tiistai 20. tammikuuta 2015

Yksinhuoltaja parisuhteen sisällä - yhteishuoltaja parisuhteen ulkopuolella

Monet monituiset kerrat olen tuttavia ja kylänmiehiä kuunnellessani ajatellut tätä. Että täytyykö ihmisten tosiaan erota, että voivat elää perhe-elämää sopivan tasapainossa. Kukaan siinä ydinperheen parisuhteessa elävä ei järjestele elämäänsä niin ääripäisesti kuin eronneet, joilla lapset vaihtavat asuinpaikkaa aina vähintään joka toinen viikonloppu (tai viikko). Menemisiä ja olemisia ja elämisiä suunnitellaan kuukausikaupalla etukäteen niiden viikkojen tai viikonloppujen mukaan. Että me lähdetään tuona viikonloppuna konserttiin (uuden) hellun kans ja siitä kahden viikon päästä laivalle ja siitä vaikka minne. Ja ne jokatoiset, ne lapsiviikonloput (tai viikot) on hoploppia ja pulkkamäkeä ja muuta lapset keskiössä elettävää. Vierailutkin sovitaan sen mukaan: "meillä ei ole silloin lapset kotona, älkää silloin tulko (lapsinenne kahville) vaan vasta seuraavana kun nekin on". Tai: "etkö sä saisi sun lapsivapaita meneen meidän kans samaan tahtiin niin voitas aina suunnitella jotain yhdessä".

Ihmiset elävät täysillä, täydemmin. Ollaan siinä uudessa parisuhteessa täysillä, sanotaan ääneenkin kuinka se tarvitsee aikaa ja tekee hyvää kaikille, varsinkin itselle. Ollaan äitejä ja isiä täydemmin, keskitytään ja kuunnellaan, mietitään uimahalleja ja uskallaudutaan jopa johonkin isä-lapsi-viikonloppu-puuhasteluun vaikka ikinä olla sellaisia oltu ennen.

Täähän on pääasiassa hyvä asia. On. Mutta tässä on se toinen puoli, jota hiljaa mielessä suren. Kun ollaan siinä perheessä ennen eroa, niin miksi siinä aika moni on melkein yksinhuoltaja ilman niitä vapaita viikonloppujaan tai jopa viikkojaan. Miksei niissä ole parisuhdeaikaa tai asioita joita tehdään nimenomaan yhdessä kaikki tai nimenomaan yksikseen joku. Miksi ihmiset havahtuvat, -eikä niinkään pysymään huonossa suhteessa, en minä sitä tarkoita - tekemään töitä sen perheen sisällä vasta sen jälkeen kun se on ensin leväytetty pitkin pitäjää ja tavallaan olosuhteet (olet ainoa aikuinen talossa niiden nassikoiden kanssa) ja yhteiskunta (huoltajana sun nyt täytyis olla näiden lastes kans tarpeeksi tiiviisti) määrittävät sen roolin.

Ja moni herää ja toimii ja lopulta suorastaan loistaa siinä - isyydessään tai äitiydessään- tässä uudessa tilanteessaan. Eikä voisi kuvitellakaan enää muuta - ja kenties jos tulee uusi parisuhde ja lisää lapsia niin jo osataan sielläkin olla.

Mutta mikä ihme sais hereille nekin, nyt, jotka siinä tekemässään perheessään elävät ja silti aivan kuin hiihtävät hiljaa koko homman ohi hytkähtämättä suuntaankaan tai toiseen.

****************
No mutta tällainen pohdinto tänään, meillä kyllä toimii hyvin tämä systeemi täällä kotona (töitä sekin on kyllä vaatinut, mutta onhan tässä parissa vuosikymmenessä jotain jo opittukin). Ollaan samanlaisia ihmisiä toiveinemme elämästä ja eletään aika samassa rytmissäkin, siinä mielessä että kumpikaan ei viihdy missään viipellyksissä, vaan ollaan ennemminkin sellaisia sissihenkisiä kulkijoita, kun kulkemaan lähetään. Edelleen komppaan sitä psykologia, joka on sanonut ettei parisuhde ole 50%-50%, se on 100%-100%. Kun antaa kaikkensa, niin silloinkin kun toinen ei pysty niin toinen sen tilanteen paikkaa. Ja toisen hetkenä saattaa prosentit olla kallellaan sinne toiseen suuntaan.

Mun prosentit on kuitenkin nyt kallellaan tonne vaatekaapin suuntaan, muksuille kuteet niskaan ja kauppareissulle; ihan kurjaa kun ulkona on senpäiväinen jäätikkö jokapuolella, ettei siellä voi oikein missään ulkoilla, vaikka muuten oliskin just sopiva pikkupakkanen. Mutta ei anneta sen haitata, mennään sitten ihmettelemään kaupungin valoja ja kauppoja (noh, yhtä ruokakauppaa) ja tullaan virkistyneinä (ahh hahh, muisteles nyt sitten tätä kun hikoot siellä kaupassa näiden kanssa...*sanoo hän itselleen*) takaisin.

Tsaumoi! Halikaa toisianne, se helpottaa!

8 kommenttia:

  1. Kyllä tässä pohdinnossa ihan asiaa on. Ja sulle on sitä sähköpostia.

    VastaaPoista
  2. Nii-in <3 Ja toivottavasti virkisti? *wirn*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah joo! Koiran ketale karkas kun tultiin kotia ja siinä kyllä tosiaan alkoi veri kiertään kun sitä jahdattiin tuolla peltotiellä! :/ :D

      Poista
  3. Hyvää pohdintaa - oon samoilla linjoilla! Osuvasti sanottu erityisesti tuo, että parisuhde ei ole 50%-50%, se on 100%-100%.

    Uraäidin Ruuhkavuodet: http://blogit.kaksplus.fi/blogi/uraaidinruuhkavuodet/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, käynkin vastavierailulla! :)

      Poista