keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Minkälainen lapsi minä olin?

Kaikkein parhaitenhan se selviäisi, jos tätä kysyttäisiin vanhemmiltani, mutta koska kumpikin on ollut jo kohta kuusi vuotta kuolleina, niin ehkäpä en mene hautuumaalle huutelemaan *sallinette tämän huumorin mulle hei*.

Itsellänikin on kuitenkin jonkinmoinen käsitys siitä, omasta lapsuudestani, mutta ymmärtänette että koska minä puhun minusta niin jonkinmoista subjektiivisuutta saattaapi olla ilmassa enemmän kuin enemmän.

Ihan pienenä olin melko itsenäinen (-päinen, sanois joku). Opin aikaisin kävelemään ja puhumaan ja kävin kuulemma alle kaksivuotiaana ruokkimassa kanoja ihan omine nokkineni, kun "sokkara"-kippo oli minulle annettu käteen. Kun sitten piti lähteä kylille, niin olin kävellyt muutaman kilometrin matkan, enkä suostunut pyörän takapaksille istumaan ollenkaan. Kerran olin ottanut keinussa kovat vauhdit ja pudonnut mäiskähtäen maahan jääden siihen makaamaan. Isoveljeni (toistakymmentä vuotta vanhempi) oli juossut katsomaan kuija kävi ja minä olin vaan hekottanut siellä katketakseni, kun oli niin hieno ilmalento. Että tälläinen kierohko huumori mulla jo silloin.


Sen jälkeen muistan olleeni tosi ujo lapsi. Kerran tuli vieraita pitkän matkan takaa kylään ja minä jyräsin ison painavan kaapin irti seinästä ja menin sinne piiloon. Olin siellä koko vierailun ajan. Naapuruston kaikki koirat minä tunsin ja vanhat ihmiset, enkä ujostellut heitä kumpiakaan yhtään. Usein minua pyydettiin mustikkapiirakalle yhteen naapuriin ja toisen naapurin Tupu-koira oli ensimmäinen jota talutin ikinä, pieni villakoira.

Leikkikaverini olivat aika pitkään samoja, naapuruston lapsia. Meitä oli sekä tyttöjä että poikia, mutta aina meidän touhut oli enempi toiminnallisia. Talvet hiihdeltiin ja luisteltiin, kesät uitiin ja pyöräiltiin. Mentiin inkkaria ja länkkäriä ja pelattiin karttua ja kymmentä tikkua laudalla. Pyörän pinnojen väliin laitettiin pyykkipojalla kiinni räpsättimiä (lehtiä jostain pensaasta tai jotain pahvinpaloja) jotta kuului pärinä ajaessa. Käytiin naapurin navetassa opettelemassa lypsyä ja vasikka nuoli kerran mun kesämekkoni helmaa niin etten meinannut enää irti sitä saada siitä. Toisessa naapurissa oli hevosia ja niitä harjattiin joka päivä. Rakastin eläimiä jo silloin ja rakastan edelleen!


Kauhun hetkiä olen kokenut jälkeenpäin asioista, jotka silloin oli ihan luonnollisia. Hypittiin järkyttävän korkealla heinäsuulissa, koska heinät piti saada mahdollisimman kasaan laitettua ennen seuraavan kuorman tuloa ja me meinattiin monet kerrat keikahtaa sieltä alas monen metrin matkat mutta jotenkin aina joku sai napattua kiinni käsivarresta. Hypittiin virtaavaan jokeen mattolaiturilta niin pitkälle keskelle kun suinkin pystyttiin ja annettiin virran viedä, sitten koitettiin että päästäänkö takaisin rantaan siellä vähän matkan päässä alajuoksulla. Tsiisus! Siinä ei aikuisetkaan nykyään ui keskellä jokea, mutta silloin me hintelät lapsoset vaan mentiin ja uitiin. Ja kukaan ei hukkunut. Joskus yhdellä toisella kaverilla oli isoja suomenhevosravureita ja me mentiin niillä ratsastamaan. Yhtään en osannut sitä käsitellä ja muistan kun hevonen veti pitkin metiköitä mua aina puiden altakin niin, että piti mennä salamana vaakatasoon ettei oksa teloittanut päätä multa mennessään. Eikä mitään käynyt! Aina tultiin ehjinä kotiin. (traagista on, että aikuisiällä sekä tuo kaverini että minä olimme kyllä molemmat hevosillamme nillä samoilla metsäteillä onnettomuuksissa, joissa olisi voinut henkikin lähteä, hänen hevoseltaan lähtikin mutta ihminen säästyi). Yhtenä kevättalvena kuljin koiran kans joenrantaa ja paistattelin päivää. Joella oli paljon pilkkijöitä ja ilma oli ihana, pelkkää aurinkoa. Kävelin pilkkijöiden ohi sellaiseen pieneen saareen , jossa istuskelin kannonnokassa pitkään vähän kuin arskaa ottaen ja koira nuuskutteli siinä ympäristössäni tyytyväisenä. Sitten palattiin jään yli maihin ja tehtiin pieni lenkki vielä eteenpäin. Ei montaa minuuttia mennyt kun tulin takaisinpäin ohittaen sen saman kohdan ja näin että kaikki jäät sinne saaren mentäessä oli romahtaneet ja lähteneet liikkeelle virran mukana. Pilkkijät oli tietenkin siirtyneet jo kauemmaks, mutta kyllä mielessä kävi että jos olisin siellä saaressa silloin ollut niin... ei ollut juu kännyköitä keksitty vielä silloin!


