tiistai 3. helmikuuta 2015

Avaisinko urheilijattaren puolta minussa?

Moniko tajusi, ettei ole kyllä paljon avattavaakaan. Tää on mennyt niin takapuolelleen koko vetreily ettei ole mitään rajaa! En oikein tiedä itsekään mikä mua siinä jumittaa, että sinne lenkille on nyt niin kamalan vaikea lähteä. Tai jos pahojailmoja pitelee, niin voishan sitä ottaa noi raudat esille ja heilutella niillä itselleen hikeä pintaan. Mutta ei. En saa, en pysty, en kykene. Edes aloittamaan. Edes menemään sinnepäinkään missä ne painot on.


Ei minkäänlaista liikettä havaittavissa...


No kävin mä hiihtämässä. Sitä voisin jatkaakin vaikka heti, mutta vähän liian raakaa pienille pyytää niitä tarpomaan mun perässä umpihangessa, että nou hätä beibit, enmänytsentässemmosta! Semmoinen ahkio (perässä) vedettäväksikin maksaa mustikoitamansikoitalakkojajamuitamarjoja, joten ei ehkä juur ole meikävaroilla viisasta hankkia, kun ei ikinä tiedä onko ensviikolla edes lunta maassa. Ja me ei olle missään pohjoisessa kyetty käymään, niin että olis käyttöä sillälaillakaan tiedossa.

Mä olen ollut -ja olen edelleenkin - sen arkiliikunnan puolestapuhuja ihan kaikenikäisille ihmisille. Mutta itsellä tällä hetkellä ihan hirveen vetelä kausi menossa, vaikka kuinka söisin tervellistä ruokaa joka antaa buustia päivään. En vaan lähde käyntiin! Silti mä olen ihan onnellinen ihminen, että mistään henkisestä lösöilystä ei ole kyse. Tai on! iloisesta sellaisesta. Olen iloinen pullukka! Hah!

Mun tavoitehan ei ole enää mikään superpuperi, vaan että olisin jaksava ja tyytyväinen. Mulle on oikeastaan ihan sama miltä mä tossa tilassa sitten näyttäisin, mutta uskoisin että vähän köykäsemmältä kuin nyt. Ei mulla edelleenkään ole edes ylipainoa, mutta olenkin ihan pöhöttynyt. Näytän pehmeältä ja vetelältä (koska olen niitä molempia, ehhhehhhe).  Mulle ainoastaan kunnon liikunta laittaa aineenvaihdunnan toimimaan riittävästi ja nyt kun taekwondo-treenit on tauolla itseni kohdalta, niin sitä kunnon liikuntaa onkin yhtäkkiä tosi vaikea saada aikaiseksi. [Mies saa nyt keskittyä treenaamiseen ja minä lasten ja huushollin luotsaamiseen, oli viime syksyn molempi-treenaa-taktiikka vähän liian rankkaa, kun kotihommia piti keskellä yötä vielä tehdä vaikka sitä oli umpiväsynyt siinä vaiheessa ollut jo monta tuntia. Ja muutenkin. Koin täydellisen kyllästymisen siihen, että olin aina yksin vastuussa kaikista ohjaamisista ja seuralta ei mitään apuja tippunut kuin voivottelujen ja kiitosten muodossa. Kissa niillä kiitoksilla vissiin eläis, minä olisin tarvinnut kyllä ohjaajakavereita.]

Tämä on tätä samaa ja tuttua varmaan monelle lapsiperheiden äideille ja isille - ja kun niitä lapsia on monta, niin sitä aikaa sille itselle on todella vaikea järjestää. I mean really! Kun lapset harrastaa ja niitä kuskataan ja kun pienempienkin kanssa ollaan kuitenkin myös silloinkin, niin onhan se haastavaa! Suomen luonto kaikessa ihanuudessaan ja rakastettavuudessaan ja korvaamattomuudessaan ei oikein natsaa meikäläisen elämään tällä kohtaa - siksi odotankin aika innolla päivien pidentymistä, niin täällä syrjäkulmillakin pääsee lenkille niin että jotain näkiskin. Ensiapua asiaan tuo tietysti pulkanveto lumessa, niin että kaksi nassikkaa istuu pipot täristen kyydissä!

Viime syksynä,- rakastin!

Silti haluan säilyttää sen vapauden valita, esimerkiksi syömisieni suhteen. Että osaisin iloita ruuasta, mutta silti olla syömättä itseäni uneliaaksi. Että osaisin liikkua kun liikututtaa, mutta saisin kaiken riemun irti näistä kotopäivistäkin. Että saisin pääni toimimaan kehoni hyväksi ilman että tämä olisi tälläinen mure!

Mä olen kyllä perusluonteeltani tälläinen yksinäinen hiipparoija, en kyllä yhtään tykkää porukkaliikunnoista, vaikka tykkään liikunnasta ja niistä porukoista! Mä vaan haluan, jos valita saisin, olla omien ajatusteni kans kun liikun. Ehkä se on siitäkin johtuvaa, että täällä on muuten kokoajan tätä härsmääkkiä ympärillä. Treeneissä tykkäsin käydä koska siellä kokoajan oppi kaikkea uutta ja kroppa sai kyytiä jokatapauksessa. Sen hyödyt oli niin kuin isommat kuin ne haitat siitä, että piti jaksaa olla sosiaalinen silloinkin kun ei olis niin itse välittänyt. Porukassa ei ollut siis mitään vikaa - joskus vaan sitä ajattelee, että olispa aina se tuntematon tuntemattomien seurassa, niin vois vaan olla. Ja antaa palaa!

Ihan parasta! Juoksisin heti! Happea! Raikasta ilmaa! Tietä piisaa!

Koska kyllähän minua tämä häiritsee. Pelkään että hyvähkö kuntoni laskee laiskimustasolle, jos en kohta saa itseäni säännnöllisesti liikkumaan. Huoks. Tätä samaa jauhamista ja lässyttämistähän tämä on itteni kans niinkun aika ajoin on tullut jauhettua ja lässytettyä ; mä niin odotan jo itse niitä mun päivityksia, kun pursuan energiaa ja suurinpiirtein tartun jokaista kädestä pieneen hyppelyhetkeen mun kanssani, koska se nyt vaan on niin vapauttavaa ja mahtavaa. Ja mä uskon, että niitä tulee vielä! Joten stay tuned.


Just nyt tuntuu tältä. (tuo koira kuvassa on kyllä elävä, ei uskois!)

4 kommenttia:

  1. just niinku mää,ihan joka sana :) miks se onki niin vaikeeta...? tarttis sitä takamukseen potkijaa ;) pehmeä ja vetelä :D et kai sää minusta puhu? :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tää vaan kuuluu ihmisen kiertokulkuun tai jotain :) Pehmee on hyvä! Niinkuin muumimamma :D

      Poista
  2. Niin samaa olen miettinyt! ! Mutta mistä se aika ja ilo liikkumiseen? Puhku sä minuun puhtia,niin minä puhisen sitä sinuun:) *puuh puuh* tuntuiko jo virtaa tulevan? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No täältähän se virta tuli, kiitti Ansku! <3 Nyt pidetään tää flyytti päällä ja annetaan palaa!! Go go go! Valo lisääntyy, kevät tulee, energiaa!! :D

      Poista