi ja lopulta minä nojasin kyykyssä tallinkäytävän seinään ja hevonen puoliksi istui mun päälläni. Ja siihen se sitten rauhoittui ja hammaslääkäri sai tehdä työnsä. Mä olin siis ihan hevonperseestä! Tarkemmin ajateltuna taidan olla edelleen :)

Onkos niitä oikeita töitä?
Olen yrittäjä ja meillä on pieni tehdas. Yrittäjä nyt on aina töissä, mutta toisaalta sen vuoksi voin olla myös kotona. Pitkään olen miettinyt kliseetä, että mikä musta tulee sitten isona, mutta sitten päätin että toivottavasti en kovasti enää tästä pullistu isommaks ehh heh ja tää riittänee mulle. Se on siis ulkomaankauppaa, toimistohommaa, katelaskentaa, henkilöstöasioita. Sounds fantastic, doesn`t it! Edellisen nuorimmaisen ollessa pieni opiskelin kirjanpitoa ja kaupallista puolta monimuoto-opiskeluna. Vaikka ne numerot ei ole todellakaan edelleenkään mun juttu, mutta koska päteminen on, niin se oli väylä päästä siinä taas vähän eteenpäin! *ja hänen ironinen naurunsa kaikui läpi tyhjien hallien*

Mikä kokemus/kokemukset (lapsuudessa tms) on vaikuttanut sinuun eniten elämässä? (ollut esim. käännekohta jollain tavalla)
Tämä oli kaikkein vaikein kysymys. Musta tuntuu, että mun koko lapsuus oli sitä kännekohtaa, sillä mä en ole elänyt sellaista huoletonta lapsen lapsuutta, kuin ehkä jokaisen pitäis ja ehkä suuri osa muista ihmisistä on saanutkin elää. Mä olin hyvin aikaisin itsestäni kaikintavoin vastuussa ja huolehdin myös muista perheen asioista aika tavalla. Mä tiedostan hyvinkin sen, että elämäni lapsuus on tehnyt minusta tämänlaisen äidin. Että lapset saa olla pelkkiä lapsia ja isommatkin saa aina tukeutua meihin vanhempiinsa.

Montakos mukulaa siellä onkaan?
No kotona seitsemän, kahdeksas on jo aikuinen. Ja mun miehellähän on myös jo aikuisia lapsia neljä. Että laskekaa siittä sitten!

Minkäikäisiä lapset ovat nyt?
Tällä nimenomaisella hetkellä 2v, 5v, 7v, 9v, 13v, 15v, 16v (ja kaikki loput yli kahdenkymmenen).

Minkäikäisenä tulit ensi kertaa äidiksi?
Olin 21-vuotias.

Mitkä koet, että on vahvuutesi/heikkoutesi äitinä/ihmisenä?
No eipä ollut kevee kysymys, ei! Vahvuuteni äitinä on mielestäni se, että osaan oikeasti tunnistaa ja kunnioittaa lasteni erilaisia persoonallisuuksia ja kasvattaminen ja äitinäoleminen mukautuu heidän luonteidensa mukaan. Heikkouteni äitinä on varmasti ylihuolehtiminen, joka toisinaan on elämää rajoittavaakin. Toisinaan nään nimittäin vaaranpaikkoja esimerkiksi liikenteessä niin joka puolella, että meinaan mennä tolaltani pelkästä ajatuksesta, että jotain sattuu. Aikoinaan kerran jotain sattuikin ja se on jättänyt jäljet syvälle minuun. Pelkään hyvin paljon lasteni puolesta ja ylireagoin silloin niissä tilanteissa, koska kaikkeenhan minäkään en sentään pysty ja loppuikää heitä varjelemaan. Mutta jos teinin kännykästä on akku loppunut ja on pyörällä liikenteessä kotiapäin tulossa, niin olen jo aivan varma, että sitä maataan kallo halki ojanpohjalla jossain jonkun rattijuopon yliajamana. Ja se mun järkyttymiseni kyllä silloin näkyy ja kuuluu.