Yhden kaverin kans mentiin ihan älytöntä leikkiä, voi taivohinen kun tekee paha ajatellakin. molemmat oltiin pikkutyttöinä sellaisessa voimistelukerhossa ja kokeiltiin sitten äärirajojamme venyvyydessä vapaa-ajallakin. Siinä seistiin yhdessä paikkaa ja heiteltiin (ensin tikkataulun tikkoja) aina vaan tiedättekö leveemmälle ja sitten piti mennä spagaati aina vaan siihen tikan merkkaamaan mittaan asti. Välillä tikka meni tosi lähelle varpaitakin - eikä siinä vielä mitään! Kerran oli vähän kovempi maa ja me haettiin kunnon puukko (joita oli tietysti joka kodissa, koska kyllähän sitä nyt maalla puukkoa tarvi), joka iskeytyi kyllä hyvin siihen maahan kun tarpeeksi lujaa mäiskäsi, varpaita aina hipoen. Kääk! Ihme että ollaan ehjäjalkaisia vielä molemmat kuitenkin.

Hui nyt alkoi ihan huimaamaan itseänikin. Mutta niin sitä ennen elettiin ja nyt on nyt. Tokihan silloinkin aina jotain sattui, muistan kun yhden sukulaislikka ajoi tottumattomana polkupyörällä mäkeä liian kovaa ja lensi ojaan ja siitä sarvien yli pellolle. Sarvi lävisti sen reiden siinä matkalla jotenkin ja ambulanssilla joutui sairaalaan se sarvi siinä jalassa kiinni! Yksi naapuruston poika oli just muuttanut siihen niiden rakentamaan taloon ja oli ekoja kertoja menossa mukana, jotain kymmentä tikkua tai muuta just mentiin pitkin pihoja. Hää nousi katolle vievien tikkaiden kohdalla pystyyn ja rauta vaan kalahti kun löi päänsä. Sairaalaan meni sekin ja verta tuli. Itse muistan kerran, kun kiipeiltiin taloyhtiön roskiksen päällä, siellä oli aina sellainen neuvottelupaikka kaikilla muksuilla kun siitä näki kauas ja näkyi kauas. Mulla oli avain kaulassa napakalla nyörillä kiinni ja kun laskeuduin sieltä päältä pois niin sehän naru jäi siihen kiinni ja minä roikuin hetken kuristuksissa. Kaverit tuli äkkiä auttaan ja siitä jatkettiin leikkejä, ei se sen kummempaa tarvinnut vaikka muistan senkin tilanteen kuin eilisen. Sen jälkeen vaan oltiin vähän tarkempia sen narun kans.


Lapsuuteni oli touhukasta aina silloin kun kaverit olivat kotona (eivätkä mummoloissa tai muissa reissuissa) ja minulla oli silloin seuraa. Muulloin olin ihan yksin; muistan kuinka kuljin hiekkatien reunaa, kiuru lauloi korkealla pellon päällä, oli kuuma, heinäsirkat siritti ja olin vaan, siinä - minä ja maailma. Ei ollut ketään muuta. Oikeastaan opin aika pian myös tykkäämään yksinolosta, kun pakko oli. Muistan myös kuinka kuljin paljain jaloin aamusta vielä kylmällä polulla savisen nurminiityn laidassa. Tunsin sen polun jokaisen kuopan ja möykyn, tiesin mihin jalkani kannatti laittaa. Vieressä lehmät mutustivat ruohoa tai tallustivat katsomaan, jos pysähdyin. Kerran ne karkasivat kaurapeltoon ja koko tienoon väki oli niitä ajamassa takaisin laitumelleen.

