lauantai 14. helmikuuta 2015

Nilkka kipeä

Ei oo kuulkaa superäidilläkään helppoa (superäiti? taisin nimetä just itteni, oi kiitos vaan!). Viikko on ollut erityisen erityinen siinä mielessä, että olen huomannut todellakin pienen ryhtiliikkeen kasvatusasioissa olevan paikallaan.

Ensteks toi neljävuotias, joka on siis enskuun lopussa viisivuotias, on alkanut jonkun ihmeen aadeehoodee-jytkyttämisen. Ja nyt jokainen jolla on se oikea ja aito adhd-lapsi ei olleskaan vedä hernettä nenään tai mitään muutakaan (paitsi ilmaa), koska mä en todellakaan tarkoita että halveeraisin tahi vähättelisin sen häiriön oireita tai lapsia tai mitään muutakaan. Kuten varmaan ymmärsittekin, niin tarkoitin tuolla vain kuvausta siitä ikiliikkujasta, joka siis on ottanut liikkumisensa muodoksi tälläkertaa ihme hypähtelyn. Tiedättekö? Hytkyn hytkyn hytkyn. Pompin tässä pihassa kulkeissani, pompin rappuja ylös tai alas, hytkyn ostoskärrystä kiinni pitäen niin että salaatit tutisee kyydissä, pidän ihmeellistä hytkettä kun kuljen äidin kanssa käsi kädessä suojatien yli. Arvaatteko mitä? Raivostuttavaa!! Mä olen jo turtunut siihen tosiasiaan, että kokoajan joku höpisee jotain, siis ettei ole hiljaista hetkeä juur koskaan, kun aina ainaainaainaAINA jollain on asiaa, mutta että toi ihme hömpsytys nostattaa mun verenpainettani. No, asiasta juteltiin lapsen kanssa vähän pidempään kotona (ja vähän lyhyempään aina itse tapahtumahetkillä, jolloin mitään sekuntia kauempaa näkynyttä tulosta ei tullut tapahtuakseen), en niinkään kiinnittänyt siihen itse hypähtelemiseen huomiota (koska sehän tavallaan oli ja on ihan harmitonta menoa) vaan siihen että yleensäkin on paikkoja joissa olis kivempi olla vähän enempi paikoillaan. Mainitsin myös ihan rehellisesti, että kyllähän se äitiäkin häiritsee, kun pitää kokoajan tuijottaa ostoskärryjä ettei ne kaadu ja ihan sokeilla sivusilmillä poimia ostoksia kyytiin. No tatta-daa, jutustelu tehosi ja poika on rauhoittanut hytkymisensä.

Mutta jonkin sortin sopimus tällä jälkikasvustolla on oltava keskenään, koska heti kun tuo isompi pieni rauhoittui, niin pienin pieni otti oikein kunnon uhmat käyttöön. Kotonahan on "uhmaa" ollut ilmoilla jo pitkään, enkä mä ole oikeastaan uhmaksi sitä edes nimennyt, vaan luonteen kasvuksi! *ehh* . Kun sehän on ihan selvä, että itsensä ja tunnetilojensa ilmaisussa täytyy käydä kattomassa missä ne rajat on, mihin kaikkeen sitä pystyykään, että voi sitten liikuskella taitavasti niiden rajojen sisällä tahtotilojen ja tunnelmien vaihtuessa - eiks ni? No tänään luonnetta sitten kasvatettiin oikein urakalla, kun käytiin syömässä kaupungilla. Ikänä ole toi poika vetänyt sellaisia pultteja kuin tänään veti ja syytä ei kuunaan kyllä ymmärretty. Jotenkin se liittyi siihen, että me vaan oltiin siellä pöydässä ja istuttiin siinä. Hermot meni. Ensteks tää pikkujättiläinen yritti kaataa pöydän ja melkein siinä onnistuikin, jolloin minä nappasin hänet syliini turvallisuuden kannalta muka parempaan paikkaan retkuamaan. Tsiisus! Ne pari lelua jotka pöydässä oli lensi järkyttävästi rämisten pitkin lattioita, sellaisessa naulakko-jutussa roikkunut meikäläisen kaulahuivi suurinpiirtein tapettiin ja suolistettiin ennekuin raivottiin se pöydän alle ja tätä kaikkea säesti ihan järkyttävä HUUTO. Ei siin mittään, tuli mieleen eräätkin otsikot uutisissa ja muissa medioissa, mutta kun meidän ruuat oli jo tilattu niin ei ihan viitsitty pihallekaan sieltä kävellä. Kyyppari toi aika haipakkaa juosten kaksi lasten annosta sieltä onneksi kohta meidän luo ja koitti kaikin keinoin palvella, että meillä olis kaikki hyvin. Olihan meillä, mitä nyt kuulo oli kärsinyt kovan kolauksen *ja ego*. No ruoka sai aikaiseksi toisen kriisipesäkkeen, kun siinä lapsen annoksessa oli terävä veitsi iskettynä keskelle annosta. Nappasin sen pois ja pikkujäppinen huomasi sen. RRRRAAAAAAUUUUUGGGGHHHHYYYYÄÄÄÄ! Ja ruokalautasta tyrkittiin ja juomalasia tyrkittiin.... mä ajattelin että tässä tää nyt olin. Kohta se heittää ton lautasen lattialle. Ajattelin, että syön nyt sitten omasta annoksestani sen mitä kerkiän ja maksan loput sotkut mukisematta (ja kaupan kautta kotio). No kas, poika ihmeen kaupalla rauhoittuikin syömään ja loppuaika meni oikein kivasti ilman spektaakkelimaisia raivareita.