Vahvuuteni ihmisenä on mielestäni sitten sellainen asiain järjestäminen radalleen. Jos on probleemi, sulla tai sulla tai sulla, niin kyllä me se saadaan kuntoon! Mä luotan aika paljon siihen, että pystyn. Ja aika paljoon sitä pystyykin, kun vaan uskoo itseensä (kuka vaan siis). Heikkouksia olisi kyllä vaikka muille jakaa, mutta yksi hyvin ikävä piirre on liian kovilla ampuminen. Siis kuvainnollisesti hei tyypit! Mua kun saa ärsyttää ehkä keskivertoa pidempään ja sitäkin pidempään, mutta sitten mä todellakin ammun sitä hyttystä tykillä. Mä olen saanut ihmiset kirjaimellisesti järkyttymään sillä mitä olen suustani päästänyt, koska he eivät ole tajunneet minun edes olleen millään tavalla loukkaantunut, koska minussa ei ollut näkynyt aiemmin mitään reagointia. Minä siis teen itse itselleni hallaa sillä, että ajattelen mielessäni vaikka jostakin ikävästä ihmisestä, että nooo.... ehkä sillä on huono päivä.... ehkä se nyt vaan sanoi vahingossa.... nooo... ehkä se huomenna on ihan eri ihminen, että anti olla. Sitten kun tätä on jatkunut aikansa ja pahaa aavistamaton naljailija jatkaa naljailuaan, niin minä suutun kuin megalomaaninen jättiläissuper karhuperhana ja raatelen kaikki mikä vähänkin liikahtaa siellä päinkään. Että tämmönen pieni vaikeahko piirre mussa. Pikkasen vaatii vielä työstöä. 

Missä ja miten olette tavanneet miehesi kanssa?
Wuhuu, pitkä vihellys köyhyydestä seuranneelle ahkeruudelle, sillä töissähän me tavattiin. Minä olin hanttihommissa tehtaassa ja mies siellä valkokaulusmiehenä. Myöhemmin vielä tein eri messuilla töitä heidän osastollaan ja sitäkautta tunsimme toisemme jo vuosia ennen minkään kipinän syttymistä. Mutta että siitä se ajatus sitten varmaan jotenkin lähti. Mies väittää, että kiinnitti huomionsa minuun silloin, kun olin kutsunut hänen hienoa ja puunattua autoaan koslaksi (rehti ja suora puhe tehoaa siis parhaiten). Minä olin noihin aikoihin vähän sellainen rämäpää ja taiteilin jo silloin sellaisen filosofisen luomuminän ja kaupallisen korkokengissä kulkevan messuesittelijä- minän välillä. Nyt ollaan oltu naimisissakin jo kohta yhdeksäntoista vuotta. Ihan parasta.

Onko äitiydessä jokin yllättänyt erityisen paljon?
Ehkä se jokapäiväisesti on yllättänyt kuitenkin helppoudellaan  ja normaaliudellaan- pessimisti kun ei koskaan pety mutta joskus voi ilahtua suurestikin - kun jokapuolella niin pidetään pinnalla sitä äitiyden raskautta, mutta mun mielestä se on päällisin puolin ollut aika yksinkertaista ja luonnollista. Monen mielestä näin ei voi tietenkään sanoa, koska se on itsensä nostamista. En mä helkkari sillä itseäni mihinkään nosta, kun mua huimaa muutenkin korkeet paikat! Mä vaan koitan sanoa, että jopa mää pystyn tähän. Mää! Think about that.

Haaveilitko jo lapsena suurperheestä? (oliko sinulle päivänselvää, että lapsia saisi tulla paljon)
No surprise surprise: en todellakaan. Mä olin vakaasti siinä uskossa, että en ehkä koskaan tule äidiksi, koska mielestäni en osannut olla lasten kanssa. Pelkäsin etten osaisi hoitaa niitä laisinkaan oikein ja mitä kaikkea. Hoidin kyllä sisarentyttäriä jo aika nuorena (olin 11-vuotias tullessani tädiksi) ja kokoajan ihmettelin, kuinka ne aina halusi tulla uudelleen mun tyköni *virn*. Olin ihan varma, että tää oli vaan joku juttu ja kohta ne sanois että ei vaiskaan, sää oot ihan kädetön. Kaikenlisäksi olin välillä tosi erakkoluonne ja halusin olla ja kulkea ihan yksikseni. En ole koskaan ollut mikään pesänrakentaja ja ajattelin että musta ei löydä mikroskoopillakaan äidillisiä piirteitä.

