lauantai 31. tammikuuta 2015

Mitäs jos alettais

Leikitään, että minä olen tässä ja te olette siinä mun tässä kans. Ja me avataan yhdessä joku media, vaikkapa lehti ja luetaan sieltä juttuja. Ja sitten me puhutaan niistä jutuista.

Meinaan sitä jos tota minäkin olen sanoillani perannut, mutta joku tolkku niissäkin on kuitenkin kai ollut. Toisin kuin toisaalla on päässyt käymään. Ensin pilkotaan ja paloitellaan menemään lasten hoitomuodot ja sitten päästettiin ilmoille todellinen aivopieru diabeteksesta. Jutut on luettavissa blogeista Mamabear ja Under My Skin . Under My Skin- blogin bloggaaja joutui kirjoituksessaan tyypillisimpään bloggaajan kaivoon, mitä nyt vaan voi kuvitella. Kirjoitat siis hyvän jutun, tuot oman mielipiteesi esille ja aiheenakin on joku muu kuin pliis auttakaa mua ja sanokaa että siis ruskee vai tummansininen ripsiväri tän mun mekon kans. Siinä on joku hunaja salaisena lankana kuulkaa tuollaisella kirjoituksella oltava, kun niin paljon pörriäisiä säntää paikalle yhtä aikaa piikit tanassa. Joku lukee pari sanaa ja alkaa kertoa missä meni mäkeen. Toinen lukee vaihtelun vuoksi joka toisen sanan ja tekee saman päätelmän kuin ensimmäinen. Kolmas ei lue ollenkaan, vaan haukkuu muuten vaan, koska Eka ja Toka on sen kavereita ja niitä pitää kompata aina ja iänkaikkisesti. And it goes on and on... yhtä varmasti kuin Titanic kohti pohjaa. (Jos paikalle eksyy numero Neljä joka yrittää kompata alkuperäistä kirjoittajaa, niin varmuuden vuoksi sekin haukutaan. Koska kerta. Nih.) Bloggaaja parka pyytää yksi toisensa jälkeen lukemaan kirjoituksensa uudelleen väärinkäsityksien välttämiseksi, mutta hei words for you - ei ne lue! Niillä on rillit silmien edessä ja niissä rilleissä on laput päällä. Mamabearin tapauksessa kirjoitus lähti hyvin liikkeelle mutta ajautui pahasti sivuraiteille kirjoittajan itsensä näytettyä kuinka vähän hän tietääkään oikeastaan asiasta josta puhuu,- aiheenahan oli siis saako kaupassa avata pakkauksia  (ja antaa esimerkiks banaania sitä kinuavalle lapselle) ennen kuin on maksanut ne kassalla. Noooo, mites tästä nyt sodan voi saada aikaiseksi? No helposti (kaikki onnistuu, you name it and at least anonymous writes it). Kun mainitaan (bloggaaja käytti tästä maksamattoman tuotteen nauttimisesta nimitystä varastaminen) että tokihan se on kiellettyä , mutta. Jos on vaikkapa diabetes ja verensokerin lasku iskee siellä ostosten teon keskellä, niin tokihan sille lapselle (tai itselle jos siltä tuntuu kerran!) voi antaa imaisuja pillimehusta jotta tilanne pysähtyisi siihen ja perhe pääsisi normaalisti jatkamaan reissuaan kaupasta myös kotiin. Ei ei ei ei ei. Koska kun. Pitää senverta välittää lapsistaan että varautuu AINA (and she means AINA) jollakin hedelmällä tai muulla kun lähtee ikinä mihinkään milloinkaan ! Hänkin on osannut varautua kolme vuotta varavaipalla omiin mahdollisiin hätätilanteisiin *öhöm*. Lisäksi kirjoittajalla itsellään on raskausajan diabetes joten hän tietää kaiken ykköstyypin diabeteksestakin ja yleensäkin paremmasta äitiydestä sen asian tiimoilta.

