torstai 12. helmikuuta 2015

Kaksi ehdottomasti lempeintä puuhaani! (joista toista teen liikaa, toista liian vähän)



Mittee se akka tuas höpäjääpi? No siitä puhe mistä puhe, eli syömisestä ja nukkumisestahan tässä yritän asiaa tehdä! En tiedä mitkä kaksi aihetta voisi enemmän pienten (miksei isompienkin?) lasten äitejä puhuttaa! paitsi kakka. kaikki kakasta. määrä, puute, väri, koostumus, haju. you name it and then you talk about it!



Syöminen. Juu. Kuten otsikossa mainitsin, niin on kyllä ihan ykkösjuttuja ihan tässä komeessa neljäkytkaks-vuotisessa-iässäkin! Että mä tykkään syödä. Mutta toisin kuin ulkonäöstä vois luulla, niin en minäkään kuitenkaan mitä vaan syö. Ruuan pitää maistua hyvältä! Jos ei kaupassa/kaapissa ole sitä maustetta/leipää/juustoa mistä minä pidän, niin olen ilman. Saattaa kuullostaa hienoiselta kermapeerseeltä tämä mun touhuni, mutta saanen todeta ettei se sitä todellakaan ole. Silloinkin, kun olen ollut vähävarainen (suomeksi: köyhä) (eli käytännössä koko elämäni siihen asti kun muutin omilleni ja en minä senkään jälkeen ole rahassa kylpenyt, mutta nälkää olen siis elämässäni nähnyt, oikeasti) niin hain todellakin, koulun jälkeen metsästä puolukoita joista tein mehukeittoja joilla elin seuraavaan kouluruokaan. Olihan se aika kirpeetä tavaraa, kun ei oikein ollut sokeria käytettävissä, mutta voitti se ilman olemisen tai jauhopullan, joita olisin ehkä voinut jostain jauhonlopusta tehdä. Tällä tarkoitan sitä, että varmaan elämäni alusta asti olen tykännyt tietynlaisista mauista (kuten kirpeästä ja happamasta) ja tykkään edelleen. Tokihan minä nälkäkuolemaisillani jossain tropiikin saarella söisin vaikka paskakuoriaisia jos tarve olis, mutta ei nyt mennä ihan niin pitkälle.


Jos olisin hedelmä...

Ajattelin vaan, että samalla lailla lapsilla on omat makumieltymyksensä. Joku maku tuntuu juuri tämän pikku mussukan suussa makoisammalta. Jossain on varmaan tarkat tiedotkin sille, kuinka monta maistatuskertaa tarvitaan johonkin makuun että se lapsi sitten vasta niin kuin tietää tykkääkse vai ei.

Juu? Vai..ei?






Ruokahommaa se tämäkin!

Periaatteessa meillä on toimittu sen säännön mukaisesti - ja myös muutenkin aika lapsentahtisesti sillai vahingossa ja huomaamattamme. Jos ei mietitä nyt sitä aikaa, kun se on aikuinen joka lappaa sitä safkaa piltin suuhun (koska mulla on kyllä ollut hankalasti ja h-i-t-a-a-s-t-i syövä lapsikin ja se oli jukolaare rankkaa aikaa! Ei siinä auttanut yhtikäs mitään mikään tieto siitä, että jokainen on omanlaisensa syöjä, jokainen kasvaa omaan tahtiinsa, kyllä ne sitten murrosiässä syö kattilallisen perunoita niin että muu perhe jää ilman, että neuvolan punnituksessa sitä painoa on juu joku gramma tullut ja onhan se sekin jotain ja ei se nyt kovin nääntyneeltä vaikuta. Kun se ei auta just siinä! Kun joka päivä niihin kolmeen-neljään-viiteen ruokailukertaan kuluu aikaa aina tunnista kahteen ja siinäkin lopputulos on lopulta luultavasti vaan levitetty littanammaksi siihen lautaselle syöttäjän omasta toimesta jotta se omaan epätoivoiseen silmään näyttäisi edes vähän vajunneelta. Kun ei se auta! Kun lapsi vaan muhjuttaa ja vatvoo sitä millinkokoista sosetippaa suussaan ees taas ja joka kerta sun oma suus on ammollaan kuin mikäkin musta aukko lusikan kohotessa ilmaan ja joka kerta toivot että se lapsi vaan nielaisis sen tosta noin vaan ja oottais uutta annosta innosta hihkuen. Kun ei se auta jos ei näin menekään. Mutta nyt ei puhuta siitä, tälläkertaa :))