Miksi juuri sinusta tuli suuren perheen äiti?
No niinpä! Mikä tuuri ja lykky! Ensimmäisen lapsen leivottua musta mutsin olin ihan myyty asialle. Täähän on parasta ikinä! Pikkasen oli kyllä ympäristöllä sulattelemista mun mielenmuutoksessani, koska kaikki lähipiirin ihmiset oli tottuneet minuun tuon edellisen vastauksen kaltaisena reppuselkäreissaajana, lonelyriderina. Musta tuntuu, että oma äitini ei meinannut millään uskoa moneen vuoteen, että pystyisin pitään lasta hengissä all by myself (tarkoittaen siis ilman hänen päältäkatsovaa tarkkailuaan). Pikkasen vetäsinkin överiksi siinä, kun muun muassa istuin styroksinpalan päällä tuolilla talvipakkasella vaunujen vieressä kaikki kaksituntia joka päivä, kun esikoinen veteli päikkäreitään. Koska itkuhälyttimeen ei voinut kuitenkaan luottaa sataprosenttisesti. 

Toisenkin lapsen kohdalla olin vielä vähän omasta mielestäni pihalla muka koko hommasta, kun kaikki meni vaan ihan kivasti ja se tuntui ihan epäilyttävän mukavalta. Kovasti en tuntenut ketään äiti-ihmistä näillä seuduin, kun oman ikäiset oli jossain muissa puuhissa kuin lapsenhoidollisissa sattumoisin. Eikä ollut nettiä! Tänk gaad. Mulla oli joku semmonen ajatus ollut, että kolme lasta olis hyvä, sellanen porukka katos nääs, ei mitäänn parijakoa ja siinä se taitekohta kyllä olikin. Kolmen lapsen kans oli jo melkonen kästyö ja miehellä tietysti justsillon maailman pahin työmatkaputki läpi vuoden. Autoa ei ollut (mun käytössä), elukat sairasti ja vauvaikäisin lapsi oli komentelevaista sorttia. Kaikki loput lapset onkin sitten olleet plussaa plussan päälle! Mikä onni! Mikä riemu! Nää on ihania! Lisäälisää! Pienet varpaat mulle heti, saiskos tonne vielä huoneen tai jonkun kamarin väsättyä, oikun on elämä ihanaa! Ja noi lauseet kuului siis miehen suusta hee hee! Ja miä olin sitten , että mikäjottei.

Eihän kaikki ole aina kuitenkaan mennyt niinkuin helpoimman kautta, mutta sekin kuuluu elämään. Tässä missä ollaan nyt, tästä olen suuresti kiitollinen ihan joka päivä, ihan aikuisten oikeasti olen.

Suurperheen hyvät/huonot puolet ja miksi? Minkä asian nostaisit suurperheellisyydessä hyväksi asiaksi, entä minkä olet kokennut haasteellisena?
Kovin tuntuu valjulta kirjoittaa, että no se sisaruus, mutta kun sen näkee joka päivä, kun sen kokee joka päivä, noiden lapsien kautta, niin se se on ehdottomasti parasta ja ihaninta. Sekä mulle, että mun lapsilleni tietysti! Ja kun porukkaa on paljon, niin jokaiselle löytyy se jonka kanssa synkkaa parhaiten yhteen, kun aina se joku ei ole se parhaista parhain valinta tekeen kanssaan jotakin- niin joku toinen voikin olla jo . Meillä ei koskaan ole kukaan yksin (tahtomattaan), aina on joku sun kanssas jakamassa asioita, aina on joku jolle sä kelpaat vaikka pelikaveriksi vaikka olisitkin just mokannut. Toivon ja uskon, että se kantaa näitä perheeni jäseniä läpi elämän, ovat tiiviisti perhettä vielä aikuisinakin ja jakavat elämiään keskenään vielä silloinkin kuin meitä vanhempia ei enää ole. Näin äiti-ihmisenä se on tietysti erityisen nöyräksi tekevää, kun on iso perhe. Ei ole suuria luuloja itsestä eikä muutenkaan mitään yleviä ajatuksia mistään äitiyksistä, kaikki mitä on, niin on koettua ja taatusti ehtaa elettyä elämää. Se tekis oikeasti hyvää ihan jokaiselle! Huonoina puolina on sitten tää kämänen laskuoppi, siinä missä hyvää onkin erityisen paljon, niin kaikella tylsälläkin on tapana paljoutua. Laskut on suuria, sotkut on suuria, menot on suuria, tekemisen määrät on suuria ja metelin tasot vasta suuria onkin. Haasteellisena pidin vaihetta, kun silloin joskus pahimpana raskauspahoinvointiaikana mietin, että kärsiikö muu perhe (lapset siis lähinnä, mieshän oli siinä samassa liemessä mun kanssa to-del-la-kin) siitä että äidistä näkyi vaan takalisto pöntön äärellä kumarrellessa ja menikö kaikki jotenkin siinä ohi, multa siis, niiden elämästä. Mutta lapset itse ei muista (no totta helketissä ne muistaa mun yrjöömiset, sitä imitoidaan meillä harva se kerta kun jotain imitoidaan, ihan siitä ensimmäisestä ilmeestä nytmultatuleekohtasaatanallinenoksennusjusttähän lähtien!) että se olis silti ollut mitään erityistä (kurjuutta), vaan ihan normisettiä meillä *heeh*. Eivät ole kuulemma kokeneet jääneensä sen takia mistään paitsi, ajasta nyt ainakaan, joten sekin oli varmaan enempi mun sisäinen ja keskenkasvuinen äitiahdistukseni, mutta se on edelleen se seikka, joka mua aina välillä ahistaa. Sillai pikkasen ja salaa. 