Opin oikeastaan luonnon kiertokulun siinä eläessäni melkein aina pihalla (koulun ohella). Kotona joko äiti nukkui vuorotyön jäljiltä tai oli töissä, siellä ei ollut mitään minulle siis. Naapureiden äideistä ja kodeista olen ottanut sen mallin minkä olen vienyt omillekin lapsilleni. Yhdessä naapurissa oltiin aina yhdessä perjantaisin siivoamassa, siivouskohteet paperille ja kippoon ja sitten nostettiin sieltä itselle homma, myös me kylän lapset jotka satuttiin paikalla olemaan. Kerran kun hain juuri sen naapurin kaveria uimaan mukaan, eikä hän ollut kotona, niin perheen äiti otti uikkarit mukaan ja lähti mun kaveriksi, eikä yhtään puhunut mulle kuin lapselle vaan kuin kaverilleen. Toisen naapurin rouva toi mulle - siis mulle - pistokkaita viherkasveistaan. Yhdessä olin elämäni ekassa kesätyöpaikassakin, kun hoidin niiden lapsia ja samalla vähän muidenkin naapureiden lapsia. Kerran viemäri tukkeutui ja perheen isä antoi mulle puhelimessa ohjeita miten avaan sen putken siitä lavuaarin alta! Juoksin aina puhelimesta vessaan tekemään mitä neuvottiin ja taas takaisin puhelimen luo (joka oli siis johdolla kiinni seinässä) kuulemaan lisäohjeita. Hyvin hoitui! Muistan kun yhdellä sen perheen lapsella oli varattuna parturiaika, jonne meidän piti kävellä siihen lähistölle. Toinen lapsi tulikin sitten oksennustautiin siinä, enkä tiennyt mitä tehdä kun ei kukaan vanhemmista vastannut töissään puhelimeen ja lapsi ei jaksanut lähteä käveleen kipeänä. Otin sitten kottikärryt ja vuorasin sen peitolla, jossa poika matkusti kanssamme parturireissulle :)

Kunpa omat lapseni sais lapsuudestaan muistoja elämästä maalta, kaikesta tästä luonnosta, eläimistä ja niiden kanssa olemisesta, yhdessä tekemisestä ja yhdessä olemisesta. Se on oikeastaan melkein tärkeintä mitä heille toivon. Kaikki muut tulee tullessaan ja menee mennessään, mutta lapsuuden muistot on ja pysyy läpi elämän.

5 kommenttia:

  1. <3 Minä muistan kans omastani tuon yksinäisyyden, siksi minusta tulikin monen äiti, ettei omien tarviis kokea samaa <3 Paljon sitä lapselle tapahtuu, ja miettii monesti mitä omat muistaa lapsuudestaan, sitten kun on aikuisia! (mulla myös jotain muistelutyyppistä -vähä eri näkökulma- ois tulossa, ku ehtis! mut nyt haipakkaa tästä just lähdössä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama täällä, Kitta <3 Heeeei, mielenkiinnolla odotan!! <3 Moooi!

      Poista
    2. Hahhha, nyt vasta huomasin että mikäs kiire MULLA oli vastata, mutta niin vaan oli kun kerran näin sieluni silmin sun jo menevän :D *ding dong*

      Poista
  2. Ihanasta kerroit lapsuudestasi. Noissa viimeisissä lauseissa kiteytyikin sitten oikeastaan kaikki eli lapsuusmuistot säilyvät aina muistoissa. Itse muistan asioita jo kaksivuotiaasta lähtien. Niistä ei ole valokuvia eikä äiti ole kertonut, joten muistin on tarvinnut toimia. Suurin osa muistoista on ihania, mutta tietysti joukkoon mahtuu aina myös kiusaamista ja muuta kurjaa. Toivottavasti olen minäkin osannut antaa omilleni hyvän ja turvallisen lapsuuden. Aika täyspäisiltä ne onneksi vaikuttavat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan totta, Sari, että sitä voi muistaa yllättävän varhaisia asioita! Minä muistan edelleen meidän kotia siltä ajalta jossa asuttiin kunnes täytin kaksi - siellä oli kanat ja kutut ja kaikki. Ihan selkeesti muistan kanalan oven, vaikka siitäkään ei ole yhtäkään kuvaa eikä kertojaakaan enää. Minulla on myös kouluajoilta ikäviäkin muistoja ja välillä oli vaihe etten muka lapsuudessa muuta tehnytkään kuin kärsin - mutta sitten onneksi nämä ihanatkin hetket tulee mieleen, kun vähän kaivelee <3 Joo meillä on esikoisen omaan kotiin ja perheeseen jo levinnyt muutamia meidän tapoja ja se hymyilyttää kovin <3

      Poista