Meillä lapset on alkaneet siinä vähän ennen vuoden ikää syödä sitä samaa peruskotiruokaa kuin me muutkin. Lautanen eteen, palleromallero syöttötuoliin ja muu perhe omille paikoilleen ruokailemaan. Sitten katotaan miten käy.
-Yksi lapsista halusi ison lusikan aina oikeaan käteensä, söi kuitenkin sormin sillä vasemmalla kädellä. Aina. Myös keiton! Neuvolassa luulivat lapsen olevan vasenkätinen, vaikka myöhemmässä vaiheessa piirsi ja puuhasi kaikkea muuta oikealla kädellä. Mutta se syöminen.
-Yksi lapsista halusi kaikki aterian osa-alueet erillisinä pikkukekoina lautaselleen. Tuossa pala pottua, tuossa vieressä pikkulusikallinen kastiketta, sen vieressä pikkulusikallinen keitettyä porkkanaa. Oudomman näköisiin asioihin, kuten porkkanaraasteeseen, tutustui hän todella pitkänkaavan mukaan: ensin pari kertaa tuijotusta, pailla aterialla ehkä jo niihin kummallisiin oransseihin heinänkorsiin pystyi koskemaan, jollain kertaa meni jo vähän suuhunkin.
-Yksi lapsista söi kyllä kaikkea ja missä muodossa vaan, kunhan lautanen oli äidin edessä eikä hänen. Siis vaikka meillä oli täsmälleen samanlaiset annokset lautasillamme, niin lapsi kurkotti aina minun lautaseltani ruokaa suuhunsa ja minä sitten söin hänen. Ei siin mittään, oppipahan äitikin ottamaan siihen haarukkaan soveliaita määriä ruokaa, kun sitä piti taiten kuljettaa ilman halki ennekuin sen sai omaan suuhunsa.
-Yksi lapsi halusi syödä ruokaa. Välipala-aika? Mieluiten kaurapuuroa. Tai perunaa. Kiitos. Pohjattomasti vain ruokaa. Kyllä se nyt syö muutakin, että siinä mielessä tilanne on normalisoitunut, hih.
-Yksi lapsi heitti jokakerta , j-o-k-a k-e-r-t-a lautasen väärinpäin pöydälle tai lattialle, kun masu tuntui sopivan täydeltä. Että kiitti äiti ruuasta, lautanen on tyhjä! Noin ehkä kahdenkymmenen halki menneen astian jälkeen aloimme käyttämään muovikulhoja lapsen lautasina. Seuraava aste olisi ollut peltiset koirankuppimaiset, mutta onneksi siihen ei tarvinnut ryhtyä... Siinä ei auttanut että äiti tai isä istui vieressä valmiina kuin pesäpalloilija ottamaan kopin lentoon lähtevästä esineestä, aina se lapsi pääsi yllättämään. Tämä oli myös hieman kiusallista kyläreissuilla tai jossain ravintolassa, mutta vain hieman.... Myös koti on saanut tästä osansa ja pala tästä muistosta häipyi historiaan, kun  meillä vihdoin tehtiin remonttia ja tiilinen leivinuuni sai valkoisen maalirappauksen pintaansa. Kivettynyt kaurapuuro hiottiin sitä ennen hellän haikeasti, kaikella rakkaudella, siitä pinnasta pois.
-Yksi lapsi laittoi joka toisen lusikallisen ruokaa korvaansa ja joka toisen suuhunsa. Mitäpä siihen sitten, kuin ottamaan aina se korva-annos pois. Joskus vanhemman täytyy vaan tehdä mitä vanhemman täytyy tehdä...