Mutta että. Koettu on toikin , nyt sitten. Pahoittelut kaikille muille paikallaolleille, koska paikassa oli suht hyvä akustiikka, kuten kaikki pystyimme korvinemme huomaamaan. Ja paikka oli tietysti tupaten täynnä, koska kaikki oli ystävänpäivälounailla, tietenkin. Me ei oltu, me oltiin vaan osa-porukasta-on-kisareissulla-eli-poissa-kotoa -lounaalla :)

Kyllähän mä tiedän, että lapsen kasvua tämä vaan on (äidin kasvusta puhumattakaan) ja kuuluu asiaan. Jotenkin sitä meidän lasten nämä kasvukaudet on olleet viime vuosina aika helpohkoja, verrattuna ainakin isompien lasten jänkkäämiseen joka todellakin vie hermot ja hiukset ja terveyden ja sileän ihon ja rauhan ja seesteisyyden mennessään. Ehkä tää korostui siks, kun ei ollut noita isoja lapsia paikalla (paitsi teini, joka oli kyllä hyvää seuraa). Ja tiedättekö, pitkästä aikaa olin ihan keskellä tyypillistä lapsiperhetilannetta, jossa vanhempi joutuukin olemaan avuttomana ja keinottomana siinä. Kaukana oli se kaikissa kasvatusliemissä keitetty suuperheenäiti, jolle mikään tilanne ei ole yllätys, koska hoh hoh onhan tässä jo lapsia ja vuosia kertynynnä...

Nyt ollaan jokatapauksessa kotona, pienin päikkäreillä ja minä suunnittelen kahveenkeittoa. kisoista on tullut nuorimmalle kultamitali ainakin, joten meillä taidetaan illalla syödä sen kunniaksi jäätelöä!

Hyvää ystävänpäivää kaikille ja oikein leppoisaa lauantain jatkoa *pus*!

6 kommenttia:

  1. *Hytkytihytkyti*-poikien äiti heiluttaa jaksamista <3 I so feeeeeel you ;D Mistä niitä paikoillaan pysyviä lapsia saa?? Oon kyl nähny et niitä on...jossain muualla kuin meillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä en voi käsittää! Kokoajan joku rytmi meneillään ;) ihanaa -vertaistukea!

      Poista
  2. Halaukset <3 Ei näitä pikkuisia aina voi äitikään ymmärtää ;) Kun toinen haluaa ja ei halua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suvi <3 Ja todellakin, haluaa ja ei halua! :D

      Poista
  3. Plääh! Annukalla on kans meneillään joku ADHD-kausi. Ei sekuntiakaan voi olla rauhassa! Argh! Välillä kysyn siltä, että osaatko olla paikoillas ollenkaan ja tyyppi silmät kirkkaana: "Joo!" ja kaiken aikaa vispaa samalla kuitenkin. Voi argh! Mä oon niin allerginen kaikelle päättömälle metelille, meuhaamiselle ja sähellykselle.

    Koita ny jaksaa hytkyjien ja muiden kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Sannis <3 Ja meillä on kyllä ihan sama, "mä oon ihan rauhallinen!" sanotaan kyllä ihan kelppeesti samalla kun ollaan mun mittapuulla jotain muuta :D

      Poista