torstai 5. helmikuuta 2015

Sydänkäpyselänalla

Paljon sanotaan viisaita, mietittyjä sanoja yhdessä olemisesta, toisen arvostamisesta tai arvostamattomuudestakin, kunnioituksesta, valinnoista, elämänkatsomuksesta, siitä tahtomisesta hetkillä, jolloin erotaan, parisuhde karahtaa kiville, tai muuten päättyy jollakin tapaa. Minä ajattelin sanoa jotain nyt, ihan tavallisena torstaina, kun mikään ei ole huonosti, puolison tuolinkarmille roikkumaan jättämät verkkarit edelleen ärsyttää melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin, kun rakkautta riittää niin, että se saa välillä ikkunatkin tärisemään kun niin rajusti rakastetaan *sori naapurit, välillä taitaa meiltä kuulua Iso Ääni*. Kun arki on täällä ja se on hyvä niin.

Minusta, aina on ollut näin, avioliitto on ollut minulle aina valinta. Se, että olen valinnut tämän ihmisen mennäkseni hänen kanssaan naimisiin (ja kaikeks onneks hän valitsi minut, muuten oliskin ollut vähän hankaluuksia...eeeh he he). Olen valinnut, että meidän perheemme on tämä ja mielestäni olen valinnut myös sen, että meidän tehtävämme miehen kanssa on pitää parasta mahdollista huolta tästä perheestä.

Joskus se huolenpito on vienyt kaiken huomion, siis kaiken, sen mitä siltä pieneltä nukkumiseltakin siis jäi. Silti senkin läpi mentiin ajatellen molemmat, että tää on meidän juttu ja niin kuin duuni tässä maailmankaikkeudessa. Ollaan myös tiedetty, että koko perheestä huolta pitäminen tarkoittaa paitsi lapsista huolehtimista (ja rakastamista ja valvomista ja kasvattamista ja ja ja), myös meidän molempien yksittäin itsestään huolta pitämistä, sekä meidän parisuhteesta huolta pitämistä. Ollaan myös tiedetty, ettei aina tarvitse eikä pidä (eikä varsinkaan vaan tapahdu vaikka kuinka yrittäis) olla näitä kaikkia samaan aikaan. Kaikkia ei tarvitse eikä pidäkään olla saman verran, kaiken ei tarvitse mennä kuten jossain itseään toistavassa jatkumossa. Kukaan ei laske, että puntit on tasan, kukaan ei merkitse kalenteriin omanvärisillä merkeillä yhtä monta OmaAikaPäivää, kukaan ei muistuttele kuinka monta kertaa kukin on ollut missäkin ja kuinka vähän joku toinen. Luulenpa, että yksi isoista asioista meidän yhdessäolossamme on ollut se, että molemmat viihdymme kotona yksin lastenkin kanssa. Että sen toisen joku oma meno ei tarkoita sille toiselle aina uhrautumista, negatiivista ennakkoasennetta tai epäreilua illanviettoa.

Lapset vie aikaa, lapset saakin viedä aikaamme ja lapset saavat kaikenkin aikamme. Tämä on perusta ja ajatus meidän perheemme muodostumiselle. Molemmilla meillä on ollut aina kuitenkin tämä iso perhe unelmana ja sen eteen tehdyt voimainponnistukset ei ole millään tavoin olleet uhrauksia henkisellä tasolla ( vaikka yöunet, päiväunista puhumattakaan, sileä iho, timmi kroppa, kaikki ylimääräinen valuutta ja muutamat ihmissuhteet onkin menneet juuri sinne). Meidän rakkaus ja yhteenkuuluvuus on vaan lisääntynyt siinä vilskeessä, vaikkei sitä millään tavalla siinä erikoisemmin ylläpidetä romanttisilla hotellitreffeillä tai jollain baari-illoilla. Toista voi rakastaa ja kunnioittaa sinä ihmisenä mikä hän on jokaisena päivänä! Minkälainen hän on vanhempana, kaverina, ihmisenä, puhujana, kuuntelijana. Vierellä kulkijana. Kokemuksien jakajana. Ja jokaisen reaktioille on tilaa ja aikaa, ei tarvitse koota itseään siinä hetkessä kun väsyttää tai stressaa tai muuten vaan patti kasvaa otsasta jo pidemmän ajan takaa. Saa olla oma kamalakin itsensä ja tulla rakastetuksi.

Ja sehän ei siis tarkoita, etteikö välillä oikeasti tekisi mieli muurata seinä keskelle pirttiä ja jakaa taloudet just siitä poikki, koska se toinen on aina niin  kamalan hirveän todellisen mitäänoppimattoman uppiniskaisen ärsyttävä. Todellakin toinen ärsyttää, välillä enemmän, välillä vähemmän, välillä ei yhtään. Mutta se ei liity millään tavoin siihen haluaako sitä loppuelämänsä silti rakastaa. Se on jotain, joka mulla oli alusta asti selvää. Haluan! Sanoin "tahdon" ihan ajatellen jopa mitä sanoin! Välillä on joutunut oikein olan takaakin haluamaan, sen tahtotilan on saanut hakea kyllä ensin jollain mikroskoopilla esiin jostain ja sitten koittaa sitä vaalia. Mutta tässä sitä ollaan, ison perheen vanhempina, parhaina ystävinä, toistemme tukiverkkona ja elämän kumppaneina.

Mitä vaan voi sattua elämälle, elämässä. Kukaan ei huomisesta tiedä, mutta tänään on tunnelma rakas ja varma. Sitä vaalin, siitä saan voimaa, se on elämäni hienoimpia asioita.

4 kommenttia:

  1. Hieno kirjotus, olit osannut tehdä sanoiksi sen mitä minunkin elämä on. Ei aina ruusuilla tanssimista, muttaei pidä ollakkaan. On huonoja päiviä, vielä huonompia ja sitten niitä parhaita seassa. Sitähän se parisuhdearki on että eletään päivää kerrallaan eikä tuntemiset aina voi olla huipussaan. Silti just tätä haluan elää näitten ihmisten kanssa.

    VastaaPoista
  2. Sulla jos kellä on sana hallussa! Kirjotitkohan meijän elämästä,taas kerran :D Jostain kans sen sanonnan oon kuullu,ett "näyttäkää tunteenne myös lasten nähden" :D Niinpä lämmin halaus,hellä suukko on melkeinpä osa arkea,puolin ja toisin! Serkkuni sanoin (6v.na):Pitäähän se hellyyden akkukin välillä täyttää :)

    VastaaPoista