maanantai 19. tammikuuta 2015

Viikon ensimmäinen aamu - ja elukat mielessä

Enemmän kuin 10 vuoden takaa...
Täällä sitä ollaan, ihmeen pirteänä vieläpä, vaikka ilta venyikin myöhän puolelle. Selailin saunan päälle (toisella silmällä, toisella katselin jotain ruotsalaista sarjaa telkkarista enkä oikein päässyt kärryille oliko se mua kiinnostava vai ei, joten jatkoin seuraamista) vanhoja kuvia kaikista mahdollisista teknisistä laitteista ja juttelin vanhan lapsuuskaverin kanssa puhelimessa hänen pirautettuaan. Se tietysti hereytti mut miettimään entistä enemmän menneitä aikoja ja sieltä löysin tuon ylläolevan kuvankin (ai mietinnöistäni? onko näissä mun jutuissa mitään päätä tai häntää...). Ei mikään kympin otos, mutta pala hetkeä ja elämää kuitenkin. Silloin hevoset täytti meiltä joka päivän melkein jokaisen tunninkin, ihan niinkuin lapsetkin (joita oli puolet vähemmän kuin nyt, apua!). Kuvassa oleva hevonen ei ollut enää kilpauralla, mutta moni muu oli. Meillä on siis ollut lämminverisiä ravureita, enimmillään seitsemän.

Kliseistä tai ei, hevoset on opettaneet mulle elämästä ehkä jopa eniten. Niiden kanssa on meinnut henkikin lähteä, mutta ennekaikkea olen oppinut niiden kautta ihmisistä. Itsestäni ja muista.

Hevosen äitiys on opettavaista katsottavaa
En olisi tälläinen minä ilman matkaani hevosten kanssa. Jos lapset opettivat minulle rakkaudesta kaiken, niin hevoset luottamuksesta ja kommunikaatiosta. Niin yksinkertaista se on.

Meillä on myös poni! 

Uskon, että lapsille on ollut aika mullistavaa elää ja kasvaa näiden kavioeläinten parissa. On opittu miten rauhallisesti, mutta määrätietoisesti toimimalla asiat sujuu näiden monisatakiloisten eläinten kanssa. Että luottamusta ei saa menettää kertaakaan. Että huolta pidetään aina ja joka kelillä.( Ja mielellä.).


Jokainen tytär on harrastanut ratsastusta, nää jotka kerkiää (täällä asuvat siis) harrastavat vieläkin. Ratsastuskoulun tunneilla kaikki on käyneet pikkulikasta lähtien, ylimmässä kuvassa oleva mammaponi toimi oivana harjoitusheposena myös kotosalla siihen asti kunnes meille tuli oma puoliverinen ratsu, jolla pystyi kilpailemaankin näissä paikalliskisoissa. Ponilla taas on menty niin että metiköt raikaa, se on paitsi aivan hulvaton tyyppi noin niinkuin muuten, niin myös hyvä kaveri kenen tahansa muun kavioeläimen kans lenkille. Toiset kun tuppaa vähän hinkuamaan takaisin kotiinpäin joskus jostain (heti kun kotitalli katoaa näkyvistä), mutta pieni palleroinen poni kun töpöttää mukana, niin ei ole kellään kiiru kotia. Ja vaikka heinäkasalta pienin välillä häädetään kauemmaks, niin kesäsateella tämä töppöjalka saa pitää turpaansa isomman mahan alla suojassa.

Ei meillä poikia ole mitenkään pidetty pois näistä touhuista, jos semmoisen kuvan mun lausahduksistani kenties sai. Pojat on kulkeneet kaikki kapaloista lähtien mukana näissä touhuissa ja jokainen on kyllä hevosen selässä käynyt ja kärryillä istunut. Ei vaan ole sillätavalla iskenyt se varsinainen harrastaminen näiden kans meidän poikiin ja meidänhän tarkoitus ei siis ole ketään mihinkään elämäntapaan väkisin vääntää, tietenkään. Kuvaavaa lienee se, kun oltiin raveissa jännäämässä kuija oman pollen käy ja meidän vanhin poika oli jo siinä iässä, että puhetta tuli ihan kylliksi, omiksi ja muiden tarpeiksi. Oltiin sitten aidan vierellä katsomassa  ja siinä siis kesäkeleillä kiertää ravirataa kaikenmaailman koneet: traktorit ja kuorma-autot, osa lanaa (tasoittaa) hiekkarataa, osa kastelee ettei rata pölyä ja kaikkea semmoista. Poika oli tästä koneellisesta shousta ihan tohkeissaan ja kun tuli itse ravilädön aika ja hevoset hölkötteli radalle, poika huusi isoon ääneen, että menis nää hevoset nyt äkkiä pois tieltä tästä, että ne traktorit pääsee takaisin. *virn*. Hänen mielestään siis väliaikaohjelma oli Se Juttu.


