lauantai 28. helmikuuta 2015

Kun kaikki on vähän isoa


-yksi ruispuikula-leipäpussi on aamupalan jälkeen tyhjä
-puuroriisi-pussista keittää kaksi haudutettua  puuroa
-yksi pitkä kurkku menee leipien päälle kerralla
-keitot tehdään kymmenen litran kattilaan - ja joulupuuro, jolloin syöjiä on vähän yli kymmenen
-oltermanni-paketti ei riitä viikkoa (vaikka kaikki ei edes syö juustoa), vaan ehkä 4-5 päivää
-kolme kiloa perunoita on minimi keittää kattilassa aterialle
-makaronilaatikkoon menee melkein kilo makaroneja ja kilo kaksisataa grammaa jauhelihaa, kaksi niin isoa vuokaa kun normaalia vähän tilavampi uuni vetää sisäänsä
-kaksitoistarullaa vessapaperia riittää nipinnapin viikoksi, jos ei ole nuhakausi
-maitoa menee kuutisen litraa päivässä, jos leivotaan niin enemmänkin
-pullataikinat on aina vähintään puolitoistalitraisia ja silti mitään ei riitä pakkaseen
-lihapullia varten on oltava 1,5-2 kiloa jauhelihaa
-itse tehtyä pizzaa on kaksi uunipellillistä ja ripettäkään ei jää jäljelle
-kilon jugurttipurkki menee yhdellä välipalalla (pelkästään lapsille siis), joskus vähän toistakin

-makuuhuoneita on 8 (meillä niistä yksi pieni, jossa ei varsinaisesi majaile kukaan)
-pyyhkeitä on joka päivä pesukoneessa
-lakanoita täytyy olla ainakin kolmetkymmenet
-kerran viikossa täytyy hakea jostain halpahallista sukkapaketti, kerran kahdessa viikossa hanskapaketti
-Särkänniemet sun muut humputtimet maksaa aina monta SATAA että pääset edes sisälle, siihen sitten vielä syömiset päälle
-perhelippu on yks hyttysenpieru yleensä missä vaan, koska
-perhehuoneet/hytit/alennukset/mökit/paketit/setit on aina noin viidelle henkilölle
-suomessa harvoin on ruokapaikoissa edes pöytiä joissa olisi tarpeeksi tuoleja kaikille tämänkokoisen perheen jäsenille
-pesukone on päällä joka päivä vähintään kerran ja konekin on tietysti tuplasti isompi vetävyydeltään kuin tavalliset
-maininnat "big back" tai "perhepakkaus" eivät välttämättä tarkoita samaa kuin sinä niillä tarkoittaisit
-et laske yhden käden, vaan vähintään kahden käden, sormilla kaiken mitä ikinä lasketkin
-joudut antamaan periksi isoissa asioissa, mutta et saa antaa pienissä (yksi sukkapari lattialla ei olisi katastrofi, kaksikymmentä sukkaa lattialla on, joten niitä sukkia ei jätetä lattialle! - toisaalta : aina on pyykkiä, aina on tiskiä, aina on tehtävä ruokaa, aina on mentävä autonrattiin, ei todellakaan ole mitään pyykkipäiviä tai tänäänmennäänpelkällävoileivällä - tilanteita
-tajuat miksi uunissasi on kiertoilmatoiminto
-tajuat miksi kauppareissulle kannattaa lähteä sillä isolla autolla vaikka matkustajia ei olisikaan sillä kertaa montaa kyydissä

-huomaat olevasi perhekerhossa ja juttelevasi äiti-ihmisen kanssa, joka on ollut siellä myös kaksikymmentävuotta sitten oman äitinsä kanssa
-muistat naapureiden talojen maalaukset, tuttavien auton vaihdot, kylänmiesten puolison vaihdot sun muut sen mukaan kuka lapsistasi on ollut silloin pieni
-näet monta yhteiskunnan muutosta esimerkiksi koululaitoksen, neuvolatoiminnan tai ihan lapsiperheiden lehtien keskiössä, koska käytät niitä useita vuosikymmeniä ja pystyt omakohtaiseen vertailuun
-ryhmittelet porukkasi aina jollakin tapaa mielessäsi, esimerkiksi pienet-koululaiset-teinit, tai isot pojat-pienet- loputtytöt-pojat-vauva : sitten mietit paikkoihin matkustamista, juttuihin osallistumista ja mitä nyt vaan näiden ryhmittelyjen kautta, niiden sopivuuksien mukaan

-saat yhden halin sijaan yhdeksän (kymmenen, yksitoista) ja monta kertaa päivässä
-saat äitienpäivänä yöpöydän piukkaan kortteja ja kokonaisen kuoron esittämän laulun
-ilahdut aina kun näet grammojen sijasta pakkauksissa kilomerkintöjä
-kaikki missä on valmiiksi monta, on aina sun juttu
-sinulla on aina seuraa, olit sitten missä tahansa
-lasten kaverit kylässä eivät aiheuta sinulle mitään tuskamullistuksia sen suhteen riittääkö ruokaa heillekin tarjottavaksi tai onko jätskipuikkoja vieraillekin, jos niitä on, niin niitä on paljon
-kotisi saattaa olla suuri muttei suinkaan tyhjä
-risteilylle mennessä oletkin iloksesi ryhmänjohtaja ja saat liput ihan omalta ryhmämatkatiskiltä ilman jonotuksia
-kokonainen leirintäalue herää eloon kun porukkanne saapuu paikalle
-alennusmyynnistä löytyy aina jollekin jotakin, aina sulla on kotona joku jonka kengännumero on 30 tai haalari 104
-olet täysammattilainen minkä vaan yhdistyksen kahvituksiin tai soppakauhan varsiin
-joissain harrastuksissa on sisaralennus, joka teidän perheessä todella ON sitä
-kaksi yhden hinnalla-jutut on kutsuhuutoja juuri sinulle, kun on kyseessä melkein mikä vaan kulutustavara (tai vaate, jotka ne todellakin on kulutustarvikkeita)
-trendikäs kierrätys tarkoittaa siis sitä mikä teillä on itsestäänselvää: Ville hakee hupparin Kallen kaapista jos ei omasta sopivaa löydy

-tajuat, ettei monta lasta tarkoita että se yksi rakkaus jaetaan monen kesken, vaan jokainen lapsi synnyttää oman rakkautensa, joka on maailman suurin

Ihanaa lauantaita kaikille!

perjantai 27. helmikuuta 2015

Uskonto, politiikka, kasvatus - kaikki yhtä ja samaa ihmisyyttä

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä." Artikla 1, YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 1948
 
 
Olen jo aika pitkään pohdiskellut mikä tässä on ihmisille ensiksikin vaikea hyväksyä että ne on yhdistetty (esimerkiksi uskonto ja politiikka) ja toiseksi tehdä kokoajan selvä ero niiden välille.
 
Koska. Kaikkihan se on sitä samaa, mitä minä ainakin ihmisyyden edesauttamisella ymmärrän. Kun mennään kaiken alulle ja juurelle, niin minä ainakin olen ymmärtänyt ja haluan edelleen ymmärtää, että kaikki lähtee oikeastaan tuosta mitä ylläolevassa artiklassa sanotaan.
 
Nyt pitkä tauko, jossa mietitään annetaanko me kaikille ihmisille sama arvo. Oikeasti. Annatko sinä? Annatko, tai olisitko edesauttamassa, samoja oikeuksia kaikille?
 
Minusta me ei olla minkään kirjan oikeuttamina luokittelemaan ketään mihinkään. Ei lakikirjan eikä esimerkiksi raamatun. Toki säännöt pitää olla, ettei ketään satuteta eikä kenellekään tehdä väärin. Mutta ihminen joka elää omaa elämäänsä ei olisi kuitenkaan saman arvoinen kuin joku toinen elämäänsä ihan yhtäläillä elävä? Niinkö omat lapsetkin nykyään kasvatettaisiin?
 
Minusta uskonto on turvan tunnetta lisäävä asia. Noin kiteytettynä. Politiikkakin on, meidän ihmisten asioiden hoitamista parhaaksi katsotulla tavalla. Suunnitellaan ja toteutetaan, mietitään uudelleen ja uudelta kantilta.  Lasten kasvattaminen on sitä samaa - rakastetaan noita nappuloita, koitetaan tehdä heille olotila joka kantaisi läpi elämän kantavana voimana ja vielä tehtäis sellainen suunnitelma tähän kasvuprosessiin, että olis reppu täynnä luottamusta (itseensä ja ympäristöönsä) ja oikeudenmukaisuutta (itseä ja ympäristöä kohtaan), järkeä ja tunteita ja lapsi itse tiedostaisi itsensä ja toisaalta ympäröivän maailmankin.
 