Nämä ja sata muuta variaatiota löytyy kyllä meidän kaikkien kahdeksan lapsen elämän taipaleelta, siinä itsenäisesti syömään-opettelun-vaiheessa. Mutta lopputulemana: kaikki söivät, kaikki oppivat syömään, kaikki oppivat sen että mitä se ruokahetki oikeastaan tarkoittaa, jokaisen oma makumaailma kehittyi siksi mitä se milloinkin sitten on (kun siinähän tapahtuu kyllä muutoksia, meillä aikuisillakin, väittäisin!).
Perusperiaatteena meillä on, että ruokaa syödään. Ketään ei pakoteta syömään jotakin josta ihan oikeasti ei pidä, mutta joka ruualla on kyllä monenlaista tarjolla, joten jotain pitää jokaisen kuitenkin syödä siinä yhteisellä aterialla. Meillä saa syödä myös leipää ruuan kanssa! Ruokajuomana on maitoa tai vettä, lapset juovat maitoa kaikki - joskus kun viimeistä maitotippaa ennen kauppareissua säästellään kahvimaidoksi, niin saatetaan tehdä kannullinen mehua pöytään.
Lapsen annos-äidin annos
Kun ajatellaan tälläistä minuakin, joka kuitenkin olen aika kärsimätön ihminen omasta mielestäni (tästä on annettu ilmoille kyllä poikkeavakin mielipide, että muka olisin todella kärsivällinen luonteeltani, mutta en oikein allekirjoita sitä heti kättelyssä ainakaan. Tai sitten olen ulkoisesti vaan tyytynyt siihen että pakko sitä on kestää, vaikka pään sisällä kirkuu sata pientä kuorolaulajaa, että iik äkkiä mikämaksaa hopihopi kamalasotku mäenkestä hikikintässätulee taastätäsamaa annamunkaikkikestää argh revinmunhiuksetpäästä! tirsk!) niin onhan se pienen lapsen ruokailu ainakin meillä melkoisen.... sellaista puuhaa. Ruokaa leviää joka suuntaan: pöytä lainehtii kaikesta mitä siinä nyt syödäänkin, ympäristö on metrien säteeltä täynnä sitä mitä syödään, lapsi on päälakeaa myöten täynnä sitä mitä syödään ja joskus muut ruokailijatkin saavat siitä osansa. Jaa joskus! Mutta lapsen masukin on täynnä ruokaa, lapsi syö itse ja lapsi on tyytyväinen siihen, että istuu pöydässä muiden kanssa ja kiittää hienosti otsa lautaselle kopsahtaen lopuksi ruuastaan. Ei siinä silloin auta muu kuin sanoa ole hyvä ja olla tyytyvväinen. Ja hankkia kunnon puhdistusaineet, vahakangasliina pöytään ja ottaa matto pois ruokapöydän läheisyydeltä. Oma koira on myös hyvin kätevä, mutta sitä ei ehkä kannata vain tätä varten hankkia....kai?








Ja aika se kultaa nämäkin tiskirätein kuorrutetut muistot. Toiseksi nuorin lapseni on neljävuotias ja en muista lainkaan mitään rättisulkeisia hänen kanssaan vietetyistä ruokailuhetkistä, vaikka niitä taatusti on ollut ihan kuten kaikkien muidenkin kohdalla. Pian ne on nämä hetket tämän nuorimmankin kanssa unohtuneet ja mietitään vaan kuinka se oli niin hassu kun se istui tuossa pöydän päässä tuolissaan ja kopsutti pöytään reikiä haarukallaan. Ai niin, tää haarukka! Meidän nuorin syö vain haarukalla. Kaikkea. Myös keittoa ja puuroa... Ehkä siinä lusikassa ei olisi tarpeeksi haastetta? Olenkin ajatellut niitä syömäpuikkoja seuraavaksi...hahha, not!

