lauantai 31. tammikuuta 2015

Kutinat mielessä


Oon varmaan kitissyt niin että kireimmillä hermoissa soi vieläkin lähestulkoon kylliksi tästä "ihanasta" joka on niin mun iholla , mutta kerrankin kerron siitä jotain joka ei ole kitinää! Hah, be ready! Siis kun. Parannustahan ei ole keksitty psoriin, ainakaan tähän minun päätautiini, kuten sitä niin kotoisasti kutsun *muahh* (oikealta nimeltään psoriasis pustulosa) , mutta tässä on sillailla kivaa, että mikä vaan voi auttaa niihin oireisiin hetkellisesti ja luultavasti auttaakin. Hetken. Ja sitten taas voit ihan vapaasti siirtyä seuraavaan tököttiin, töhnään, voiteeseen, öljyyn tai litkuttimeen - koska luultavasti sekin auttaa yhtä suurella todennäköisyydellä kuin mikä tahansa muukin. Tauti tulee ja menee, joku aine auttaa ehkä toisella hetken, jollain toisella ei ollenkaan. Siksipä siitä on oikein sarjakuvaankin asti ollut ainesta, koska niin paljon kuin on neuvomishalukkaita ihmisiä mualimassa, niin on aina joku jonka sukulaisen naapurin kaiman serkkutäti on saanut avun syömällä kuolleen kalan paskaa tai jotain muuta vastaavaa. Ja tämä asia pitää tulla aina kertomaa ja tästä pitää olla aina ihan satavarmakin, vaikka mitään perustetta millekään ei tietenkään koskaan ole. Ja me, me sitten vaan pyöritellään silmiä ja kohautellaan olkapäitä ja hymistään että aiJAA, oKEI... :)

Toki, silloin kun oireet on pahimmillaan eli tervettä päänahkaa ei juurikaan ole ja koko polla on täynnä tuhatmiljoonakertaisia vesirokonrakkulamaisia alueita jotka märkii ja niitä tulee kokoajan llisää - niin silloin minäkin tartun melkein mihin tahansa oljenkorteen. Kun sitä ei vaan meinaa kestää viikkotolkulla, kun nukkuminen/oleminen/eläminen on yhtä tuskan parahtelua. Joskus joku auttaakin, joskus ei.

Mulla on itsellä nyt meneillään suht hyvä jakso (kuten varmaan huomaatte kun jaksan nauraa tolle sarjakuvallekin, aina ehkä ei ois naurattanut yhtä lujaa) ja olen ollut kuukausikaupalla ihan perusvoiteilla ja -öljyillä liikenteessä, siis ilman lääkepurnukoihin tarttumista. Se on mulle itselle ihan hirveen iso asia, koska olen aina se jolle tulee suurinpiirtein jokatoinen sivuvaikutus mitä sisällyslappusissa kirjoitetaan. Niinpä esimerkiksi akne 42-vuotiaana on tullut ihan tutuksi ja puhun tosiaan aknesta joka on sairaus, en muutamasta hormoninäppylästä jossain otsassa. Pian noista tulee sellainen lääkitsemisen kierre, että päätä huimaa tälläisellä pienellä (isolla) ihmisellä. Minä kun en sitä buranaakaan söisi, niin kaikki mömmöissä kulkeminen on ollut henkisesti aika haastavaa, suoraan sanoen.



Onneksi mun elämä on nyt vain niin tätä.Palapelin palasia, jotka on itsessäänkin kissan muotoisia. Aika ihanuutta! Niin tavallista! Silti erityistä.


...ja romukoppaan kaikki oman hännän piilottelut, täältä tulee kissaäidit jotka nostaa itte sen häntänsä korkeimmalle (jos ei se siellä jo sattunut olemaan). Koti on siellä missä äiskä on! Nih! Asiaa...


Harvoin, siis hyvin harvoin, mä ostan jotain tilpehööriä (jätän sen homman kyllä miehelle joka on siinä oikein taitava), mutta tämän ostin kun oli halpa ja oli hassu. Ei tonne meidän perheessä mitään mahdu (kuin ehkä just ja just mun yks ihana iso voileipäni jonka voisin tietysti sitten kesällä jonnekin loikoomispaikan läheisyyteen itselleni tarjoilla) mutta en kyllä takaisinkaan vie!

Mitäs muuta mää oon tällä mun huippujännittävässä elämässäni puuhaillut? No en muuten ainakaan leiponut eilen, en edes muista miks se niinkuin meni ohi, mutta tänään se on kyllä listalla. Voi olla että siirtyy huomisellekin, mutta jokatapauksessa. Joskus me leivotaan - se on vissi.