Oletteko te eläinihmisiä? Haluaisitteko olla? Meillähän näitä karvanaamoja piisaa, elämä täällä maalla on jotenkin niin vapauttavaa siinäkin mielessä, että jos tekee mieli ottaa vaikka kuttu, niin senhän voi ottaa! Aika ihanaa. Mä rakastan eläimiä, niille kelpaan sellaisena kuin olen, ihan kirjaimellisesti, eikä vaan niin kuin sanotaan jostain lutusesta ihmisestä.


P.s. Meidän lasten alakoulussa on muuten otettu koira mukaan opetuksen ohjaamiseen. Se on yhden kouluavustajan (ja koirakouluttajan) oma koira ja on mukana siellä luokissa, tehtävänään milloin mikäkin. Joskus se on makoilemassa siellä ja rentouttamassa tunnelmaa, joskus se saa hitaimmin lämpiävätkin mukaan esimerkiksi liikkumaan. Ja jos sitä luulis, että levottomuus koiran myötä kasvaisi luokassa, niin päinvastoin, Kun se karvatassu parkkeeraa kylkeen ja haluaa silitystä, niin ei siinä monenkaan mieleen tule poukkoilla pitkin poikin. Aika mahtavaa, vai mitä?

6 kommenttia:

  1. Kyllä mä jotenkin itseni lasken eläinihmisiin. Olemme kuuluneet koiranomistajiin kaksi vuotta. Kun Eka tuli taloon, olin valmis muuttamaan heti pois, mutta kun se töppöjalka, nappisilmä mua kerran katsoin niin ihan myytyhän minä olin. Nyt se on mun paras kaveri ja uskollinen lenkittäjä. Se on aina iloinen kun tulen kotiin ja jaksaa olla vieressä jos on suru puserossa.
    Luin muuten marraskuun Koiramme-lehdestä juttua noista koulukoirista ja uskon ihan täysillä niiden rauhoittavaan voimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa! Mä en aina edes huomaa, kuten tuolla esittelyssä blogin sivussa lukeekin, että meidän koira on koira - se on yks muiden joukossa täällä porukassa :D Vaikka en sitä inhimillistäkään mitenkään. Haa, mulla on toi lehti lukematta ihan täysin, täytyykin kaivaa se esille!

      Poista
  2. tykkään toki eläimistä,meillä niiden ottaminen ei vaan oo mahollista :( tiiäkkö,täällä koulussa käytetään opetus-kanaa :D
    Onks toi punanen talo teidän? jos,niin just semmonen mistä itte lapsena/nuorena unelmoin :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo niin mä muistinkin, mutta onhan teillä se....iiiiiik!!!!!, eiks ookin vielä? Se hämppis? :D Opetuskana? Nyt mä kyllä haluaisin sen nähdä omin silmin, varmaan ihana!! Kaa kaa kaa .... :D Joo toi punainen talo on meidän, vaan ei ole enää punainen. Maalissa oli joku häikkä ja piti maalata. No ei voinut maalata siihen päälle millään punamullalla ja piti valita toinen. Valittiin vaalea ja tuli possunpunainen *hihii*. Päästään siis lähivuosina taas maalaamaan.... Mäkin haluaisin punamullan punaisen talon, mutta on tää vaikeeta ihmisellä joskus tää hauaminen :D

      Poista
  3. Kaupunkilaisen silmin sä asut paratiisissa. Me käytiin seinäjoen maatalousnäyttelyssä pari kesää sitten ja Kikkara oli ihan tohkeissaan. Kaikkia piti päästä silittämään =D Rakastan eläimiä ja koiria on aina ollut mut tällä hetkellä riittää toi kissa mikä meillä on. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Kikkara! Arvaa, mekin käytiin kerran Seinäjoella maatalousnäyttelyssä ja arvaa kun mää nauroin kun meidän lapset näki harmaan vasikan (kieltämättä se oli oudon värinen) ja ne katsoi sitä ihmetellen "MIKÄ toi on" :D Hah kun tääl ei ihan lähelläkään satu olemaan lehmätiloja, niin maalaislapsetkin oli vähän ymmällään ;)

      Poista