Miten oma äitiytesi on muuttunut vuosien/useamman lapsen myötä?
Toisaalta tuntuu, että sama päähän tässä on edelleenkin (ja niinhän se kirjaimellisesti onkin heh heh vaan mulle viisastelijalle), että just eilen olin sen yhden kans ja nyt on mennyt hetki vaan siitä. Siis oikeesti! Mutta toisaalta taas mielessä käy enempi kuin usein, että oi jospa olisin silloin tiennyt tämän kaiken kun tiedän nyt... kaikkihan tässä on muuttunut. Kaikki mikä alussa oli etsimistä, kaikki käytännön toimenpiteet, paljonko vaatteita päälle milläkin tuulella ja miten usein sitä kylvetetään että menee oppikirjan mukaan ja näin päin pois - kaikki se on ihan sellaista ettei sitä edes huomaa nykypäivässä. Neuvolassa tän kuopuksen kanssakin kun terveydenhoitaja kysyi monestiko syötät yöllä, niin mää vastasin ettei mitään aavistustakaan. Makkarin lattialla olevista vaippamytyistä huomasin aina, että hereillä oli oltu, mutta en mää niitä edes tehnyt sillätavalla tiedostaen, että niistä mitään muistaisin! (ja terkkakin vaan nyökytteli). Että helpommaksi on muuttunut se hoitaminen, mutta haikeammaksi muuten. Sitä niin konkreettisesti näkee ajan kulun sillmiensä edessä, kun just vauvana tossa pötkötellyt onkin jossain omilla menoillaan. Sitä haluaa viipyä hetkissä, vaikka ne oliskin jokapäiväisiä. Muuten mä olen kyllä aika lailla samoilla kasvatuslinjoilla mennyt läpi vuosikymmenten. Semmonen "mieluummin varmasti väärin kuin epävarmasti oikein" - tyyli on mun juttu.

Onko kaikkien lasten kasvatus yhtä helppoa vai onko porukassa haastavampia tapauksia?
No todellakin on niitä, jotka opettaa äitiään kerta toisensa jälkeen olemaan äitinä noin tuhannella eri variaatiolla. Mä olenkin aina sanonut, että onneksi ONNEKSI,( maailman ja mun onneksi), näitä on eriluonteisia. Muuten mä kulkisin niin ärsyttävänä kaikkitietävänä ääliöäitinä pitkin poikin ja kertoilisin kuinka sitä suoritetaan oikein äitiyttä. Ehh hehh hei. Ehei. Sitähän ei suoriteta, se on sitä elämää itsessään ja sitä vaan eletään vaikka kuinka olis arvaamatonta ja ennakoimatonta ja sitä pitää toimia tilanteen ja olosuhteiden mukaan joka päivä. Meillä eniten on ehkä yllättäneet ensimmäinen murkkuikä (PAM! Se kyllä oli sellainen wakeupcall ettei siihen mitkään opukset eikä omatelämät riittäneet valmistamaan) ja toisaalta se, että keskenään läheiset sisarukset on luonteiltaan  kuin yö ja päivä ja heitä on pitänyt opettaa ymmärtämään toisiensa luonteita ja reagointitapoja (vaikka sitä opiskeli itsekin siinä samassa vielä) päivä toisensa jälkeen syntyneissä sadasosasekunnin konflikteissa. Kun vieressä toisaalta oli keskenään hyvin toimeentulevia ja leppoisasti elämään suhtautuvia saman talon kasvatteja, niin välillä sitä mietti että mikä näitä oikein vaivaa! Siinä tuli luettua kyllä kaikki sinkkoset, wahlgrenit ja mitäniitänyton, jotta sais jotain tolkkua siihen että on oikeilla jäljillä. Edelleen muuten luen niitä aina välillä. En pidä ollenkaan itseäni niin guruna etteikö aina tekis hyvää välillä kuulla jotain lohdullista jonkun toisenkin suusta ja vielä perusteluiden kera.