Joskus tilanne niin sanotusti vie mukanaan, asia vie mukanaan, joku aate vie mukanaan. Unohdetaan se lähtökohta ja jäädään sikiöasentoon kippuraan mököttämään, koska. Jurnutetaan jurnuttamisen vuoksi, vaikka jokaisen, ihan jokaisen, pitäisi miettiä olenko minä edistänyt nyt mitään asiaa käyttäytymällä tai toimimalla näin. Joskus joillekin tulee vähän niin kuin AMMATTI pelkistä epäkohtien osoittelusta. Harvoinpa he itse ovat se eteenpäin vievä voima silloin. Lapsiakin pitäisi enemmän kasvattaa vahvistamalla positiivista kuin merkitsemällä kaikki negatiivisuudet muistiin. Sama pätee kyllä uskontoon - ja politiikkaan. Uskonnossa on paljon hyvää , kun sen ottaa niin. Meidän yhteiskunnassammekin on todella paljon hyvää. Mitäs jos vaikka tehtäis kerrankin mieleemme lista asioista, jotka on hyviä ja hyvin ja mietitään sen jälkeen miten niitä saadaan lisää. Miten hyvinvointia voisi lisätä, ihan jokaisen omalta kohdalta vaikka. Miten minä voin vielä paremmin. Tarvitsenko lisää ruokaa, paksumman katon pääni päälle? Tarvitsenko hymyjä, voisinko antaa niitä itse? Haluanko enemmän yhteisöllistä toimintaa, voisinko olla järjestämässä sellaista? Minkälaisia aikuisia haluan lapsistani kasvavan, olenko itse sellainen kuin haluan? Onko kotikunnassani asiat mielestäni suurinpiirtein hyvin, voisinko minä antaa sille vielä jotain? Olenko minä ottanut tänään huomioon sen ihmisen jolle kukaan ei puhunut perhekerhossa, tai sen joka kulkee aina yksin tienviertä¨, sen joka työpaikalla on hiljaisin ja ei osallistu suuriäänisempään keskusteluun?
 
Eduskuntavaalit on tulossa ja poliittiset aiheet on niin paljon medioissa ottaneet valtaa, ettei kukaan enää oikein ymmärrä mistä tässä puhutaan. Meidän asioistamme. Minä olen ainakin siinä luottamuksessa, että jokainen puolue lähtökohtaisesti haluaa meidän parastamme. Tämän maan. Oli mistä puolueesta vaan, niin kyllä ne syövät leipää, nukkuvat, pesevät hampaitaan ja istuvan vessassa. Miksi kuvittelisin, että he tekisivät työkseen jotain vain siksi, että haluavat olla muille ihmisille pahoja tai ilkeitä? Niinkö sinä toimisit? Vaikka joutuisit jostain ottamaan että pystyisit jollekin antamaan - niin tekisitkö sen "hähhähhää" ajatuksella niitä kohtaan joilta otit? Vai ajattelisitko, että nyt on tehty tämä laskelma ja tämä päätös ja jotain täytyy tehdä ja me teemme tämän näin kun parhaaksi katsomme tässä tilanteessa. Sitten jos joku toinen tekisi toisin, niin voi asettua ehdolle hoitamaan maamme asioita ja tehdä kuten suunnitteli. Näin se menee, mielestäni. Kyse kun on painotuseroista  ja se täytyy hyväksyä tässä maassa, että kaikki puolueet eli näkemykset eivät voi olla päättämässä. Siksi on vaalit, jotta nähdään enemmistön päätöksellä ketä eniten kannatetaan. Aina on niitä, jotka ovat toista mieltä, mutta jos uskovat siihen omaansa, niin sitä pitää tuoda enemmän julki ja koittaa saada siitä seuraavissa vaaleissa enemmistönkin mielipide. Haukkumisella ei pitkälle päästä, koska samassa maailmassa eletään, oli kuka vaan päättäjänä. Pitäisi kyetä ottamaan kustakin tilanteesta se hyvä esille, jotta kaikilla olisi olosuhteisiin nähden hyvät oltavat. Aika paljon on meistä itsestäkin kiinni, kaikki käännökset elämässä ei ole poliitikkojen harteilla, meillä on myös itsellä vastuu siitä minkälaista ilmapiiriä ja tulevaisuutta me luomme.
 
Ajattelin vain. Että joskus pienten asioiden perään huutaminen vie ihmisiltä kaiken huomion, kun senkin ajan voisi käyttää oikeasti hyvinvointia lisäävään positiivisuuteen. On vaan niin paljon helpompi yhdessä kiukutella, yhdessä inhota hallitusta tai vihata kirkon sanomisia tai sanomattomuuksia.  Paljon vaikeampaa on kokoontua yhteen olemaan hyvällä tuulella ja jakaa eteenpäin iloisia ajatuksia toisista ihmisistä ja maailmasta jossa elämme. 

torstai 26. helmikuuta 2015

Suursyömärinä luokses pompin...


Eihän tästä tuu mittään! Kattokaa mikä annos *naaam*... Oltiin siis tänään tossa Nokialla Kylpylä Eedenissä , siellä samassa missä vanhin poikakin likosi sunnuntaina kavereineen. Mentiin nyt sitten muutkin, kun jostain kummasta sain energiaa siihen *virn* ja kyllä meillä olikin kivaa taas - noiden muksuin kanssa on niin kiva kulkea, kun osaavat kyllä käyttäytyä reissussa hienosti, ilman mitään keskinäisiäkään kähinöitä meinaan.  Mä pelkäsin, että siellä on altaat täynnä porukkaa niin etten mä löydä sieltä pienimpiä mitenkään jos ei ne roiku mun uikkarinnaruissa jollain merimiessolmulla kiinni, mutta hyvin me sinne mahduttiin! Kun oltiin aikaisia, niin siellä ei ollut ees ihan hirveesti väkeä, tai ainakin hyvin tasaisesti joka puolella, jos olikin *heh*. Vedeltiin liukumäkiä (kääk, pelottaa, siis mua!) ja lelluteltiin lämpimässä vedessä. Ihanaa!


Pulikoinnin jälkeen syötiin siinä Kylpylän ravintolassa, jonka nimeä en kyllä muista, mutta sielläkin meillä kävi tuuri niin ettei oo tosikaan: mentiin ihan tyhjään puljuun, tilattiin, istuttiin ja saatiin ruokamme. Ja yhtäkkiä sinne tuli kymmenittäin muitakin! Meilläpä oli jo ruuat edessä ja ei mitään hätää minkään huutavan nälän suhteen. Itse söin uuniperunan ja broilerin ja oli hyvää (tosin broileri olis saanut mun puolesta olla mausteisempikin, mutta ei se missään nimessä pahaa ollut nytkään).

Kotimatkalla aika moni veteli kunnolla hirsiä, eikä ihme sen uimisen ja syömisen jälkeen.

Kyä on koree tukka: kolme tuntia altaassa liotettuna, sitten saunan ja suihkupesujen kautta vaan tost noin ja kotimatka aikaa kuivua. Himhamppu, sanoisin itte!

Ai niin eilen me reippailtiin myös ja oltiin paikallisessa lastenpaikassa eli Herra Hakkaraisen talossa täällä Sastamalassa. Tää oli ihan mun ex tempore- keksintö aamuvarhain (muah hah, siis no kuitenkin, siinä aamukahvikupillisten numero yks ja kaks välissä ) ja neljä nuorinta poikaa läks mun mukaan. Siellä ei ollut paljo ketään muita, no muutama, mutta hyvin mahduttiin käymään kaikki paikat läpi. Oli tosi kiva reissu sekin ja kotimatkaks ostettiin vielä makoisat hedelmätikkarit sieltä, niin säästetiin rahapussia ja tultiin kotia ruuanlaittoon (eikä siis menty mihinkään "ulos" syömään). Mun on viime päivinä ollut mahakin taas vähän kipeä, en tiedä miks, kun ei se nyt se poistettu sappikaan voi enää olla!!, ja olen vältellyt (tosi hyvällä menestyksellä, kuten kuvista huomaatte) noita rasvaisia ulkonasyömisruokia. Ja juonut vielä vähemmän kahvia. (tän jälkeen ei voi oikeastaan enää vähentää kovin paljoa, paitsi siitä aamukahvista sen toisen kupin). Toivotaan että auttais.

 Herra Hakkaraisen talossa saa muuten sisäänpääsymaksulla rannekeen, jolla voi käydä talossa koko päivän. Välillä voi siis ihan hyvin lähteä vaikka lähistölle ruokaileen tai jotain muuta puuhaileen ja tulla sitten takaisin talolle.


 Tää Kinkkeliinin Sekataravakauppa on meidän lasten ykkönen ollut jo vuosikausia. Vanhan ajan puoti oikein ja kaikki nuo ostokset, kuvassa näkyvät kalat ja siellä oli hyllyillä vaikka mitä, on sellaisia pehmeitä, ne on jossain siis kästöinä tehtyjä, oikein kiinnostais että miten ihmeessä! 

 Yks asiakas :) ...- ja taustalla näkyy pikkunen nukketeatteripaikka, jossa saa vetää omat esitykset tai katsella muiden. Meidän sakki veti hyvät kappaleet!

 Avaruudessa on aina yhtä kiehtova kulkea! 

Tossa vasemmalla näkyy tollainen telkkuruutu, joka on siis raketin kyljessä! Siinä kerrotaan koska voi mennä kyytiin ja siellä pääsee sitten reissulle aurinkokunnan läpi. Aika huisia! Ja kyllä sieltä oppia tarttuu mukaan: meillä tiedetään tarkkaan mikä on aurinkokuntamme isoin planeetta ja missä järjestyksessä ne on auringosta lähtien! Tiedetäänkö teillä... (tiedätkö sinä)?