[Jokainen tässä kohtaa jo tajuaa, ettei tiedä. Diabetes ei ole mikään leikin asia ja varsinkin lapsilla se on monestakin syystä hyvin hankala sairaus. Insuliinin kanssa kun pitäisi olla niin sanotusti etukäteen tiedossa paljonko tulen sitä seuraavina tunteina tarvitsemaan, jotta kaikki menisi hyvin. No, moniko tietää paljonko lapsi hypähtelee, jännittää, elbailee tai kirmaa noin niin kuin etukäteen? Siksipä kaikki riippuu arviosta ja koska lapset ei ole koneita, eikä kyllä aikuisetkaan, niin joskus arvio menee pieleen ja niitä korjataan annostuksilla jälkeenpäin. Ja ravinnolla. Ja koska se lapsi ei siis vieläkään kamoon hei ole mitenkään muuttunut siksi koneeksi, thank God for that muuten, niin siinä missä aikuinen alkaa tuntea että alkaakohan mulla sokerit laskea vai mitä tää tunne nyt on, niin lapsi kaivaa siinä vaiheessa vielä nenäänsä ja imeskelee palmikon päätä ihan tyytyväisenä. Sitten se olo VOI ISKEÄ siellä kaupassa ja jokainen joka valita saa, ottaa mieluummin sen elvyttävän annoksen ravintoa siinä KUIN pötkähtää lattialle silmät solmussa ja virkoo sitten ambulanssimiesten sokeritipassa. ]

Tässäkin asiassa jokainen tajusi kyllä asian ja pointin mikä siinä alkuperäisessä kirjoituksessa oli takana ja bloggaajan sokeasta pisteestä johtuen hän ei ehkä havainnut että siellä oltiin suurinpiirtein samaa mieltä *hirn*! Näinkin voi siis käydä, kun tilanne vie mukanaan. Mutta että vaarallisia piirteitä siinä mielessä ihmisillä vallalla, jos luulevat että kaikki tässä elämässä ja maailmassa on vaan siitä pelkästä omasta viitsimisestä ja tarkkuudesta kiinni. Jos olisi, niin monen moni erinäisiä sairauksia sairastavat lapsethan olisivat ihan pelkästään loistokunnossa, kun vanhemmat vaan vähän viittivät olla tarkkoina. Elämä on niin haurasta ja itsestä riippumatonta aika usein, että sehän tässä juuri pelottaakin - toisaalta, se tuo monelle toivoakin. No nyt meni syvälle. Ja ihan johonkin muihin sfääreihin. Mutta tämänkin blogin lukijoissa on ihmisiä jotka tietävät sydämessään sen epävarmuuden taakan, jota minä en tässä pysty mitenkään edes kuvittelemaan, vaikka kuinka muka yrittäisin. Tuhannen jaxuhalia heille!!

Mitäs te olette mieltä, miten te puhuisitte näistä meidän yhteisessä kahvipöydässä? Nolostuisitteko nuoren bloggaajan jurnuttamista, vai ajattelisitteko että kyllä Sip..elämä sitäkin opettaa? Vai ajattelisitteko että hyvä kun kirjoitti, onpahan meilläkin jutun juurta *heh*?

Minä ainakin kiitän heistä kumpaakin. Siitä, että kirjoittivat jotakin joka sai tunteita pintaan ja ihmiset terhistymään. Aina voi vääristä ennakkotiedoista poikia jotain hyvääkin, kuten sen oikean tiedon entistä parempaa esilletuomista! Ja todella toivon, että blogimaailman uusi henki alkaisi tästä pikkuhiljaa valjeta ja valkenisikin sellaisena raikkaana tuulahduksena erilaisista ajatuksista. Mutta että jokainen oppisi kuitenkin ensin lukemaan. Koska yhdenkään kirjoittajan ei tarvitse, ei pidä eikä ole syytä selitellä toisten ihmisten väärinlukemia tekstinkohtia. Jos ei osaa nähdä kokonaisuutta, niin silloin on kyllä peruskoulun käyminen vielä pahasti kesken. Mutta aina ei vaan voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Niitä varten on onneksi kommenttien poistonappula ja roskapostiksi merkitseminen, auttaa kummasti siihen ettei tarvitse jokaisen oksennuksia haistella.

No johan oli purkaus! Otatteko lisää kahvia *kohottaa pannua*?