Leikkaako hermo koskaan teinien kanssa?
Kyllä on leikannut! Ja saakin leikata, jos sinne asti koetellaan. Harvemmin enää kuitenkaan mitään isompia tulee eteen (tai pitäiskö sanoa tässä nyt että tai vielä). Mä olen perimmäisestikin siis sitä mieltä, että vanhemmat toki ymmärtää kaiken muun ymmärtämisen ohella myös sitä teini-ikää ja sen kommervenkkejä, mutta kaikkea ei silti tarvitse eikä pidä sietää. Onneksi meillä on hyvät välit noihin teineihin ja elämän kulussa muodostunut yhteisiä erityisiä juttuja heidän kanssaan. Ne tuo aina sitä turvallista hyvää oloa (kummallekin) kun tehdään yhdessä jotain kivaa, vaikka oltais just korotettukin ääntä siitä kuinka sää olet mut nolannut äärimmäisellä tavalla kuuntelemalla jotain junttimusaa niin lujalla autossa koulun pihassa jolloin kaikki varmana kuuli sen! -Neiti voi kävellä kyllä ihan vapaasti, jos kyyti ei miellytä! Teini-iässä ehkä se yllättävin kaikille uusille siihen genreen tuleville vanhemmille on, että se jatkuu aina vaan. Kun sä sanot pikkulapsoselle, että ei mennä sinne nuotioon, se on poppa, niin jossain vaiheessa se menee niinkun jakeluun. Mutta otapa joku tommonen neljätoistavuotias! Saat joka päivä seuraavat kaks vuotta sanoa ihan ne samat asiat, ihan niinkuin joku muistisairaus olis iskenyt siihen justhetipaikalla ja muutenkin - ne valot on sammutettu sieltä silmistä ja kaikki on niin daaaark.... Mutta että muuten ihan kivasti on menny!

Voisitko asua kaupungissa? Oletko asunut?
Miten tän sanoo, ilman että kuullostaa hyväosaiselta kekkeruusilta? Tokihan mä voisin, jos pakko olis. Siis jos se olis mun elämäni ainoa vaihtoehto jonkun kummallisen seikan vuoksi. Mutta jos mä ikinä vaan päättää saan, niin mieluusti en. Mä tarvitsen maalaismaisemaa ja hiljaisuutta ja yksinoloa siellä maisemassa siihen itteni lataamiseen ittekseni, että en tiedä mikä ahdistus-pahdistus iskis keskellä jotain kaupunkia. Jos mun pitäis valita kahdenkymmenen neliön mökki keskeltä sysimetsää tai samanakokoinen yksiö keskeltä Helsinkiä, niin mä jo olisin siellä mökissä. Mä niin olisin! En ole koskaan varsinaisesti asunut täällä Suomessa missään oikein kaupunki- kaupungissa, mutta reissannut olen - muun muassa au pairina ihan New Yorkin kupeessa asti. Jos mä saisinkin taas (hyväosaisena, että tää muu tarinani huononee vaan edetessään) päättää, niin asuisin sitten mieluiten oikein isossa kaupungissa. Kuten New Yorkissa. 