Tää postaus EI ollut yhteistyöpostaus, halusin vain kertoa meidän pikkupaikkakunnan kivasta lastenpaikasta (kesäkaudella samaan hintaan kuuluu ulkopihan polkuauto-kaupunki!). Tervetuloa näille nurkille siis!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Sielunhoidollista lomanviettoa


Poika sai synttärilahjaks toivoa jotain ja niin oltiin päivä Tampereella, syötiin Pancho Villassa ensiks vatsamme täyteen ja sitten hän valkkaili itselleen vähän vaatteita kun kierreltiin siellä täällä. Jälkkäriks vedeltiin Minetti-jäätelöstä melkoiset palleroiset suuhumme,herkun tarve oli niin kova ettei kuvia huomattu kyllä ottaa kukaan! Mahtava tapa viettää sadepäivää, mulla on kyllä niin hauskat mukulat ettei oo tosikaan. Junakyyti vei ja toi taas kätevästi, niin ei tarvinnut miettiä parkkipaikan etsimisiä (tai mahtumisia niihin parkkiruutuihin tolla isolla autolla), kun hurautettiin vaan tohon Vammalan rautatieasemalle ja hypättiin veeärrän kyytiin.


Mutta oltiin me jo aamustakin ahkeria, yks laps oli jo soittotunneillakin puoli kymmeneltä, kun viulunsoiton opella on jotain mejnoja tulevaisuudessa, niin näitä tunteja on lomallakin niille joille sopii. Mies fiksaili sitten sitä turvaporttia meille ja aika hyvin onkin nyt siinä jonkinmoinen järpäke paikoillaan. Koiraparka vaan on nyt ihan hämillään, kun ei tiedä kummalla puolen haluaisi niinkun aikaansa viettää, joten viettää varmuuden vuoks kokoajan siinä portin vieressä.

Nyt sitte telkkua ja leikkimistä - itse asiassa mies tuolla kolistaa legoja niin kovaa, että mitähän se on keksinyt, kun pienten kans siellä jotain värkkää! Uskallanks mä mennä ees kattomaan?! Mutt mä luulen, että satsi pyykkejä on jo valmiina kuivumaan ripustettaviks, joten moipat ja heipat ja hiihelkäähän ilolla, te jotka lomaa vietätte. Muille tietysti muutoin reipasta eloa!

maanantai 23. helmikuuta 2015

Heissan, huutelee hiihtolomalainen!

Muah hah. Mikä hiihtolomalainen? Ensiks , eiks silloin pitäis loikoilla vaan. Mulla soi kello seitsemältä (mies töihin ja tytär työssäoppimaan ) , koko päivä huushollaamista ja yhden ikiliikkuja eikun ikikiipeilijän kiinniottamista, meillä on todella suuri ongelma nyt ilmoilla, kun poika ei pysy missään aidoissa, vaan huiskii yli ja läpi menemään tonne yläkertaan. Ja sinne helketin eteiseen, koiran kupeille... huoh . No joo siis semmosta ensteks koko päivä ja sitten kun mies lopulta tulee töistänsä, niin se ilmoittaa menevänsä vetään jotain harrasteryhmää johon oli lupautunut! Pikkasen katoin sitä ooksääidioottivaimikäsääoot- ilmeellä. Se ei tietenkään ollut tajunnut kysyttäessä, että on joku hiihtolomaviikko ja oli vaan ihmetellyt että onpa kaikilla muilla menoa. Juu ei. Ei meidän perheessä mitään lomia vietetä. Indokiinaan sais liput olla että mekin tästä härdellistä johonkin karkuun päästäis, mutta eip ole rahhaa siihen indokiinan matkaan. Kun eteinen vie nekin, ehh hehh...

No juu, sinne se nyt meni ja mä sitten tääl taas samassa vauhdissa kuten aina ennenkin maanantaisin. Ja kerrankin kun aattelin, etten mitään pienen pienintäkään rahanmenoa reissua järkkää tälle viikolle, että saadaan vaan olla. Hah.

Mut mut, teinipojalla, -oih huomaatteko, mulla on siis teinipoika: Se täytti just 13, niin eiks sit oo, teen :) - oli kaverisynttärit eilennä silläviissiin, että menivät miehen kyyditsemänä Nokialle Eedeniin kylpylöimään, ihan niine hyvineen. Ei siis ainuttakaan isoasiskoa tai pikkuveljeä mukana. Oli niillä ollut kivaa ja mies vielä syötti ne pizzeriassa takaspäin tullessa. Pojat jäi vielä yökyläänkin ja olikin mukavia poikia, rauhallisia ja fiksuja! Ihania, kun ne on niistä pikku koululaisista kasvaneet jo mua pidemmiks nuorukaisiks, kääkapua! Aika suorastaan spurttaa ohi...

Että semmottia. Eteisprojekti on ollut kyllä hyvä sinänsä, että se on tämmönen pidempi prosessi,etten oo kerennyt ihan jokaista mieleen lirvahtanutta keksintöäni toteuttaan. Yöt päässä muhii aina uusia ideoita ja täältä lukijoilta niitä vasta tuleekin! Kiitos siitä, aivan mahtavaa kun tää on just tämmönen meidän kaikkien yhteinen juttu nyt, missio saada meidän eteinen toimivaksi! Onhan se ny häpeekin, kun eteinen on kuin kaatopaikka, kun siihen joku vieras (tai tutumpikin) astuu. Täytyy siis mittailla, - unohdin muuten mainita tonne kommentteihin semmosenkin kommervenksin, että se eteisparka on vielä tavallista huonemittaa matalampikin. Että sinne ei mitä tahansa kaappia ostetakaan, tai ei mahdu nouseen pystyyn - ei sillä että mitään traumoja olis tullut, mutta yks kerta mies väkersi oikeesti päiväkausia yhtä kaapistoa kasaan ja kun se sen rungon sitten sai pykättyä jonninmoiseks ja se ... tota noin... oltiin nostamassa pystyyn, niin eihän se sit noussut. Siinä oli kuulkaa klinussa koko rotja. Heh.

Kais mä nyt meen pyykkejä ripustaan kuivumaan, ne ei lopu vaikka muksut tuntuu kulkevan kalsareissa vaan kaiket päivät - ihmeellistä! Meillä on ulkonakin muuten oikeen komeet kelit, vesihiihtokelit... Mutta eipä tuu paineita tosta urheilupuolesta!

Moron taas seuraavaan kertaan!

P.s. Ootteks kokeilleet torttutaikinasta tehdä wiinereitä muuten? Siit vaan neliöiks ja PAISTONKESTÄVÄÄ mansikkamarmeladia hippu keskelle, voitelu ja raesokeria. Uunin jälkeen muutama pakastimesta sulatettu mansikka viä siihen hillon päälle. Plikka teki, mä oisin voinut oikeesti syödä vaikka kymmenen! Kokeilkaa!

lauantai 21. helmikuuta 2015

Making of #sehelvatuneteinen


Nuoriso teki maailman parhainta unelmatorttua ikinä! Namm!


Mikäs tää nyt on. No seinä, mä maalasin.


...mut mitä ihmettä. Eihän tää ole se eteinen. No eipä olekaan! Daa. 

Mitäs tähän nyt sit sanois? Muutakuin , että kyllä me sitä eteistäkin vähän aloteltiin. Siittä tuli ihan kamala. Piti tulla sellaiset siniharmaat seinät ja tulikin pikimusta. Että silleen kiva. Mä koitan, josko se olis ens yön aikana tajunnu käppäillä mäjelle täältä (siis eteinen) vai pitääks sille tehdä jotain radikaalimpaa häätöö. 

#lapsiperheen #toimiva #eteinen #mahdoton #yhtälö -OSA "TODISTUSKAPPALE"

Paitsi jos niitä lapsia on jotain YKS...
Mä en ymmärrä mitä me oikein tehtäis meidän murheenkryyni-eteiselle. Kun mitä ikinä sille koskaan milloinkaan tekeekään, niin se on vähän kuin laittais jonkun hoikentavan kiristys-tukiliivi-suitsaitin itselleen: joo, jostain se läski lähtee, mutta johonkin se menee. Eikä se silti poistu siittä kropasta mihin on taloks asettunu... Sama juttu noiden eteisroippeiden kans. Jos ne ei ole eteisessä, niin jonkun muun oven takaa se kaaos vyöryy vastaan.
Mä en mitenkään enää voi miestä yhyttää rakentamaan meidän huusholliin lisäsiipeä pelkille kengille. En.  Joten mun on nyt vaan jotenkin tää selvitettävä.

Meidän nykyinen eteinen on sinällään suhteellisen toimiva, siten miten toi nyt voi toimia. Mutta ruma se on. Ihan kamala. Mun tekee mieli aina juosta siinä kohtaa ja lujaa. Mutta vähän mahdotonta tähän vuodenaikaan, kun mun perässä kulkee kuitenkin noi pikkutenavat jotka täytyy pukea ja riisua just siinä tilassa... Siivouksesta, tai siis järjestyksen puutteesta, kans huomaa, että aika vauhdilla on sen läpi tullut pyyhällettyä!

 Meidän eteinen on oikeastaan sellainen kuisti. Pullistuma talon etuosassa, ikkunoineen päivineen. Ja jottei menis niinkun maalaisromanttiseks höpinäks, niin vielä sellaisilla aika rumilla ikkunoilla höystettykin. Ja niitä on ihan liikaa ja kummallisissa paikoissa.




Kun siis. Meitä oli puolet vähemmän melkein kun tähän taloon on asetuttu ja ...ja. Me muutettiin vielä yläkertaan portaiden kulkua niin, että portaat alkaa, vähän kuin mummoloiden vinteille konsanaan, tuolta eteisestä. Tällä, rappusten umpioimisella, me saatiin taloon suljetumpi väylä olkkariin ja yläkerrasta roihuava meteli tänne alakertaan vähän vaimenemaan. Paino sanalla vähän.

