perjantai 6. maaliskuuta 2015

Hei kohtalo, olen iso tyttö jo

Voi että. Enemmästä kuin yhdestä blogista olen lukenut nais-ihmisten pähkäilyjä siitä, mitä tehdä isona. Ja me kaikki pähkäilijät taidetaan olla jo isoja (minä ehkä isoin ehh heh heh), mutta silti mielestämme hieman elämänuramme alkutaipaleella, ainakin mitä tulevaisuuden suunnan epävarmuuksista voi päätellä.

On lapsia ja niistä digataan - tuleeko niitä lisää? Jos tulee, niin apuakaikkimitäsuunnittelinniinmuuttuu. Jos niitä ei tulekaan, niin tässäkötääkaikkinytoli! Että voi olla naisihmisen elämä vaikeeta. Kyllä mun mielestä ainakin on! Miten tää nyt tämmöstä oikein onkaan?!

On(ko) töitä - onko se sitä mitä haluan sen pienen pätkän elämästäni ennen pötkähtämistä tehdä, vai onko mulla joku sisäinen mielihalu joka nyt haluaa tulla kuulluksi? Huhuu?! Sinä siellä sisälläni, voisitko olla vähän kovaäänisempi ja pliis tarkkasanaisempi että minäkin ymmärrän!


Pitääkö opiskella vielä - jos, niin sitä vanhaako lisää vai ihan uuttako vallan? Mites sitten noi kaksi ylläolevaa pykälää? Ja kodin talous? Ja mitä se mies sanoo? Entä jääkö lapset vallan heitteille kun äiti haahuilee ja iskä raataa duunia jotta haahuilevan äidin unelmat toteutuu (ja jos ne ei olekaan niitä lopullisia unelmia, vaan vasta toisiks lopullisia)?

Onko loppuelämä tämmöstä epätietoisuutta? Tuleeko joku kirkas hetki jossain kohtaa? Miksei asiat vaan selkiinny? Miksei Suomessa ole joka kylässä joka-alan koulutuskeskuksia, joihin vois vaan mennä imemään tietoa itseensä? Miksei ole verkko-opiskelua siinä mittakaavassa kuin ihmisillä olis siihen valmiuksia (koneita nyt ainakin)? Ymmärtääkö mua kukaan? Ymmärränkö minä ihteäni?



Mä luulin jo jossain kohtaa, että olen ihan sinut tän asiani kanssa. Että, anteeks vaan, tylsät työt on niitä pakollisia töitä ja sitten on ne epämääräistä hihkuilua aiheuttavat intopiukeet lasten liikunnanohjaajan hommat, jota tuo sitä tyydytystä henkiselle puolelle meikäläistä. Paaas-hat! Huomasin viime syksyn aikana, että tokitoki sitä kaikki oli just niin kivaa kuin olettikin, mutta kaikki oli myös just niin väsyttävääkin kuin (kaikki muut) olettikin. Joku kohta mun elämänpyörässäni jäi ihan heitteille, kun olin päivät kotona ensin ja illat ohjaamassa ja ite vielä treenasin. Jotenkin en ehtinyt siinä jäsentämään kaikkia ihan normi päivän tapahtumia päässäni, vaan ne vaan meni. Tuntuu näin jälkikäteen, ettei niitä elänytkään, kun ei ne jääneet mieleen. Monenikäisen lapsen asiat päässä pyörimässä ja aikataulut soviteltavina. Do you know what I mean?