Tykkäätkö matkustella? Missä maassa/paikassa haluaisit vielä käydä?
Oi mä niin tykkään! Jos olis rahaa ja elukoiden hoitajia, niin mä tekisin täsmäiskuja pitkin maailmaa kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin. Mä otan reissut aina siltä kannalta, että se opettaa paljon ymmärtämään tätä maailmaa ja sen menoa. Kun me ollaan kuitenkin ihmisiä silti kaikki, vaikka asuttaisiin ihan erilaisissa kulttuureissa tai ympäristöissä. Mun ihana mies on mahdollistanut mulle montakin reissua (ja enempikin sais olla kuulemma), kuten esimerkiks kun kävin tyttärien (ja kuopuksen) kanssa Pariisissa, kun kuopus oli vasta parin kuukauden ikäinen. Meillä oli aivan mahtava reissu ja uutta jonnekinpäin jo kovasti suunnitellaan joksikin vuodeksi jonnekinpäin. (sitten kun on aikaa ja rahaa ja varsinkin rahaa). Mutta mun ykköspaikka maailmassa, minne aina vaan haluan, on New York. Se on niin iso ja mahtava sekoitus kaikenmaailmanihmisiä, että siellä oikeesti ei edes turisti suomesta ole mikään silmiinpistävä. Se on ihana!

Onko sinulla perunapeltoa ja tai kasvimaata? Kasvihuonetta?
On! Kaikki löytyy! Mutta kuten aina meillä, ei mee niinkun siellä s-kirjaimella alkavassa paikassa. Yhtenä vuonna potut oli miehen nyrkkiä suurempia mollukoita, hirveitä jytkylöitä! Vähän oli hankalia käsitellä kun kattilaan ei meinannu mennä kun yks ja sekin otti reunoihin kiinni. yhtenä toisen vuonna perunat oli niin pieniä että mää heitin niitä vahingossa olkani yli mäkeen kun en erottanu niitä multapapanoista. Että harjotellaan vielä tässä! Kasvihuoneessa on kasvanut kirsikkatomaatteja jo muutamana vuonna ja kasvimaalla taas porkkanaa ja sipulia ja tilliä ja persiljaa mitänoitanyton. Ihan kahtavaa! Tosin kamala homma niisä on. Ensteks mietit että miksei sada, ne kuolee kuivuuteen. Kastelet ja elvytät siinä sitten vaikka olis muutakin tekemistä. Sitten tulee joku kaatosadekausi ja ne alkaa kaikki oleen keltasenaan ja saat jaella snorkkeleita niille parkaraasuille hengenpitimiks. Että en ymmärrä miks puutarhanhoito on jonkun mielestä rentouttavaa, kun mun mielestä se on kamalan hankalaa. Kerrankin meidän kurkut vaan kuoli ja toisen vuonna ne kasvo oikein komeesti. Eikä ne mitään kerro, että mikä niillon ja mikäniitävaivaa. Arvaa siinä sitte, jonkun kurkun sielunelämää! Juuei. Mutta siis niin pal tykkään kun satoa saa omasta maasta, että on se sen väärtti ainakin näin keväällä!

Lempiruokasi?
Kaunis keltainen soikea siiklipottu ja paistettu silakka. Ei ole voittanutta, vieläkään.
Lempiherkkusi?
Miä en niin makkeen perrään ole, että jos tällä sitä meinataan, niin kaikki toisaalta menee jos eessä tarjolla on. Mutta muuten mä kyllä popsin tortillasipsejä ja pähkinöitä niin ettei mitään rajaa. Kerran aattelin olla tervehenkinen ja söin pussillisen väinämöisen palttonnappeja. Tiättekö, ruissipsin tapaisia, mutta isompia ja niitä on aikalailla paljon enemmänkin. Kiesus sitä kaasun määrää sanonpa vaan! Seuraavat vuorokaudet oli senpäivästä tuskaa, meille kaikille, etten ihan hetkeen sorru samaan tekoon enää.

Perheen herkkuarkinopea-ruoka? (terveellistä ja kasvista)
Keitot on oikeasti nopeita. Vähän Apetit peruna ja keittokasvis-pusseja kattilaan kiehuvaan veteen ja kunnon liemikuutiot perään, sitten valinnan mukaan joko sellaisenaan/paistat äkkiä jauhelihaa hyvien mausteiden kera/ Kivikylän vanhanajan nakkeja pannun kautta/ lohikuutioita ja Koskenlaskija-juustoa. Nopeesti valmista,mutta ei mennyt kyllä ihan kasvisten puolelle. Mutta sekasalaattikin on ruokaisaa ja meillä lapsetkin sitä tekee niin ne myös sitä syökin, eli:
-jotain vihreää (pinaattia, jääsalaattia tms)
-kurkkua
-tomaattia
-edamjuustoa kuutioiksi
-omenaa paloiksi
-raejuustoa
Kastike kevytkermaviilistä: loraus makeaa sinappia tai pilkottua ruohosipulia (tai molempia). Ripaus sokeria jos ei suuhun sovi kovin hapan.