Mutta siis tähän porras-systeemiin ollaan kyllä tyytyväisiä, ainoa hankaluus siinä on se, että kaikki kulkee tosiaan sieltä eteisen kautta ylös-alas-ylös-alas... Miten ihmeessä kura ja sulaneet lumiläiskät pidetään pois sukkien pohjista? Niinpä niin.

Peilistä pilkottaa portaat valoineen
Ja kun joka seinällä on jotain. Ikkunoita on kolmella seinällä, kahdella seinällä on vielä oviaukotkin ja sitten on vielä se porras-aukkokin. Laitapa siinä sitten naulakoita ja kenkätelineitä! Kaiken kukkuraksi meidän järkyttävä arkkupakastinkin majailee siellä. Kun ei sille ole muuta paikkaa! Tarkoitus olisi hankkia pienempään tilaan menevä pystypakastin taloon ja viedä iso arkku varastoon, jossa on lämmitys. Mutta kaikki on vaan kokoajan pitäis-asteella. Rahalle on ihan just muitakin käyttökohteita löydetty (veromätkyt, veromätkyt, mainitsinko jo veromätkyt) kuin jotkut mun silmää haittaavat eteisen rumuudesta lähtevät vyöryt. Joo. Tosi hyvät lähtökohdat siis huikeelle sisutuselämykselle!
Mikä pakastin, missä?!

Sankari Sekalaista Sakkia-blogissaan heitti kuitenkin tuossa vuodenvaihteessa haasteen ilmoille, että josko laitettais järjestystä elämään ja eteiset kuntoon. Heti olin valmiina, koska tää on mua aina niin häirinnyt. Kesäaikoina me kuljetaan melkein vallan muista ovista (meillä on ulko-ovi keittiöstäkin, olkkarista ja kodinhoitohuoneestakin, mutta toi viimeks mainittu ei oikein ole vielä niinku viimeistellyssä kunnossa *muah hah* ). Meidän eteishirvitys on siis seinämateriaaliltaan puupanelia, katto sitä samaa ja lattia kamalaa terrakotan väristä kivilaattaa -se oli muotia silloin se. Jak! Seiniä on koitettu maalailla valkoisiks sieltä täältä, kyyyllä luit juurikin oikein: sieltä täältä. Ulko-ovea on elukat riuhtonu riekaleiks ja se nyt muutenkin vaihdetaan joskus. Ei kuitenkaan vielä. 



Nyt tehdään jotain mitä kyetään ja suunnitelma on siis tämä:

-Seinät maalataan
-Lattiaan jotain tummaa eteismattoa, jonka pystyy pesemään ja imuroimaan ilman että imuri nielee sen mennessään (jos löytyy jotain mattoa, halvalla, joskus)
-Pakastin ensin toiseen paikkaan siellä eteisessä, odottelemaan lopullista poistumista
-Istuinpenkki 
-Yhtenevät naulakot kahden sekalaisen tilalle
-Kengille joku älynväläys-säilytys

Tosi helppo nakki, noooot. Meitä asuu täällä yhdeksän henkilöä tällä hetkellä. Jos ajattelee noin niikuin kenkiä, niin kaikki tarvii tähän vuodenaikaan ainakin kumpparit (sori, maalla nyt vaan tarvii), talvikengät ja lenkkarit. Kesällä sitten kaikki klipsuttimet ja klopsuttimet lisää. Mut miettikääs, 3 paria x 9 henkilö = 27 kenkäparia, ihan vaan päivittäiskäytössä olevia.

Mihinmänetungen? Ja missä kaikki muut säilyttää niitä jääkiekkovarusteita, jotka nyt on meidän parjatun pakastimen päällä k-kaupan kasseissa? Meidän isompien takeille on jo laitettu aulan puolelle naulakko, kun ei toi eteinen vetänyt enempää. (Aula on kyllä aika mahtipontinen ilmaisu sille tilalle joka pönöttää vessan oven takana, mutta joku kulkuväylä se nyt kuitenkin on).

No, jäämme oottelemaan, mie yhtä mielenkiinnolla kuin tekin, luultavasti. Mutta haasteen ensimmäinen osa on otettu nyt vastaan ja maalipytty oottaa eteisessä lapsen päikkäreitä. I´ll be back!

P.s. Jos joku nyt sai allergisen reaktion näistä kuvista, niin be my guest. Mä en edelleenkään stailaa näitä kuvia, en mitenkään. As you can see...

perjantai 20. helmikuuta 2015

torstai 19. helmikuuta 2015

Puolesta ja vastaan

Kylläpäs nyt on ollut näitä
*Auer - vapauttava tuomio ei silti kerro onko hän syyllinen vai syytön, se kertoo että koska poliisin rikospaikkatutkinta tehtiin huonosti vuonna 2006 (tai sitä ei tehty kunnolla ollenkaan) niin ei voida kertoa onko henkilö syyllinen vai syytön, jolloin häntä ei tuomita. Täh?

*Soini- haluaa keskustelua vihapuheista ja kertoo saamistaan uhkailuista samassa yhteydessä. Toisen puolueen edustaja sanoo suoraan Soinin itse hyväksyvän rasismin omassa puolueessaan. Kolmas vielä erimmän puolueen edustaja kertoo, että vuosikausia uhkailupostia on hälle tullut, eikä se ole mikään uusi uutinen. What?

*42-vuotias nainen - mitä on tarkoitettu niin kuin tekeväksi? Ei ainakaan lapsia näköjään enää ja silti toisaalta toiset kyllä. Ei kuitenkaan vanhuuttakaan vielä, silti siltä kuitenkin tuntuu useammin kuin usein. Seotako tässä pitäis kun ei kukaan kerro mitään suuntaa? Wtf ?

*Ura- pitäis tehdä sitä mikä tuottaa itselle mielihyvää, ettei tule burn out ja mene elämä hukkaan. Silti pitäis tyytyä siihen mitä on, vaikkei tykkäiskään, koska työttömiä on niin paljon ettei saa ruveta kiittämättömäks patskiaiseks ja alkaa valkkaileen hommia. Lapset ne vasta äitiä tarviikin, maailman tärkein homma! Mutta lopunikää ei ole kotona kuin äveriäät tai höveliäät ja kumpiakaan ei taideta olla. Juueivarmaankiinnostaiskaan tähänsyssyynvielä miettiäjotaintulevaisuuttakin?

Ja vielä
*Nuha - kitistää ja tukkeuttaa, valuu ja röhisee, mutta ei vaan voi sitten kunnolla petiin kaataa. Jättää senverran aina voimia, että ylös kuitenkin pääsee, vaikka huvittaa yhtä paljon kuin norsun pierun haistelu. Lataa akkuja vaikka laturi onkin rikki?

Että tämmösiä. Ihmekkä ettei musta kuulu mitään (järkevää).

Kukkuluuruu, täällä ollaan -jotenkuten

Junioriin iskenyt kuumeilu on suurinpiirtein häneltä kyllä ohi, mutta köhänuhakuumeilijoita on nyt muitakin ja itselläni on nenä niin täynnä räkää, ettei mitään rajaa.


Koska täällä nyt kuitenkin pitää erinäisiä toimenpiteitä tehdä eeevridei, huolimatta siitä jaksaisko niinku tai viittiskö niinku, niin olen ihan pläähkis. Mutta eiköhän tästäkin taas päästä, johan tuo hiihtolomakin on ensiviikolla edessä, että jos samaa rataa mennään kuin edellisellä lomalla eli joululomalla niin meillä taas vaan maataan reporankoina ja ollaan kipeitä. Ärsyttäis, jos ei olis ihan-sama-fiilis nyt pinnalla enempi *virn*.

Tänään muuten on ihan vesikeli. En kyllä muista tämmöstäkään talvea olleen, että joka toinen päivä on talvi ja jokatoinen kevät tai kesä melkein. Mutta parempi tää on kuin se, että koko talven olis syksy, if you know what I mean...

P.s. Vielä äkkiä yks tosi hyvä vinkki sisäpuuhailuun, jos on oikein kilpailuhenkeä ilmassa eikä jaksais niinku aina sitä juoksemista kattella *heeh*: palapelien kokoomiskisat! Me ollaan otettu aina vaan vaikeampia ja vaikeampia pelejä käyttöön ja kun on kisa kyseessä, niin neljävuotiaskin keskittyy ihan sata lasissa hommaansa. Arvatkaas oonko hävinnyt muutamat kerrat!

tiistai 17. helmikuuta 2015

Ei enempää kun jaksat

Tänään olen oikein onnellinen siitä, että
-on helmikuu (tarkoittaa että kesään ei ole enää kuin pikkupierun verran matkaa)
-eilen ja edellispäivänä paistoi aurinko (tarkoittaa että energiaa on tullut otettua sieltä varastoon)
-synttärit meni jo ja seuraaviin on reilu kuukausi aikaa (kerkiää potemaan tässä välissä laiskamatoepidemiaa, vaikkapa)
-on tiistai ja nimenomaan tiistai-iltapäivä (tarkoittaa että suurin rykäisy viulutunteineen ynnä muineen on ohi ja ehtoonlopulla olevat treenit edessä jollain muilla kuin mulla)

Koska
-päätä särkee, mainitsinko jo että ei ole kovin usein särkenyt, paitsi viimeiset kaksi vuotta?!
-puhelin pimahti viime yönä, tai itseasiassa sen herätystoiminto joka lakkasi toimimasta (onneksi koira on ehdollistunut kupeksimaan tiettyyn kellonaikaan meidän makkarin oven takana! niin herättiin oikeeseen aikaan)
-lapset on jotenkin väsyjä ja kinaavat asioista jotka on päivänselviä olleet iät ajat
-jotenkin tullut tänään joka puolelta muualta aina vähän negatiivissävytteistä juttua
-on päivä, jolloin jotkut ihmiset ja niiden asenteet vaan ottaa enempi päähän

Plääääh.