Ai niin nyt mää muistin. Tutipuun blogissa oli hauska kirjoitus kaikenmaailman nettikirppareiden ja vaihtorinkien hulvattomasta maailmasta, jossa varaillaan ja kysellään ja lopulta kukaan ei osta mutta kaikki on yhteisymmärryksessä suuttuneita. No mullehan paiskautui mieleen heti (kun luin kyseisen tekstin) oma kokemukseni täysin käsittämättömästä tapahtumasta yhdellä sellaisella myyntipalstalla. Myynnissä oli nimittäin Teema-asiaston jo tuotannosta poistunutta keltaista sarjaa. Kuvassa oli kuppeja  TAI MUKEJA , niin läheltä ja pöydän pintaa jotenkin nuollen kuvattuina, että mistään ei saanut mitenkään mittasuhteita vertailuun, että oliko ne kahvikuppeja, niitä mukeja vai teekupin kokoa olevia (vai miksikä sitä yhtä mahdetaankaan kutsua). Kysyin sitten mielestäni ihan ystävällisesti, että mitähän kokoa ne on. Mitä te olisitte tässä tapauksessa myyjänä vastanneet? No tämäpä myyjä vastasi, että emminätiedä mitäkokoa mitä helkattia sellaista tullaan tänne kyselemään kunhan vaan on jotain tarviiko tulla joka asiaa tänne iniseen ja neonmitäon. Jotenkin tästä vielä häkellyin niin (ja mielessäni oli tietenkin halvat mukit kotiini, jos ne nyt mukeja olisivat sitten) etten paennut takavasemmalle, vaan jostain kumman syystä (jota vieläkin ihmettelen että mikähän se syy mahtoi olla) luulin että myyjä ei tiennyt että niitä on eri kokoisia ja aloin selittään, että on sellainen kahvikuppikoko ja ja ja, netistä vvielä hain oikeat vetoisuudet kaikille, etttä kuka vaan aikuinen pystyisi silmämääräisesti arvioimaan kyllä mitä ne omat kipat siellä kotona olisi. No mutta. Tästä se riemu vasta repesi. Myyjä kavereineen tuli huutamaan mulle isoilla ja paksuilla kirjaimilla kuinka munlaisia pätijöitä ei maailmassa tarvita. Kieltämättä, häkellyttävä kokemus. Ja ei, myyjä ei saanut sitten loppujenlopuksikaan kerrottua mitä kipponsa olivat, ei saanut kyllä niitä myytyäkään. Ihme! No hänen kunniakseen, tai miksikä nyt vaan, täytyy todeta että lähetti mulle jälkikäteen viestiä jossa pahoitteli purkaustaan ja selitti sen raskaushormoneilla *virn*.

Eipä tässä nyt muuta kielen päällä. Ai niin, liityin sukuseuraan! Aika huimaa, tälläiselle lähes suvuttomalle ihmiselle saada tuntea olevansa kuitenkin lenkki ketjussa (joka ei nyt tod ainakaan muhun katkea, ehh heh heh).

Täällä totanoin sataa lunta sellaisia käsipyyhkeen kokoisina lämäsköinä, onneks satuin tulemaan jo kauppareissulta kotio, muuten olis ehkä ollut vähän liian mielenkiintoista tuolla liikuskella rillit lumessa sekä sisä- että ulkopuolelta. Nimimerkillä please, not in my eyes!

Mites teillä hurisee? Ilmojako pitelee?

5 kommenttia:

  1. Hei kutisija! Rutisijamutisija neuvoo: sinkkivoide :D Oon kuullu et se auttaa <3 Oletko sitä kokeillut? (Kyllä, oli ihan pakko!) Ja joskus me leivotaan (myös) - sitä odotellessa! Siis huomenna maybe :D Illanjatkoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa - ihkua! Käteen oon sitä koittanut mutta en kyllä päähäni. Lääkärihän sanoi että tää päänahan sairaus on yleisempää miehillä ja ne pärjää ajelemalla siilin ja laittamalla siihen ruokaöljyä. Ehhh. Että tyylini takan voi joskus vielä hyvinkin olla toi neuvo! :) Illanjatkoja ja leipomisiin <3 <3 <3

      Poista
    2. Joo, en mäkään laittais päähän, mut ihoon tosiaan oli joku saanu avun ja ei käytä enää kuulemma muuta, itekin joskus käytän omaan(kin) ihooni <3

      Poista
    3. Niin ja joskus kun tää äiti oli vähän väsynyt eikä ollut rillejä päässä, niin tuli sitten pestyä hampaatkin sinkkivoiteella. Mitäs oli tuubi siinä hollilla.... pikkasen oli hankala saada sitä sisäposkien pinnalta huuhdeltua, mutta eipä oo toisaalta ihottumat iskeneet niihin lihoihin sen koomminkaan :D

      Poista