maanantai 19. tammikuuta 2015

Time for tea eli kello on viis

Hyvinhän tää päivä on mennyt. Pyykkikone pyöri pariin kertaan ja ruokaakin on tullut tehtyä jo parikin lajia - yksi vielä odottaa tekijäänsä tuolla (tällaisina hetkinä ymmärrän aina kasvattavani nuoria MIEHIÄ. Syövät kuin juuttaat) ja sen tuhoajat ovat paraikaa treeneissään. Mies lähti kuskaamaan, kun kuopus veteli railakkaasti sikeitä vielä kello neljän jäljestä. Minä heti käsi pystyssä vapaaehtoisena kotolaisena *virn*. Rafu (neljävee) on myös omassa satubaletissaan, ihana harrastus siitä on hälle kehkeytynytkin, vaikka valintakriteeri olikin melkoisen yksoikoinen (Ainoastaan tämä harrastus on tähän kellonaikaan, joka sopii meille - sinne!). Tosin sinnehän piti jonottaa, koska on niin suosittu tunti. Onneksi päästiin varapaikalta tositoimiin ja hän on niin mielissään liihotellut siellä ritarina prinsessoiden keskellä.

[Oih, mä niin kuulen just nyt, kuinka pyykkikone piippaa mua tyhjentämään...*laa laa laa en kuule*!]

Hetken aikaa oli iltapäivästä haipakkaa, kun koululaiset kotiutui ja jollain ihmeen maanantai-innolla olivat hetimiten väkertämässä läksyjä yhtä aikaa. Meillähän noi eka-ja kolmasluokkalaiset tekee läksyt täällä alakerrassa eikä omissa huoneissaan, niin pystyn jeesaamaan siitä suorin tein, eikä tarvi sitten kenenkään rampata edestakaisin kysymässä ja korjaamassa. Istuksin siis kaffekuppi kädessä siinä pyörityksen keskellä ja poikaa tuli ja meni mun molemmin puolin. Yks opetteli enkunsanoja ja kysymyslauseita (kokeet huomenna) ja toinen väkersi kolmesta kirjasta muuten vaan läksyjään. Kumpikin haltsas hommansa hyvin ja mua ei edes tarvittu muutakuin kuunteleen ja olemaan läsnä. Joskus (jo valmiiksi ) väsyneenä sitä pinnisteli noi iltapäivän kuolemantunnit, kun oli ruuan jälkeen ihan rentonansa ja muutenkin yleensä aamusta asti riittänyt meno ja meininki oli vienyt energioita mennessään. Silloin mietti, että miten tän muun maailman (perheen) rytmi ei nyt ollenkaan täsmännyt mun unisten silmieni rytmin kanssa - mutta nyt huomaa, että nuo iltapäivähetket on ihan parhaita. Koko porukka valuu paikalle liukuvasti yhden ja puolneljän välillä (osa haettuinakin, mutta silti) ja siinä kaikki puhuu yhtä aikaa kuulumisensa ja suunnitelmansa ja huomiset päivät ja kouluruuat ja läksyt ja mälsyydet ja kivuudet ja kaikki. Sitten jäsenistö levittäytyy taas sinne tänne omiin juttuihin, huoneisiin, läksyjen maailmoihin, harrastuksiin - ja illalla taas kohdataan siinä samassa keittiössä ja kaikki puhuu taas yhtä aikaa toistensa päälle ja selostaa ja hihkuu ja voitelee leipiä ja ja ja.

Me mennään varmaan taas illanpäätteeks löylyihin tuon ukkelin kans, kun vanhoja luita niin hellii tuo lämpö! Nyt näyttää kello senvertaa, että taida alkaa siihen ruuanlaittoon. (Enkä unohda niitä pyykkejä, enhän...).

Tsaukaa ja heikää huomiseen!

4 kommenttia:

  1. Myös minusta nuo iltapäivän hetket, kun lapset kotiutuivat kouluista olivat aina ihan parhaita. Sitten kun oli itse päivät töissä, ei niissä ollut enää sellaista hohtoa, kun eihän kukaan enää muistanut mitä päivällä oli tapahtunut. Tunsin jääväni jostain paitsi. Kyllä mä olen sitä mieltä, että jos meillä olisi ollut varaa niin olisin voinut ehkä jäädä vielä pidemmäksi aikaa kotiin. Nyt se ei vain ollut mahdollista ja hyvin se näinkin on mennyt. Mukavaa päivää sinulle ja ihanaa arkea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että joku ymmärsi mitä tarkoitin! <3 Hyvin on varmasti teillä mennyt noinkin, en sitä ollenkaan epäile :) Mukavaa päivänjatkoa sulle myös!

      Poista