Jotenkin sitä muutenkin valoisa tulevaisuus, josta ei kyllä oikein ollut mitään sen selkeempää kuvaa muuta kuin ett se olis valoisa ehh he he, on tänään jotenkin tuntunut ihan pliisulta, tyhmältä ja innottomalta. Mitä tääkin nyt sitten on? Anna mun tääkin nyt sitten kestää, kun kaiken muunkin oon kestänyt.

P.s. Laitetaan nyt tähän muistiin, jos joskus vuosien päästä tätä selaan, että tänään on tuullut sillailla että hyvä kun katto ei ole vielä irronnut. Kuopus ei ole eläessään kovin monia päikkäreitä sisällä nukkunut, mutta nyt nukkuu - keittiön lattialla peiton päällä. Ulkona veret seisahtuis ja jäätyis siihen paikkaan. Hrrr.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Saakutarallaa tätä sisustusta!!

Eilisillan tekstitupsahdus, oli jäänyt postaamatta:
Oi taivas, nyt se sitten iski. Tää helvatun sisustusriivaus , jota olen -erittäin onnistuneesti maailman vähintään kaikkien ihmisten mielestä - onnistunut välttelemään lähes koko ikäni.

Siis. Mähän kyllä haluaisin sisustaa, haluaisin olla sillä tavalla talonpoikaisen junttikanttikauden ja nykyajan selkeänlinjan sekoituksella kotinsa, asutun mutta persoonallisen näköiseksi laittanut sesonki-ihme, joka ihan vaan muutaman tyynynpäällisen toisinpäin kääntämällä loihtii raikkaan kevätilmeen kotiinsa hehkuvan joulun jälkeen ja .... no niin. Tiedättehän.

Sen sijaan, meidän koti näyttää vähän liiankin asutulta ja vähän liiankin persoonalliselta. Ja on kyllä todellinen sesonki-ihme, jos joku on muistanut kaikki edellisen pyhän koristeet ottaa ennen seuraavaa. Siis niin kuin joulu pois pääsiäisen alta ja sitä rataa. Ihme! Kerran huomasin hauskuukseni, että meidän köökistä otetussa kuvassa oli ilmapallo katossa (vapulta), hyllyn reunalla pääsiäistipu ja tonttuhahmo vierekkäin (tiedätte kyllä miltä-pyhiltä) ja mä siis olin kuvannut maljakossa olleita juhannusruusuja. Njoo. Mitenköhän tätä sisustustyyliä pitäisi sitten kutsua ? En ole vielä keksinyt, kun se "kaaos" on niin kauheen leimaava...

Ja kuulkaa, kerrankin on niin, että en tunne mitään paineita esmes kauniiden kaikkien maailman ihanien bloggaajien kotien tahoilta. En. Mähän olen hyvänenaika vuosikaudet uuuuuh ja aaaah ihaillut kaikkia näppäriä ihmisiä, jotka oikeesti tekee kodeistaan sellaisia siistejä, cooleja. Niin, että jokainen perheenjäsen oikeesti näkyy tavaroineen ja luonteineen siellä ja silti kaikki jotenkin natsaa. Ahh. Kiiltokuvamaiset sisustuslehti-sisustukset ei ole mun juttu...

Nyt sitten eksyin vahingossa, kaikki ratkaisevat askeleet otetaan aina vahingossa, johonkin blogiin, jossa oli niitä ihania vanhoja ovia, tiedäteekö. Koko talo täys. Mä rakastan ovia. Vanhoja. Vahvoja ja umpipuisia ja koristeellisia ja ihania ja kantikkaita.  Mulla on kaksi vanhaa autotallissa odottamassa, että mä osaisin niille jotain tehdä. Ostin molemmat eri kerroilla facebookin vaihtoringistä ja molemmat oli enemmän kuin lupasivat ja molemmat oli ihan älyttömän halvat, melkein ilmaiset. (ja näidenkin ovien hakureissuista sais taas jonkun maalaiskomedian, kun toinen oli sellainen pikkuinen "kaapinovi", en nyt muista mitkä ne mitat oli ilmoitettu, mutta sellainen pienen komeron pieni ovi, ei mikään mistä mikään iso ihminen menee paitti sivuittain. Hinta oli muistaakseni muutaman euron ja hakee sai koska ehtisin, ovi oottelisi minua siellä katoksessa, rahan voisin jättää sovittuun paikkaan jos ei kukaan olisi kotona. Menin sitten hakemaan jollain hammaslääkärireissulla muistaakseni, siis pieni lapsi vain mukanani, meidän kuitenkin suht isohkolla pakettiauton pituisella tilaihmeellämme. Haahaa! Se tosiaan oli vanha ovi! Painoi varmaan kuussataamiljoonaa kiloa ja siinä oli vielä karmitkin mukana! En ihan just saanut sitä raahattua autoon sen taaperin seistessä tumput suorina mua "auttamassa" :)  No mies sen sitten toisella reissulla haki. - Toinen ovi haettiin osoiteohjeilla, että "ei sitten navigaattorit neuvo oikein". No ei neuvonut! Mutta suullinen ohje oli kyllä hyvä muuten. Kun huomaatte julmetun voimasähkölinjan niin porhallatte just meidän tienhaaran ohi, sit te ajatte muutaman kilometrin eteenpäin koska aiemmin ei pääse kääntyyn ja ajatte takaisin sille linjalle ja nyt osaatte kääntyä. Näin tehtiin ja näin osattiin :) Mutta oli siinä myyjälläkin ihmettelemistä, kun ilmoitin lähteissäni että pian ollaan siellä, lähdettiin nyt ajelemaan Kiinasta.  No, Kiikasta siinä lukea piti.... mutta että voihan se "pian" olla hyvin suhteellinen käsite tietysti, mutta ei niin suhteellinen.

Mutta ne ovet! Mä siis bongasin ovia kuvista ja heti aloin miettiä niitä meidän. Heti komensin miehen mittaamaan tuhannetta kertaa tulevan vaatekomeron mitat (yksi ovi tulee siihen) ja mietin jo siihen huoneeseen sisustusta. (Ihmeellistä muuten, että mitään ei voi saada muka näin lauantai-iltana! En mä nyt paljoa pyytänyt, yhtä komeroa ja tapetoituja seiniä...) Jatkoin surffailua ja näin meidän kaapin. Tai en siis meidän kaappia, mutta prikulleen samanlaisen vanhan kaapin, josta oli tehty naulakkokaappi eteiseen. Just sitä mitä mä halusin! Ja tietämättäni mulla oli se aina ollut, kuinka hassua ja kuinka ironista. No, sen  mä saisin varastosta eteiseen kuulemma vaikka heti, mutta eihän se nyt mulle käy - pitää olla oikeanväriset seinät (tässä tapauksessa vaatimustaso on senverran matala, että kunhan olis maalattu loppuun asti edes ne kaikki seinät...) ja oikeat tuumailut ja sillai. Mitä se ukko nyt hättäilee...

Mutta niin. Toisilla on sellaisia inspiraatiokuvia näkyvillä, niin kuin tsemppinä ja sillai, pysyy into pinnalla ja tavoite mielessä. Mulla sen saman hoitaa tää todellisuus:



Päivänselvästi näkee jokaisen talon asukkaan tästäkin asetelmasta...


Vanha se on tietysti tämäkin ovi, omalla tavallaan. Teipitkin maalausta varten olleet siinä jo monta vuotta! Toiset säilöö seinänväliin sanomalehtiä ja tapetteja, minä ihan selkeesti ja simppelisti teippejä (ja maalikerroksia). Khih. Naurattais jos ei itkettäis niin kovin.

**********
Tänään sunnuntaina me ollaankin vietetty oikein kiva päivä. Siivosin, oikein kerrankin oli puhti fiilis ja teki mieli vaan jatkaa ja jatkaa sen rättini kans heilumista - ahh nää hetket on ihania kun tulee inspiraatio! - ulkoiltiinkin pitkään niin ihanassa auringonpaisteessa, ettei oo tosikaan. Pojat pisteli menemään joka suuntaan ja kivaa oli kaikilla. Mies ja vanhin poika mänivät vielä kisoihinkin Tapmereelle ja mies toi mukanaan hopeeta sieltä ottelusta! Jesmahtavaa!!  Illalla meille tuli 13-vuotissynttäreille vieraita ja niiden kans mansikkakakkua ja laskiaispullia mutustellessa menikin ilta ihanasti. Nyt on lapsisakki nukkumassa, mies loikoo saunan lauteilla ja minä meen kohta perässä. Ei pöllömpää, sanoisin :)

lauantai 14. helmikuuta 2015

Nilkka kipeä

Ei oo kuulkaa superäidilläkään helppoa (superäiti? taisin nimetä just itteni, oi kiitos vaan!). Viikko on ollut erityisen erityinen siinä mielessä, että olen huomannut todellakin pienen ryhtiliikkeen kasvatusasioissa olevan paikallaan.