Kutinat mielessä


Oon varmaan kitissyt niin että kireimmillä hermoissa soi vieläkin lähestulkoon kylliksi tästä "ihanasta" joka on niin mun iholla , mutta kerrankin kerron siitä jotain joka ei ole kitinää! Hah, be ready! Siis kun. Parannustahan ei ole keksitty psoriin, ainakaan tähän minun päätautiini, kuten sitä niin kotoisasti kutsun *muahh* (oikealta nimeltään psoriasis pustulosa) , mutta tässä on sillailla kivaa, että mikä vaan voi auttaa niihin oireisiin hetkellisesti ja luultavasti auttaakin. Hetken. Ja sitten taas voit ihan vapaasti siirtyä seuraavaan tököttiin, töhnään, voiteeseen, öljyyn tai litkuttimeen - koska luultavasti sekin auttaa yhtä suurella todennäköisyydellä kuin mikä tahansa muukin. Tauti tulee ja menee, joku aine auttaa ehkä toisella hetken, jollain toisella ei ollenkaan. Siksipä siitä on oikein sarjakuvaankin asti ollut ainesta, koska niin paljon kuin on neuvomishalukkaita ihmisiä mualimassa, niin on aina joku jonka sukulaisen naapurin kaiman serkkutäti on saanut avun syömällä kuolleen kalan paskaa tai jotain muuta vastaavaa. Ja tämä asia pitää tulla aina kertomaa ja tästä pitää olla aina ihan satavarmakin, vaikka mitään perustetta millekään ei tietenkään koskaan ole. Ja me, me sitten vaan pyöritellään silmiä ja kohautellaan olkapäitä ja hymistään että aiJAA, oKEI... :)

Toki, silloin kun oireet on pahimmillaan eli tervettä päänahkaa ei juurikaan ole ja koko polla on täynnä tuhatmiljoonakertaisia vesirokonrakkulamaisia alueita jotka märkii ja niitä tulee kokoajan llisää - niin silloin minäkin tartun melkein mihin tahansa oljenkorteen. Kun sitä ei vaan meinaa kestää viikkotolkulla, kun nukkuminen/oleminen/eläminen on yhtä tuskan parahtelua. Joskus joku auttaakin, joskus ei.

Mulla on itsellä nyt meneillään suht hyvä jakso (kuten varmaan huomaatte kun jaksan nauraa tolle sarjakuvallekin, aina ehkä ei ois naurattanut yhtä lujaa) ja olen ollut kuukausikaupalla ihan perusvoiteilla ja -öljyillä liikenteessä, siis ilman lääkepurnukoihin tarttumista. Se on mulle itselle ihan hirveen iso asia, koska olen aina se jolle tulee suurinpiirtein jokatoinen sivuvaikutus mitä sisällyslappusissa kirjoitetaan. Niinpä esimerkiksi akne 42-vuotiaana on tullut ihan tutuksi ja puhun tosiaan aknesta joka on sairaus, en muutamasta hormoninäppylästä jossain otsassa. Pian noista tulee sellainen lääkitsemisen kierre, että päätä huimaa tälläisellä pienellä (isolla) ihmisellä. Minä kun en sitä buranaakaan söisi, niin kaikki mömmöissä kulkeminen on ollut henkisesti aika haastavaa, suoraan sanoen.



Onneksi mun elämä on nyt vain niin tätä.Palapelin palasia, jotka on itsessäänkin kissan muotoisia. Aika ihanuutta! Niin tavallista! Silti erityistä.


...ja romukoppaan kaikki oman hännän piilottelut, täältä tulee kissaäidit jotka nostaa itte sen häntänsä korkeimmalle (jos ei se siellä jo sattunut olemaan). Koti on siellä missä äiskä on! Nih! Asiaa...


Harvoin, siis hyvin harvoin, mä ostan jotain tilpehööriä (jätän sen homman kyllä miehelle joka on siinä oikein taitava), mutta tämän ostin kun oli halpa ja oli hassu. Ei tonne meidän perheessä mitään mahdu (kuin ehkä just ja just mun yks ihana iso voileipäni jonka voisin tietysti sitten kesällä jonnekin loikoomispaikan läheisyyteen itselleni tarjoilla) mutta en kyllä takaisinkaan vie!

Mitäs muuta mää oon tällä mun huippujännittävässä elämässäni puuhaillut? No en muuten ainakaan leiponut eilen, en edes muista miks se niinkuin meni ohi, mutta tänään se on kyllä listalla. Voi olla että siirtyy huomisellekin, mutta jokatapauksessa. Joskus me leivotaan - se on vissi.