Kasvua ootellessa...

Mun keinoni ja oikeastaan filosofiani (huomatkaa, se käyttää hienoja sanoja, se on sivistynyt!) on ollut, että kun lapset näkee sitä ruuanlaittoa, niin ne oppii tavallaan sitä jäsentelemäänkin mielessään (tarkoittaa että syö kun tietää mitä syö: tää oranssi klimppi on se mun pilkkoma porkkis ja toi vihree se ruohosipulinpätkä jota nypittiin tossa just yhdessä ja haisteltiin sen jälkeen käsiä että täähän haisee ihan sipulille vaikka näyttää ruoholle, kummajainen). Aika pieni lapsikin jo pystyy pestyin puhtain pikkukätösin repimään salaattia kappaleiksi, siinä missä vähän isommat jo pilkkovat leikkuulaudalla kurkusta palasia (osallistumista nääs, time to be together ja hei, niille jotka aattelee ettei osaa olla lastensa kans niinku läsnä, kun hermot menee kaikenmaailman legojen sun muiden kans, niin olkaa hyvä, tässä käyttökelponen vinkki miten ajan saa kuluun ja tulee jotain valmistakin tehtyä. ja mikä parasta, seuraavana päivänä kaikki alkaa alusta...). Vaikkei se salaatti yhtään sille lapselle muuten ehkä maistuisi, niin yllättäen sitä haluaa kuitenkin omatekemää tuotosta ottaa lautasellekin ja saattaa muutama maistipala mennä suuhu siinä tehdessäkin (kokinoikeus, meillä sanotaan, kun kesken kaiken maistellaan). Meillä noi pikkusimmat esimerkiksi ei porkkanaraasteesta välitä yhtään, mutta kun on omakuorima porkkana kännyssä, niin se popsutellaan menemään suit sait sukkelaan niillä nököhampahilla. Ei sen tyylin niin väliä, kunhan syö!



Lapset saa (ja pitää!) olla läsnä siinä kun ruokaa tehdään - ei välttämättä just siinä paistinpannulla mutta siinä samassa tilassa nyt kumminkin-, isommat osaa jo vähän laittaa paistinlastaa jauhelihan sekaan tai pudotella perunanlohkoja soppakattilaan, pienemmät sitten roikkuu puntissa ja ihmettelee sylistä kiehuvan veden kuplintaa. Syöminen on niin paljon muutakin kuin se valmis annos siinä lautasella ja kun sitä ruokaa tuoksuttelee ja odottelee, niin maistuukin jotenkin paremmalta, ainakin minun mielestäni. Kyllä välillä hiljaiseks vetää, kun jotkut aika isotkaan lapset ei ole nähneet perunoiden keittoa (ennenkuin meillä pällistelevät että mitä ihmettä mää teen kun kaadan keitinvesiä pois) ja kun se suht simppelisti tehty ruoka maistuu kuitenkin (mun mielestä ainakin) parhaimmalta. Eikä nyt kenkään pidä aatella, että siellä taas yks mammaklubilainen on niin täydellinen äiti, vaikka toki olenkin, ihan paras, muah hah hah, vaan niistä puolivalmiistakin jutuista saa yhdessä tehtynä ihan kelpo aterian aikaiseksi. Mulla ei vaan ole varaa tehdä eineksistä ruokaa joka päivä, kun viis kiloo perunoita saa sillä hinnalla millä jonkun pienen ateriarasian. 

Mutta olen mää silti vähän ekohippi, tai oikeestaan paljonkin, sellainen lähiruokaa suoraan pihasta -hippi. Kaupunkilaisilla on aina melkein joku tori siinä nurkalla, se ajaa sen saman asian, että nou worries, jos ei ole pihaa. Kun käyttää oikeesti (hienosti sanottuna kausikasviksia/vihanneksia) sitä mitä sillä hetkellä eniten maa lykkää eli mitä halvimmalla saa kauppojen viherrys-osastoilta, toreilta tai sieltä omalta rakkaudella myllätyltä palstalta, niin säästää aikas lailla pätäkkää, saa ihan hitsisti vitamiineja ja sitä oppii minäkin, hitaasti mutta hitaasti miten montaa asiaa voi syödä ihan semmosenaankin Tost noin vaan.. Ei aina tarvi niin kamalasti laittaa kaikkea. Äidit voi mun luvalla armahtaa ittensä siitä just nyt! 