Miksi ihmeessä kaikki huonouniset lapset on eksyneet juuri kysyjän kotihin?
Vaikee sanoo näkemättä, mutta muutama kierros raittiissa ilmassa ehtoonkorvalla ja senjälkeen lataus sapuskaa, niin yleensä ne meillä ainakin kuukahtelloo siihen :)

Oletko vaistonnut jo odotusaikana kumpaa sukupuolta on tulossa?(onko raskaudet eronneet toisistaan siinä jos on ollut tulossa tyttö/poika)
En ja ei. En ole vaistonnut yhtään mitään, eikä ole muutkaan kyllä. Olen ulkoisestikin siis näyttänyt milloin miltäkin huolimatta siitä kumpi sieltä on tullut. Mitkään vaivatkaan ei ole kulkeneet sukupuolen mukaan, mutta tulevan lapsen luonteen mukaan on kyllä todellakin. Kaikki herkät (lue:räjähdysherkät), vartin päikkäreitä vauvaoina vetelevät ja tulisimmat luonteet on olleet niitä raskauksia kun olen oksentanut yötä- päivää, kesät -talvet, kotona ja sairaalanpedillä. Ja siis tuloksena sekä tyttösiä että poikasia! Että siinä sitä on tutkijoille tekemistä! Kolme ensimmäistä on siis tyttöjä ja seuraavat viisi poikia.

Onko jäänyt surettamaan/harmittamaan mikään asia imetyksen suhteen?
Ei ole. (Ja sitten hän sanoo:) paitsi yhden kerran olisin kyllä näin jälkikäteen tarvinnut rintakumin, niin olisin ilman eläimellistä tuskaa pystynyt imettämään nekin päivät, kun lapsi oli purassut palan irti ja imettää vaan piti siitäkin. Mä en edes tiennyt että mitään rintakumeja on olemassa, eikä todellakaan neuvolassa mitään asiasta sanottu. No mennyttä se aika jo on, mutta edelleenkin muistan sen kun purin täkkiä hampaiden välissä etten olisi huutanut ääneen sitä sattumusta! SE-TEKI-KIPEETÄ! Olen imettänyt kaikkia lapsiani noin vuoden ikään, paitsi kuopusta jolla ei ollut imurefleksiä ja pullosta annettiin jo sairaalassa (ja siitäkin meni huonosti...). Häntä imetin lopulta osittain muutaman kuukauden ja olen siitä todella iloinen, sen sijaan että ehkä jonkun mielestä olis pitänyt olla pettynyt että sitä tuttelia tuli annettua. Pyh ja pah!

Miten äitiys eroaa mummiudesta sinun näkökulmasta? Vai eroaako?
Eroaa todellakin ja se yllätti mut täysin. Varsinkin kun itsellä oli puolivuotias vauva kun lapsenlapseni syntyi. Etukäteen mietin, että alanko mä huomaamattani jotenkin äiditteleen itseäni vanhingossa sille, vai olenko mä jotenkin ihan hämärä mummo, joka ei edes huomaa omalta vauvahuurultaan sitä toista pientä siinä. Hah ja hei, harhaluuloja! Lapsenlapsen saaminen on aivan ylikaiken hienoa. Se on ihan oma tunteensa mikä siinä syntyy. Mä olen todellakin hyvin hellä mummo, vaikka äitinä olen paljonkin ronskimpi varmaan. Pieni tyttärentytär on todellakin mummon oma silmäterä, hemmottelen ja mummottelen ja koen ihan uusia upeita tunteita hänen kanssaan. Se kun on niin kummallista ja kiehtovaa, kun näkee oman lapsensa siinä uudessa ihmisessä, vaikka toinen seisoo aikuisena naisena siinä vieressä. Se on mahtavaa. Ja jännittävää! Meillä on jo ihan omat jututkin joilla me luodaan meidän omaa keskinäistä suhdettamme. Omille lapsilleni minä olen äiti, se kasvattaja ja huoltaja ja ne on mun elämäni. Lapsenlapsi on kuin lomapäivä, kuin viikonloppu, kuin todella arvokas lahjapaketti. Ihana ja huikea ja ilahduttava joka kerta!