Ensteks toi neljävuotias, joka on siis enskuun lopussa viisivuotias, on alkanut jonkun ihmeen aadeehoodee-jytkyttämisen. Ja nyt jokainen jolla on se oikea ja aito adhd-lapsi ei olleskaan vedä hernettä nenään tai mitään muutakaan (paitsi ilmaa), koska mä en todellakaan tarkoita että halveeraisin tahi vähättelisin sen häiriön oireita tai lapsia tai mitään muutakaan. Kuten varmaan ymmärsittekin, niin tarkoitin tuolla vain kuvausta siitä ikiliikkujasta, joka siis on ottanut liikkumisensa muodoksi tälläkertaa ihme hypähtelyn. Tiedättekö? Hytkyn hytkyn hytkyn. Pompin tässä pihassa kulkeissani, pompin rappuja ylös tai alas, hytkyn ostoskärrystä kiinni pitäen niin että salaatit tutisee kyydissä, pidän ihmeellistä hytkettä kun kuljen äidin kanssa käsi kädessä suojatien yli. Arvaatteko mitä? Raivostuttavaa!! Mä olen jo turtunut siihen tosiasiaan, että kokoajan joku höpisee jotain, siis ettei ole hiljaista hetkeä juur koskaan, kun aina ainaainaainaAINA jollain on asiaa, mutta että toi ihme hömpsytys nostattaa mun verenpainettani. No, asiasta juteltiin lapsen kanssa vähän pidempään kotona (ja vähän lyhyempään aina itse tapahtumahetkillä, jolloin mitään sekuntia kauempaa näkynyttä tulosta ei tullut tapahtuakseen), en niinkään kiinnittänyt siihen itse hypähtelemiseen huomiota (koska sehän tavallaan oli ja on ihan harmitonta menoa) vaan siihen että yleensäkin on paikkoja joissa olis kivempi olla vähän enempi paikoillaan. Mainitsin myös ihan rehellisesti, että kyllähän se äitiäkin häiritsee, kun pitää kokoajan tuijottaa ostoskärryjä ettei ne kaadu ja ihan sokeilla sivusilmillä poimia ostoksia kyytiin. No tatta-daa, jutustelu tehosi ja poika on rauhoittanut hytkymisensä.

Mutta jonkin sortin sopimus tällä jälkikasvustolla on oltava keskenään, koska heti kun tuo isompi pieni rauhoittui, niin pienin pieni otti oikein kunnon uhmat käyttöön. Kotonahan on "uhmaa" ollut ilmoilla jo pitkään, enkä mä ole oikeastaan uhmaksi sitä edes nimennyt, vaan luonteen kasvuksi! *ehh* . Kun sehän on ihan selvä, että itsensä ja tunnetilojensa ilmaisussa täytyy käydä kattomassa missä ne rajat on, mihin kaikkeen sitä pystyykään, että voi sitten liikuskella taitavasti niiden rajojen sisällä tahtotilojen ja tunnelmien vaihtuessa - eiks ni? No tänään luonnetta sitten kasvatettiin oikein urakalla, kun käytiin syömässä kaupungilla. Ikänä ole toi poika vetänyt sellaisia pultteja kuin tänään veti ja syytä ei kuunaan kyllä ymmärretty. Jotenkin se liittyi siihen, että me vaan oltiin siellä pöydässä ja istuttiin siinä. Hermot meni. Ensteks tää pikkujättiläinen yritti kaataa pöydän ja melkein siinä onnistuikin, jolloin minä nappasin hänet syliini turvallisuuden kannalta muka parempaan paikkaan retkuamaan. Tsiisus! Ne pari lelua jotka pöydässä oli lensi järkyttävästi rämisten pitkin lattioita, sellaisessa naulakko-jutussa roikkunut meikäläisen kaulahuivi suurinpiirtein tapettiin ja suolistettiin ennekuin raivottiin se pöydän alle ja tätä kaikkea säesti ihan järkyttävä HUUTO. Ei siin mittään, tuli mieleen eräätkin otsikot uutisissa ja muissa medioissa, mutta kun meidän ruuat oli jo tilattu niin ei ihan viitsitty pihallekaan sieltä kävellä. Kyyppari toi aika haipakkaa juosten kaksi lasten annosta sieltä onneksi kohta meidän luo ja koitti kaikin keinoin palvella, että meillä olis kaikki hyvin. Olihan meillä, mitä nyt kuulo oli kärsinyt kovan kolauksen *ja ego*. No ruoka sai aikaiseksi toisen kriisipesäkkeen, kun siinä lapsen annoksessa oli terävä veitsi iskettynä keskelle annosta. Nappasin sen pois ja pikkujäppinen huomasi sen. RRRRAAAAAAUUUUUGGGGHHHHYYYYÄÄÄÄ! Ja ruokalautasta tyrkittiin ja juomalasia tyrkittiin.... mä ajattelin että tässä tää nyt olin. Kohta se heittää ton lautasen lattialle. Ajattelin, että syön nyt sitten omasta annoksestani sen mitä kerkiän ja maksan loput sotkut mukisematta (ja kaupan kautta kotio). No kas, poika ihmeen kaupalla rauhoittuikin syömään ja loppuaika meni oikein kivasti ilman spektaakkelimaisia raivareita.

Mutta että. Koettu on toikin , nyt sitten. Pahoittelut kaikille muille paikallaolleille, koska paikassa oli suht hyvä akustiikka, kuten kaikki pystyimme korvinemme huomaamaan. Ja paikka oli tietysti tupaten täynnä, koska kaikki oli ystävänpäivälounailla, tietenkin. Me ei oltu, me oltiin vaan osa-porukasta-on-kisareissulla-eli-poissa-kotoa -lounaalla :)

Kyllähän mä tiedän, että lapsen kasvua tämä vaan on (äidin kasvusta puhumattakaan) ja kuuluu asiaan. Jotenkin sitä meidän lasten nämä kasvukaudet on olleet viime vuosina aika helpohkoja, verrattuna ainakin isompien lasten jänkkäämiseen joka todellakin vie hermot ja hiukset ja terveyden ja sileän ihon ja rauhan ja seesteisyyden mennessään. Ehkä tää korostui siks, kun ei ollut noita isoja lapsia paikalla (paitsi teini, joka oli kyllä hyvää seuraa). Ja tiedättekö, pitkästä aikaa olin ihan keskellä tyypillistä lapsiperhetilannetta, jossa vanhempi joutuukin olemaan avuttomana ja keinottomana siinä. Kaukana oli se kaikissa kasvatusliemissä keitetty suuperheenäiti, jolle mikään tilanne ei ole yllätys, koska hoh hoh onhan tässä jo lapsia ja vuosia kertynynnä...

Nyt ollaan jokatapauksessa kotona, pienin päikkäreillä ja minä suunnittelen kahveenkeittoa. kisoista on tullut nuorimmalle kultamitali ainakin, joten meillä taidetaan illalla syödä sen kunniaksi jäätelöä!

Hyvää ystävänpäivää kaikille ja oikein leppoisaa lauantain jatkoa *pus*!

perjantai 13. helmikuuta 2015

Hohhoijakkainen perjantai

Hirrrvee väsy, vähän olis kiirekin ja ei niin mittään asiaa. Tosi hyvä alku kirjoittaa blogia siis! Uniasiaa ei - vaikka se oikein oivasti tähän nyt sopiskin - tule vielä, josko koskaan, muah hah, mutta kunhan turajan jottain vuan.

Pyykkikone on pyörinyt kuin mikäkin, kun viikonlopun kisoja varten poikaskolmikko ja heidän isänsä tarviivat puhtahia treenivetimiä ja verkkapukuja. Jotain evästä kun vielä muistais niille hankkia kassiin, niin pärjäävät varmasti siellä pitkän päivän (päivät). Eilen koululaisilla oli urheilupäivä ja olivat Ellivuoressa laskettelemassa ja pienemmät sitten Vinkin kuntoradalla hiihtämässä ja paistamassa makkaraa nuotiolla. Kaikilla oli ollut huisin kivaa ja isoin poika jäikin mäkeen (kun oli lupa) kavereineen ja haettiin vasta illantullen sieltä kotia.

Tänään mä kävin tsekkauttamassa muutamat labra-arvoni ja jutskaamassa näistä mun autoimmuunisairauksistani, anemiasta ja psorista nyt pääasiassa. Ja tattadaa, mä olen saanut mun ruokavaliollani kuulkaa ihmetekoja tehtyä ja pinaatin popsinta on tuottanut tulosta, kun hemoglobiini oli noussut. Nää on näitä vaikeita juttuja ihmisten tajuta, sellaisten ihmisten joidenka mielestä kaikkeen on lääke. Sitä kun sit vaan ottaa niin parantuu. No juu ei! Mulla ei lisärauta imeydy (paitsi suoraan pussista tiputuksessa annettuna ja sitä ei niin vaan anneta) joten kaikki keinot mitä ruokavaliolla vaan voi, on otettava käyttöön. Ja kyllä ne on ollutkin käytössä, persiljaa ja pinaattia oon pistellyt sitkeesti menemään läpi vuoden ja onneksi ei ole ihan hukkaan mennyt *huuuuh*. Jatkan siis samalla mallilla ja voin ainakin todeta tehneeni kaikkeni tän asian eteen ja oman terveyteni eteen.

Psorin kans on aika hyvä tilanne siinä mielessä, kopkopkop, että just nyt ei ole ihan kamala kausi meneillään ja voin siis olla ilman mitään lääkkeitä - joka tuo mulle suunnattoman hyvän olon jo ihan sinällään.

Kyllä tässä siis kevät saa tulla, ottelen ihan innoissani aurinkoa ja sen lisäenergiaa tuovaa voimaa entisestään. Tänään on kyllä päinvastaispäivä, kun on pilvistä ja lumista, pakkastakin jotain -6-8.