Se mitä mä tässä tällä kaikella ajan takaa, on se, että aika pienistä ja yksinkertaisista asioista lähtee ne isot virrat liikkeelle tässä syömisasiassakin. Kun vaan jaksaa luottaa itteensä ja siihen, että jos itse jaksaa olla kiinnstunut millä itseään ruokkii, niin lapsetkin kyllä sen tavan oppii. Karkkipäivään jos toiseenkin on tuskin kenenkään elämä kaatunut ja näissä asioissa saa ja pitää käyttää maalaisjärkeä. Kun rutiiniksi tulee suht terveellinen ruoka jonka valmistaminen ei vie keltään tuntikausia, lapset ei jää äidittömiksi tai isättömiksi siksi aikaa tai toisaalta siihen ei huushollin talouskaan kaadu vain sen takia että on ekoluomuorgaanistabiopottua, niin silloin niistä rutiineista voi ihan hyvällä omallatunnolla poiketa ja suoda lapsille ja itselleen sen ilon välillä ihan jostain muustakin. Nykyään, kun fitnesskin on niin buumiksi tullut, ihmiset tosi paljon turvautuu teollisiin vitamiinipurkkeihin pitäkseen ruokavalionsa "kunnossa" - jota se ei siis olisi nähtävästi ilman niitä pillereitä. Mä en nyt tässä sano, että ne on pahasta, koska jostainhan ne on saatava sinne kroppaan. Mutta kun aika pienellä ajattelun muutoksella niitä pystyy laittamaan siihen lautasellekin ja samalla siitä luultavasti lähtee pois jotain mikä sinne ei kuulu - win win! 

Mutta kamalan kätevää se on, kun marjapuskat tursoo c-vitamiinia kaikkien saataville ja puut hedelmiä rouskuteltavaksi. Metsät paukkuu täyteen tosiaarretta, sitä superfoodia eli mustikkaa, ja puolukkakin on mun mielestä täysin väärinymmärretty marja. Siitä saa vaikka mitä sekä pääruualle että jälkiruualle ja se on sitäpaitsi helppo poimia! Aika paljon pointseja siis sillekin täältä heruu.


No kuten huomata saattaa, niin voisin jatkaa ruokapuheita forevö, mutta nyt täytyy mennä muihin puuhiin ja kaikki nukkumisjututkin jää siihen seuraavaan kertaan. Moimoi ja heihei ja syökäähän hyvin siellä!!

P.s. Ilahduta-blogiystävää-muistamisia oottelevat, jatkakaahan oottelemista, täält ne tuloo kun saan ne väkerrettyä valmihiksi!! Mutta että en ou unohtanna, ootte mielessä kummittelemassa ihan päivittäin, ehh hehh! *pus*

2 kommenttia:

  1. Nää on todellakin näitä ikuisuus-puheita!!!! Hatunnosto kattavasta pohdiskelusta! :D Meillä on ollu (ja on) enimmäkseen noita nirsoilijoita, ja kun sain ekan lapseni, joka SÖI, olin aivan ihmeissäni, että kappas vaan tällaisiakin löytyy!! :D Kausisyöjiä ovat enimmäkseen nykyisin, eli syövät kun ja jos syövät ja jos eivät syö, syövät sitten isompana ;D Näillä mennään!!!! :D

    VastaaPoista
  2. Upeeta,sää jaksat pohdiskella ja tuua ne vielä julki :) just toi arkinen perus-ruoka on parasta ja mitä pienempänä ne muksutki oppii,sen parempi.

    VastaaPoista