Mistä unelmoit? Millaista haluaisit elämäsi olevan 10-20-30-vuoden päästä?
Kääk. Tällästä keveetä pohdittavaa mulla tässä. Mutta mä oikeesti unelmoin vaan siitä, että lapsilla kaikki menis elämässä hyvin. Tokihan mä unelmoin siitä New Yorkistakin ja pienestä puusaunasta tohon rantapusikkoon ja todellakin unelmoin toimivasta eteisestä meidän kökön ja toimimattoman tilalle. Mutta ne on sellaisia I-can-live-without- them -unelmia. (tai no tosta eteisestä en menis takuuseen onnistuuko elämä ilman).

Mutta kymmenen vuoden päästä haluaisin elämäni olevan yhtä leppoisaa kuin nyt. Että aikuiset lapset kävisivät sunnuntaibrunsseilla täällä ja meillä olisi miehen kans autotallissa restauroinnin alla muutamia vanhoja huonekaluja. Kotona asuvat lapset pitäisivät meitä elämän syrjässä kiinni *muuaah hah hah* ja meillä olis lisää kotieläimiäkin. Ehkä olisin aloittanut aina haaveilemani joogan. Oltais terveitä!

Kahdenkymmenen vuoden päästä voi tsiisas maaria sentäs olisin jo yli kuudenkymmenen. Kuka näitä kysmyksiä tekee? Tässä alkaa heikottaan tää iän tolkuton laukka. Mutta jotta niin ja asiaan, silloin meillä on toivottavasti jo paljon niitä lapsenlapsia! Kaikki kävis hurvittelemassa mummolassa ja me säntäiltäs matkalaukku aina valmiudessa pitkin Suomea hoitoapuna nuorille perheille. Vietäis ehkä niitäkin reissuille ja oltais sellasia sukankutojia (apua tarvii alkaa opetteleen tekeen se kantapää) ja remonttiapuja. Oltais terveitä tietenkin edelleen, joku kremppa jossain kielis vaan iloosesta eilisestä!

Kolmenkymmenen vuoden päästä, jos jonninmoinen tolkku olis tallella, niin toivottavasti asuttais tässä edelleen! Lapsenlapset kävis kolaamassa lumet ja leikkaamassa ruohikot jos me kävyt ei enää jaksettais ja sitten me ihmeteltäis niiden jotain ihmeellisiä teknisiä laitteita ikivanhojen tablettietietokoneidemme kanssa. Toivottavasti olis luonto vielä puhdasta ja ilma raikasta, kaloja veessä ja seesteinen mieli. In my dreams. Mä olisin kuitenkin joku adhd-mummeli, joka laukkais jossain yhteisvastuutöissä ja keräilisin harvinaisia ukonhattukukkasia jossain retkillä. Ja mies tutkis perhosia ja kasvattas orkideoita! (Se oikeesti diggaa niistä). Terveydelle nostettais maljoja joka päivä!

Minkälaisen neuvon antaisit muille äideille?
Yhdenkö vaan? Ei pysty just nyt vaan yhteen:

-Ole armollinen itselles, säkin oot vaan ihminen.
-Ei ne lapset mee rikki, vaikka sä mokaisitkin. Siitä ne voi mennä, jos sä et hyvksy itteäs.
-Ole. Ole niiden kanssa. Et sä niitä muuten opi tuntemaan ja kuka nyt ei haluais omia lapsiaan tuntea.
-Ole johdonmukainen. Tää on näin koska kerta. Sillai sää muistat ittekin miks kielsit tai lupasit.

Voi josseksen pässikset mutta nymmää oon poikki. Joku rannekanavanoireyhtymänhallitusneuvottelutkin just mun kädessäkin varmana. Tilanne vaatii nyt suomalaista saunaa ja jotain suuhunpantavaa, as soon as possible. Kiitos ja kuulemiin!




























1 kommentti:

  1. Jassoo :) Tätäkö se mun uneni sitte viime yönä ennusti ? :P Nimittäin pitkäääääääääääääää kirjoitusta sinulta(lue kirjettä ),johon mun piti vastata.Mielenkiintoista,todella mielenkiintoista! Ihania kysymyksiä,ihania vastauksia. Aikamoinen urakka vastata perin juurin jokaiseen :)

    VastaaPoista