Sen mä kyllä tiedostan, että ohjaamisesta ei leipää tule mulle tulemaan ikinä. Tää paikkakunta pursuaa sellaisia hyviä ja innostavia liikunnanohjaajia, joilla ei ole kahdeksaa lasta ja elukkafarmia hoidettavana (ja mä siis haluan ja haluan ja haluan nää mun kahdeksan lastani ja elukkafarmini!). Niidenkin leipä on pitkin poikin maakuntaa raavittavana ja siinä ei paljoa kotielämälle jää aikaa (naapuruston rouva on tehopakkaus, isot rispektit hälle, esikuvani forever). Mä tiedostan tuon ja en edes ole sitä koskaan kuvitellutkaan. Ennemmin mä olenkin niin kuin elätellyt toivetta lottovoitosta (paitsi etten lottoa, mutta se on nyt ihan sivuseikka tässä selostuksessa) jonka avulla mä voisin tehdä ihan vapaaehtoistyötä liikuttamalla kaikkia kylän kynnelle kykeneviä tenavia. Se olis mun unelma. Ja kerään pikkuhiljaa siihen sitä koulutustakin.

Mutta mutta. Aina on mutta. Firma ei pyöri ilman pyörittämistä ja voi itku, mä olen ihan pudonnut kelkasta kaiken mahdollisen suhteen siinäkin talossa. Ei se auta paljoa, jos osaa sähköposteja lähettää kielellä kuin kielellä. Ei se auta siihen, että vastuuta pitäis taas ottaa pikkuhiljaa enempi ja se oikeasti tarkoittaa, että mun pitäis varmaan mennä kouluun. Johonkin etämoniverkkomuotosysteemiin. Ja innostuksen asteen näette tässä.

Eikä se kyllä osaltaan helpottais yhtään sitäkään, että kaikki olis taas yhtä sinkoilua vähän sinne sun tänne. Uh. mutta kun jotenkin mä odotin, että tulis edes sellainen tylsistymiskausi, että tää oleminenkin olis ihan jees. Mutta miks ihmeessä pitää ihmisellä olla tällänen ihmeellisen levoton mieli?

Kepeetä perjantaita nyt sitten kuitenkin itse kullekin säädyllen, vai miten se meni. Joskus elämässä pitää ajatella vähän painavampiakin asioita ja koska kerta tää on mun blogi, niin kirjaan ne ajatukset myös tänne.

6 kommenttia:

  1. Voi pähkäily <3 Mä kans arvon, et oisko se opiskelu? Kai se haku on n-y-t k-o-h-t-a, plääh! Vanha ala vai uusi ala? Hengessä mukana, tsemppiä Kupla siihen mitä ikinä sit tahdotkaan!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Kitta <3 ja mä siis nyt olen siinä pisteessä, että alan kopioimaan koulutodistuksia ja laitan hakemuksen menemään, sitten näkee pitääkö syksyllä ottaa laskin esiin ja aloittaa pänttäys.... *oih*. Oikeesti, mä yritän orientoitua että se on ihan jees, ja mä tiedän että onkin, kun olen ennenkin siihen maailmaan itseni tunkenut ihan suht sujuvasti. Mutta ajatuksena minä ja numerot....

      Poista
    2. Tosi hyvä olen ainakin tässä kommentoinnissa kun aina lähtee kesken kaiken jo menemään! Siis piti laittaa vielä, että tsemppiä sullekin! Mihin ikinä meetkään :D <3

      Poista
    3. Ihanaa <3 Eiks niin että opiskelu kannattaa aina!!?? Mulla tosiaan vasta mietinnässä, kun kuopuksen viimeinen kotihoidontukivuosi vielä käyttämättä, että mitä teen... Kun nämä on ne viimeiset hetket olla kotiäiti ikinä enää, niisk :/ Mut tosiaan mikäs kiire valmiissa maailmassa, vai miten se meni, aina tulee uusia syksyjä ja uusia mahdollisuuksia - ehkä :D

      Poista
    4. Niinpä, mikäs kiire tässä! <3 Voi niisk, älä ees puhu (samassa mennään)..... Mä vähän luulen etten mäkään edes pääse, mutta ei se mitään haittaa :P

      Poista
  2. Voi morjens.. just näitä pähkäilyjä täällä kans (tietysti). Vieläkö sitä muka kuuskymppisenä roikutaan pumppitangon varressa ja hihkutaan wohoota.. että jaksaajaksaa ja painaapainaa vaan ny sitte?!

    VastaaPoista