Huomenna ois ystävänpäivä, mutta meille se nyt on kisapäivä, joten eipäs täs muuta kuin eväskaupoille , *haukotus*, kunhan päiväkahvit on ensin juotu. Moikka moi! Mukavaa perjantaita kaikille!

torstai 12. helmikuuta 2015

Kaksi ehdottomasti lempeintä puuhaani! (joista toista teen liikaa, toista liian vähän)



Mittee se akka tuas höpäjääpi? No siitä puhe mistä puhe, eli syömisestä ja nukkumisestahan tässä yritän asiaa tehdä! En tiedä mitkä kaksi aihetta voisi enemmän pienten (miksei isompienkin?) lasten äitejä puhuttaa! paitsi kakka. kaikki kakasta. määrä, puute, väri, koostumus, haju. you name it and then you talk about it!



Syöminen. Juu. Kuten otsikossa mainitsin, niin on kyllä ihan ykkösjuttuja ihan tässä komeessa neljäkytkaks-vuotisessa-iässäkin! Että mä tykkään syödä. Mutta toisin kuin ulkonäöstä vois luulla, niin en minäkään kuitenkaan mitä vaan syö. Ruuan pitää maistua hyvältä! Jos ei kaupassa/kaapissa ole sitä maustetta/leipää/juustoa mistä minä pidän, niin olen ilman. Saattaa kuullostaa hienoiselta kermapeerseeltä tämä mun touhuni, mutta saanen todeta ettei se sitä todellakaan ole. Silloinkin, kun olen ollut vähävarainen (suomeksi: köyhä) (eli käytännössä koko elämäni siihen asti kun muutin omilleni ja en minä senkään jälkeen ole rahassa kylpenyt, mutta nälkää olen siis elämässäni nähnyt, oikeasti) niin hain todellakin, koulun jälkeen metsästä puolukoita joista tein mehukeittoja joilla elin seuraavaan kouluruokaan. Olihan se aika kirpeetä tavaraa, kun ei oikein ollut sokeria käytettävissä, mutta voitti se ilman olemisen tai jauhopullan, joita olisin ehkä voinut jostain jauhonlopusta tehdä. Tällä tarkoitan sitä, että varmaan elämäni alusta asti olen tykännyt tietynlaisista mauista (kuten kirpeästä ja happamasta) ja tykkään edelleen. Tokihan minä nälkäkuolemaisillani jossain tropiikin saarella söisin vaikka paskakuoriaisia jos tarve olis, mutta ei nyt mennä ihan niin pitkälle.


Jos olisin hedelmä...

Ajattelin vaan, että samalla lailla lapsilla on omat makumieltymyksensä. Joku maku tuntuu juuri tämän pikku mussukan suussa makoisammalta. Jossain on varmaan tarkat tiedotkin sille, kuinka monta maistatuskertaa tarvitaan johonkin makuun että se lapsi sitten vasta niin kuin tietää tykkääkse vai ei.

Juu? Vai..ei?






Ruokahommaa se tämäkin!

Periaatteessa meillä on toimittu sen säännön mukaisesti - ja myös muutenkin aika lapsentahtisesti sillai vahingossa ja huomaamattamme. Jos ei mietitä nyt sitä aikaa, kun se on aikuinen joka lappaa sitä safkaa piltin suuhun (koska mulla on kyllä ollut hankalasti ja h-i-t-a-a-s-t-i syövä lapsikin ja se oli jukolaare rankkaa aikaa! Ei siinä auttanut yhtikäs mitään mikään tieto siitä, että jokainen on omanlaisensa syöjä, jokainen kasvaa omaan tahtiinsa, kyllä ne sitten murrosiässä syö kattilallisen perunoita niin että muu perhe jää ilman, että neuvolan punnituksessa sitä painoa on juu joku gramma tullut ja onhan se sekin jotain ja ei se nyt kovin nääntyneeltä vaikuta. Kun se ei auta just siinä! Kun joka päivä niihin kolmeen-neljään-viiteen ruokailukertaan kuluu aikaa aina tunnista kahteen ja siinäkin lopputulos on lopulta luultavasti vaan levitetty littanammaksi siihen lautaselle syöttäjän omasta toimesta jotta se omaan epätoivoiseen silmään näyttäisi edes vähän vajunneelta. Kun ei se auta! Kun lapsi vaan muhjuttaa ja vatvoo sitä millinkokoista sosetippaa suussaan ees taas ja joka kerta sun oma suus on ammollaan kuin mikäkin musta aukko lusikan kohotessa ilmaan ja joka kerta toivot että se lapsi vaan nielaisis sen tosta noin vaan ja oottais uutta annosta innosta hihkuen. Kun ei se auta jos ei näin menekään. Mutta nyt ei puhuta siitä, tälläkertaa :))




Meillä lapset on alkaneet siinä vähän ennen vuoden ikää syödä sitä samaa peruskotiruokaa kuin me muutkin. Lautanen eteen, palleromallero syöttötuoliin ja muu perhe omille paikoilleen ruokailemaan. Sitten katotaan miten käy.
-Yksi lapsista halusi ison lusikan aina oikeaan käteensä, söi kuitenkin sormin sillä vasemmalla kädellä. Aina. Myös keiton! Neuvolassa luulivat lapsen olevan vasenkätinen, vaikka myöhemmässä vaiheessa piirsi ja puuhasi kaikkea muuta oikealla kädellä. Mutta se syöminen.
-Yksi lapsista halusi kaikki aterian osa-alueet erillisinä pikkukekoina lautaselleen. Tuossa pala pottua, tuossa vieressä pikkulusikallinen kastiketta, sen vieressä pikkulusikallinen keitettyä porkkanaa. Oudomman näköisiin asioihin, kuten porkkanaraasteeseen, tutustui hän todella pitkänkaavan mukaan: ensin pari kertaa tuijotusta, pailla aterialla ehkä jo niihin kummallisiin oransseihin heinänkorsiin pystyi koskemaan, jollain kertaa meni jo vähän suuhunkin.
-Yksi lapsista söi kyllä kaikkea ja missä muodossa vaan, kunhan lautanen oli äidin edessä eikä hänen. Siis vaikka meillä oli täsmälleen samanlaiset annokset lautasillamme, niin lapsi kurkotti aina minun lautaseltani ruokaa suuhunsa ja minä sitten söin hänen. Ei siin mittään, oppipahan äitikin ottamaan siihen haarukkaan soveliaita määriä ruokaa, kun sitä piti taiten kuljettaa ilman halki ennekuin sen sai omaan suuhunsa.
-Yksi lapsi halusi syödä ruokaa. Välipala-aika? Mieluiten kaurapuuroa. Tai perunaa. Kiitos. Pohjattomasti vain ruokaa. Kyllä se nyt syö muutakin, että siinä mielessä tilanne on normalisoitunut, hih.
-Yksi lapsi heitti jokakerta , j-o-k-a k-e-r-t-a lautasen väärinpäin pöydälle tai lattialle, kun masu tuntui sopivan täydeltä. Että kiitti äiti ruuasta, lautanen on tyhjä! Noin ehkä kahdenkymmenen halki menneen astian jälkeen aloimme käyttämään muovikulhoja lapsen lautasina. Seuraava aste olisi ollut peltiset koirankuppimaiset, mutta onneksi siihen ei tarvinnut ryhtyä... Siinä ei auttanut että äiti tai isä istui vieressä valmiina kuin pesäpalloilija ottamaan kopin lentoon lähtevästä esineestä, aina se lapsi pääsi yllättämään. Tämä oli myös hieman kiusallista kyläreissuilla tai jossain ravintolassa, mutta vain hieman.... Myös koti on saanut tästä osansa ja pala tästä muistosta häipyi historiaan, kun  meillä vihdoin tehtiin remonttia ja tiilinen leivinuuni sai valkoisen maalirappauksen pintaansa. Kivettynyt kaurapuuro hiottiin sitä ennen hellän haikeasti, kaikella rakkaudella, siitä pinnasta pois.
-Yksi lapsi laittoi joka toisen lusikallisen ruokaa korvaansa ja joka toisen suuhunsa. Mitäpä siihen sitten, kuin ottamaan aina se korva-annos pois. Joskus vanhemman täytyy vaan tehdä mitä vanhemman täytyy tehdä...





