keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Antiruuhkavuodet: Kun aika ei juoksekaan

Mä luulen, että olen elänyt ne kuuluisat ruuhkavuodet silloin, kun koko sanaa ei ollut edes lanseerattu ilmoille. Kun talossa oli vain pieniä ja vielä pienempiä lapsia ja miehen työ vei häntä viikottain jonnekin muualle kuin mun apupojakseni *hehhe*.


Tokihan meillä täällä on kiirettä, paljon menoja, mutta en tiedä mikä on muuttunut: mä olen jo pitkään ajatellut että elän ihan lepposaa elämää kuitenkin. joka kerta kun joku tuttava kaupan kassajonossa huokaisee, että eiks elämä olekin hassua kun on niin kiirettä kokoajan, että mihin nää vuodet menee ja niin edelleen - ja samalla kun huomaan nyökytteleväni, niin pääni sisällä kaikuu että tänäänkin olen ollut vain kotona loivehtimassa. Istunut sohvalla ja varsinkin istunut lattialla ja lapset on kiipeilleet päälläni legotyyppeineen ja kiire on ollut ainoastaan pesukoneen äänimerkillä, joka piippas hullunlailla vaatimustaan tyhjentämään hänet (hah, hänet!) hetipaikalla. Enkä edes mennyt!


Ja olen keinutellut puutarhakeinussa ja katsellut humajavia männynlatvoja. Kuunnellut kurkiparvea joka on niin korkealla ettei näy mutta kuuluu siis todellakin. Ihmetellyt kahta jänistä pellolla jo kahtena aamuna peräkkäin lasten kanssa, että onkohan ne kaverukset, veljekset, sisaret vai puolisot.

Joka aamu mietin, että onpa ihanaa, kun saan herätä täällä kodissani tämän perheeni kanssa. Kahvia kuppiin ja jutustelemaan lapsien kanssa. Ovat aina tohkeissaan jostakin, alle kouluikäiset unenpöpperöissään möhjäävät peittojensa kanssa ja koululaiset sitten täysillä jo päivän agendassa mukana. Kellä on liikuntaa ja mitä siellä viimeksi tehtiin ja kenen opettaja opettaa kaveritaitoja ja äiti antaako c-kirjain kättä (liittyy kaunokirjoitukseen, vaikka ei sen nimi taida enää kaunokirjoitus edes olla...). Kaikessa rauhassa, koska lapset on herätetty tuntia ennen kouluun lähtöä, joten aikaa riittää.


Kun iltaisin sanon lapsille hyvää yötä, joka kerta mietin, että niin se vaan tämäkin päivä meni ja huomenna on taas uusi. Siinä ollaan hetkessä ja tuntuu, ettei siinäkään ole mihinkään kiire, ei edes höyhensaarille.

Johtuuko se iästäni, johtuuko se sekä iästä että siitä että niitä lapsia on ollut kaikki nämä vuodet - en tiedä vastausta - mutta jotenkin tunnun eläväni elämäni parasta aikaa. Ja mikä hienointa: kun katson menneeseen, niin sielläkin ajattelin eläväni elämäni parasta aikaa. Huippujuttu!

Onko se kiire - se ruuhka- sitten ihmisen päänsisällä vaan? Koska kyllähän sitä välillä nytkin saa kelloon katsoa ettei myöhästy, mutta miksi se ei vaikuta minuun samalla tavalla, kuin ehkä joskus ennen, kuin ehkä johonkin toiseen? Kuuluuko touhusta ahdistuminen ihmisen luonteeseen, vai opittuihin tapoihin? Kuuluuko se ikään? Johonkin aikakauteen vanhemmuudessa? Elämänvalintoihin? Olenko oppinut ajattelemaan toisin? (en itse tunnista muutosta ajattelutavassani, mutta sekin on hyvin mahdollista silti).

Nyt:
Herrat Hupsis ja Tupsis *virn* painavat tällähetkellä muovimopoilla menemään PariisiDakar eikun KeittiöOlkkari -rallia ja kohta jalkaudumme taas pihalle. Aurinko siellä hivelee poskia ja lintujen liverrys korvia -ja minä olen niin kiitollinen näistä asioista, olen juuri siellä missä eniten maailmassa haluaisinkin olla. Jos välillä joudunkin pois, niin juoksujalkaa palaan aina tänne takaisin olemaan rauhassa. Oletko sinä elämäsi parhaimmassa paikassa?

[Vaikka meillä on kohta 16-vuotta nuorimman tyttölapsen syntymästä, niin nukeilla meillä leikitään edelleen, ne jotka haluavat. Ja meillä on vaaleanpunaisia peittoja poikalapsien käytössä, olenpa mä edistyksellinen, sanois joku - tai sitten vaan ihan tavallinen, äiti. Sanoisin minä.]

6 kommenttia:

  1. Voi carpe diem :D Mä oon miettinyt just tätä samaa asiaa (melkein) joka päivä ja - kyllähän toki! - oon saanu itseni siitäkin syyllistettyä, ku en osaa mokomaa - mut ehkä mä opin (tai sitten en), mut ihanalta kuullostaa tuo sinun elämä <3 Ehkä se ruuhka on todellakin pään sisällä tai sitten se on opittu... Ehkä sillä on jotain tekemistä sen oman sisäisen rauhan tms kanssa, ehkä lapsuuden kokemusten (stressi!) kanssa tai sitten sen iän tuoman varmuuden kanssa = elämänkokemus = turha hötkyily loppuu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Kitta, suotta syyllistyt <3 Mutt hyvä analyysi sulla kyllä, tohon mäkin kallistun vaikka takaraivossa jumputtaakin ajatus, että ehkä mä olenkin vaan laiska :D Kääk!

      Poista
  2. Minusta tuntuu, että minäkin elin elämän parasta aikaa silloin kun olin kotona lasten kanssa enkä osallistunut mihinkään ylimääräiseen. Korkeintaan käytiin yhdessä kerhossa ja jossain liikuntajutussa. Mutta kun olen ottanut tehtäviä joko lasten kouluissa tai urheiluharrastuksissa tai sitten oman ammattiliittoni luottamustehtävissä, niin johan on kiirettä. Muutaman vuoden sisällä aion kyllä irtautua taas näistä tehtävistä ja nauttia vaan ihanista ja rauhallisista koti-illoista. Eli ihan parasta en koe ajan tällä hetkellä olevan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Sari, tiedäthän kuitenkin kuinka tärkeitä kaltaisesi yhdistysaktiivit ovat <3

      Poista
  3. Hei! Saako kysyä, minkä ikäinen olet ja minkä ikäinen on nuorimmaisesi?
    -Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Saa kysyä :) Täytän juuri 43 ja nuorimmaiseni täytti tänään 2v!

      Poista