Nämä ja sata muuta variaatiota löytyy kyllä meidän kaikkien kahdeksan lapsen elämän taipaleelta, siinä itsenäisesti syömään-opettelun-vaiheessa. Mutta lopputulemana: kaikki söivät, kaikki oppivat syömään, kaikki oppivat sen että mitä se ruokahetki oikeastaan tarkoittaa, jokaisen oma makumaailma kehittyi siksi mitä se milloinkin sitten on (kun siinähän tapahtuu kyllä muutoksia, meillä aikuisillakin, väittäisin!).
Perusperiaatteena meillä on, että ruokaa syödään. Ketään ei pakoteta syömään jotakin josta ihan oikeasti ei pidä, mutta joka ruualla on kyllä monenlaista tarjolla, joten jotain pitää jokaisen kuitenkin syödä siinä yhteisellä aterialla. Meillä saa syödä myös leipää ruuan kanssa! Ruokajuomana on maitoa tai vettä, lapset juovat maitoa kaikki - joskus kun viimeistä maitotippaa ennen kauppareissua säästellään kahvimaidoksi, niin saatetaan tehdä kannullinen mehua pöytään.
Lapsen annos-äidin annos
Kun ajatellaan tälläistä minuakin, joka kuitenkin olen aika kärsimätön ihminen omasta mielestäni (tästä on annettu ilmoille kyllä poikkeavakin mielipide, että muka olisin todella kärsivällinen luonteeltani, mutta en oikein allekirjoita sitä heti kättelyssä ainakaan. Tai sitten olen ulkoisesti vaan tyytynyt siihen että pakko sitä on kestää, vaikka pään sisällä kirkuu sata pientä kuorolaulajaa, että iik äkkiä mikämaksaa hopihopi kamalasotku mäenkestä hikikintässätulee taastätäsamaa annamunkaikkikestää argh revinmunhiuksetpäästä! tirsk!) niin onhan se pienen lapsen ruokailu ainakin meillä melkoisen.... sellaista puuhaa. Ruokaa leviää joka suuntaan: pöytä lainehtii kaikesta mitä siinä nyt syödäänkin, ympäristö on metrien säteeltä täynnä sitä mitä syödään, lapsi on päälakeaa myöten täynnä sitä mitä syödään ja joskus muut ruokailijatkin saavat siitä osansa. Jaa joskus! Mutta lapsen masukin on täynnä ruokaa, lapsi syö itse ja lapsi on tyytyväinen siihen, että istuu pöydässä muiden kanssa ja kiittää hienosti otsa lautaselle kopsahtaen lopuksi ruuastaan. Ei siinä silloin auta muu kuin sanoa ole hyvä ja olla tyytyvväinen. Ja hankkia kunnon puhdistusaineet, vahakangasliina pöytään ja ottaa matto pois ruokapöydän läheisyydeltä. Oma koira on myös hyvin kätevä, mutta sitä ei ehkä kannata vain tätä varten hankkia....kai?








Ja aika se kultaa nämäkin tiskirätein kuorrutetut muistot. Toiseksi nuorin lapseni on neljävuotias ja en muista lainkaan mitään rättisulkeisia hänen kanssaan vietetyistä ruokailuhetkistä, vaikka niitä taatusti on ollut ihan kuten kaikkien muidenkin kohdalla. Pian ne on nämä hetket tämän nuorimmankin kanssa unohtuneet ja mietitään vaan kuinka se oli niin hassu kun se istui tuossa pöydän päässä tuolissaan ja kopsutti pöytään reikiä haarukallaan. Ai niin, tää haarukka! Meidän nuorin syö vain haarukalla. Kaikkea. Myös keittoa ja puuroa... Ehkä siinä lusikassa ei olisi tarpeeksi haastetta? Olenkin ajatellut niitä syömäpuikkoja seuraavaksi...hahha, not!

Kasvua ootellessa...

Mun keinoni ja oikeastaan filosofiani (huomatkaa, se käyttää hienoja sanoja, se on sivistynyt!) on ollut, että kun lapset näkee sitä ruuanlaittoa, niin ne oppii tavallaan sitä jäsentelemäänkin mielessään (tarkoittaa että syö kun tietää mitä syö: tää oranssi klimppi on se mun pilkkoma porkkis ja toi vihree se ruohosipulinpätkä jota nypittiin tossa just yhdessä ja haisteltiin sen jälkeen käsiä että täähän haisee ihan sipulille vaikka näyttää ruoholle, kummajainen). Aika pieni lapsikin jo pystyy pestyin puhtain pikkukätösin repimään salaattia kappaleiksi, siinä missä vähän isommat jo pilkkovat leikkuulaudalla kurkusta palasia (osallistumista nääs, time to be together ja hei, niille jotka aattelee ettei osaa olla lastensa kans niinku läsnä, kun hermot menee kaikenmaailman legojen sun muiden kans, niin olkaa hyvä, tässä käyttökelponen vinkki miten ajan saa kuluun ja tulee jotain valmistakin tehtyä. ja mikä parasta, seuraavana päivänä kaikki alkaa alusta...). Vaikkei se salaatti yhtään sille lapselle muuten ehkä maistuisi, niin yllättäen sitä haluaa kuitenkin omatekemää tuotosta ottaa lautasellekin ja saattaa muutama maistipala mennä suuhu siinä tehdessäkin (kokinoikeus, meillä sanotaan, kun kesken kaiken maistellaan). Meillä noi pikkusimmat esimerkiksi ei porkkanaraasteesta välitä yhtään, mutta kun on omakuorima porkkana kännyssä, niin se popsutellaan menemään suit sait sukkelaan niillä nököhampahilla. Ei sen tyylin niin väliä, kunhan syö!



Lapset saa (ja pitää!) olla läsnä siinä kun ruokaa tehdään - ei välttämättä just siinä paistinpannulla mutta siinä samassa tilassa nyt kumminkin-, isommat osaa jo vähän laittaa paistinlastaa jauhelihan sekaan tai pudotella perunanlohkoja soppakattilaan, pienemmät sitten roikkuu puntissa ja ihmettelee sylistä kiehuvan veden kuplintaa. Syöminen on niin paljon muutakin kuin se valmis annos siinä lautasella ja kun sitä ruokaa tuoksuttelee ja odottelee, niin maistuukin jotenkin paremmalta, ainakin minun mielestäni. Kyllä välillä hiljaiseks vetää, kun jotkut aika isotkaan lapset ei ole nähneet perunoiden keittoa (ennenkuin meillä pällistelevät että mitä ihmettä mää teen kun kaadan keitinvesiä pois) ja kun se suht simppelisti tehty ruoka maistuu kuitenkin (mun mielestä ainakin) parhaimmalta. Eikä nyt kenkään pidä aatella, että siellä taas yks mammaklubilainen on niin täydellinen äiti, vaikka toki olenkin, ihan paras, muah hah hah, vaan niistä puolivalmiistakin jutuista saa yhdessä tehtynä ihan kelpo aterian aikaiseksi. Mulla ei vaan ole varaa tehdä eineksistä ruokaa joka päivä, kun viis kiloo perunoita saa sillä hinnalla millä jonkun pienen ateriarasian. 

Mutta olen mää silti vähän ekohippi, tai oikeestaan paljonkin, sellainen lähiruokaa suoraan pihasta -hippi. Kaupunkilaisilla on aina melkein joku tori siinä nurkalla, se ajaa sen saman asian, että nou worries, jos ei ole pihaa. Kun käyttää oikeesti (hienosti sanottuna kausikasviksia/vihanneksia) sitä mitä sillä hetkellä eniten maa lykkää eli mitä halvimmalla saa kauppojen viherrys-osastoilta, toreilta tai sieltä omalta rakkaudella myllätyltä palstalta, niin säästää aikas lailla pätäkkää, saa ihan hitsisti vitamiineja ja sitä oppii minäkin, hitaasti mutta hitaasti miten montaa asiaa voi syödä ihan semmosenaankin Tost noin vaan.. Ei aina tarvi niin kamalasti laittaa kaikkea. Äidit voi mun luvalla armahtaa ittensä siitä just nyt! 



Se mitä mä tässä tällä kaikella ajan takaa, on se, että aika pienistä ja yksinkertaisista asioista lähtee ne isot virrat liikkeelle tässä syömisasiassakin. Kun vaan jaksaa luottaa itteensä ja siihen, että jos itse jaksaa olla kiinnstunut millä itseään ruokkii, niin lapsetkin kyllä sen tavan oppii. Karkkipäivään jos toiseenkin on tuskin kenenkään elämä kaatunut ja näissä asioissa saa ja pitää käyttää maalaisjärkeä. Kun rutiiniksi tulee suht terveellinen ruoka jonka valmistaminen ei vie keltään tuntikausia, lapset ei jää äidittömiksi tai isättömiksi siksi aikaa tai toisaalta siihen ei huushollin talouskaan kaadu vain sen takia että on ekoluomuorgaanistabiopottua, niin silloin niistä rutiineista voi ihan hyvällä omallatunnolla poiketa ja suoda lapsille ja itselleen sen ilon välillä ihan jostain muustakin. Nykyään, kun fitnesskin on niin buumiksi tullut, ihmiset tosi paljon turvautuu teollisiin vitamiinipurkkeihin pitäkseen ruokavalionsa "kunnossa" - jota se ei siis olisi nähtävästi ilman niitä pillereitä. Mä en nyt tässä sano, että ne on pahasta, koska jostainhan ne on saatava sinne kroppaan. Mutta kun aika pienellä ajattelun muutoksella niitä pystyy laittamaan siihen lautasellekin ja samalla siitä luultavasti lähtee pois jotain mikä sinne ei kuulu - win win! 

Mutta kamalan kätevää se on, kun marjapuskat tursoo c-vitamiinia kaikkien saataville ja puut hedelmiä rouskuteltavaksi. Metsät paukkuu täyteen tosiaarretta, sitä superfoodia eli mustikkaa, ja puolukkakin on mun mielestä täysin väärinymmärretty marja. Siitä saa vaikka mitä sekä pääruualle että jälkiruualle ja se on sitäpaitsi helppo poimia! Aika paljon pointseja siis sillekin täältä heruu.


No kuten huomata saattaa, niin voisin jatkaa ruokapuheita forevö, mutta nyt täytyy mennä muihin puuhiin ja kaikki nukkumisjututkin jää siihen seuraavaan kertaan. Moimoi ja heihei ja syökäähän hyvin siellä!!

P.s. Ilahduta-blogiystävää-muistamisia oottelevat, jatkakaahan oottelemista, täält ne tuloo kun saan ne väkerrettyä valmihiksi!! Mutta että en ou unohtanna, ootte mielessä kummittelemassa ihan päivittäin, ehh hehh! *pus*