Ai niin nyt mää muistin. Tutipuun blogissa oli hauska kirjoitus kaikenmaailman nettikirppareiden ja vaihtorinkien hulvattomasta maailmasta, jossa varaillaan ja kysellään ja lopulta kukaan ei osta mutta kaikki on yhteisymmärryksessä suuttuneita. No mullehan paiskautui mieleen heti (kun luin kyseisen tekstin) oma kokemukseni täysin käsittämättömästä tapahtumasta yhdellä sellaisella myyntipalstalla. Myynnissä oli nimittäin Teema-asiaston jo tuotannosta poistunutta keltaista sarjaa. Kuvassa oli kuppeja  TAI MUKEJA , niin läheltä ja pöydän pintaa jotenkin nuollen kuvattuina, että mistään ei saanut mitenkään mittasuhteita vertailuun, että oliko ne kahvikuppeja, niitä mukeja vai teekupin kokoa olevia (vai miksikä sitä yhtä mahdetaankaan kutsua). Kysyin sitten mielestäni ihan ystävällisesti, että mitähän kokoa ne on. Mitä te olisitte tässä tapauksessa myyjänä vastanneet? No tämäpä myyjä vastasi, että emminätiedä mitäkokoa mitä helkattia sellaista tullaan tänne kyselemään kunhan vaan on jotain tarviiko tulla joka asiaa tänne iniseen ja neonmitäon. Jotenkin tästä vielä häkellyin niin (ja mielessäni oli tietenkin halvat mukit kotiini, jos ne nyt mukeja olisivat sitten) etten paennut takavasemmalle, vaan jostain kumman syystä (jota vieläkin ihmettelen että mikähän se syy mahtoi olla) luulin että myyjä ei tiennyt että niitä on eri kokoisia ja aloin selittään, että on sellainen kahvikuppikoko ja ja ja, netistä vvielä hain oikeat vetoisuudet kaikille, etttä kuka vaan aikuinen pystyisi silmämääräisesti arvioimaan kyllä mitä ne omat kipat siellä kotona olisi. No mutta. Tästä se riemu vasta repesi. Myyjä kavereineen tuli huutamaan mulle isoilla ja paksuilla kirjaimilla kuinka munlaisia pätijöitä ei maailmassa tarvita. Kieltämättä, häkellyttävä kokemus. Ja ei, myyjä ei saanut sitten loppujenlopuksikaan kerrottua mitä kipponsa olivat, ei saanut kyllä niitä myytyäkään. Ihme! No hänen kunniakseen, tai miksikä nyt vaan, täytyy todeta että lähetti mulle jälkikäteen viestiä jossa pahoitteli purkaustaan ja selitti sen raskaushormoneilla *virn*.

Eipä tässä nyt muuta kielen päällä. Ai niin, liityin sukuseuraan! Aika huimaa, tälläiselle lähes suvuttomalle ihmiselle saada tuntea olevansa kuitenkin lenkki ketjussa (joka ei nyt tod ainakaan muhun katkea, ehh heh heh).

Täällä totanoin sataa lunta sellaisia käsipyyhkeen kokoisina lämäsköinä, onneks satuin tulemaan jo kauppareissulta kotio, muuten olis ehkä ollut vähän liian mielenkiintoista tuolla liikuskella rillit lumessa sekä sisä- että ulkopuolelta. Nimimerkillä please, not in my eyes!

Mites teillä hurisee? Ilmojako pitelee?

perjantai 30. tammikuuta 2015

Perheenäidin perussettiä


Oon ollut tosi ahkera pyykkäri, mutta kun se pelkkä peseminen ja kuivumaan laittaminen ei riitä! Ja kun mun viitseliäisyys aika lopuu tasan siihen, kun kiskon kuivia vaatekappaleita telineeltä äkkiä pois kun jalkojen juuressa on kori täynnä märkiä ripustettavia odottamassa. Tai sitten avaan kuivausrummun ja nostan pyykit keoksi siihen tasolle rummun yläpuolelle ja johkaannun sitten tekemään jotain muuta tärkeempää...


Eilenillalla mun oli tartuttava toimeen. Pikkasen oli kyllä astetta haastavampaa, kun vähän väliä siellä seassa oli joko kissa etsimässä makoilupaikkaa tai yks poika etsimässä legolentskarille laskeutumispaikkaa. Ja ei, mä en voi tehdä tätä just nyt tuolla kodinhoitohuoneessa suljettujen ovien takana. Juu nou, pojat + mielikuvitus + keskinäinen aika = luultavimmin jotain siivottavaa mulle.


Tiskejä saa laittaa aina. Meillä on rytmit vähän sekaisin ja kahden koneen tekniikka ei toimi aiotulla tavalla, eli niin että toista täyttettäis likaisilla kun toisessa olis puhtaita. Ehei. ne on molemmat yhtäaikaa päällä, kukaan ei tyhjennä mitään ja likaiset astiat kasataan tiskialtaisiin. Sillälailla sitä sitten jollekin napsahtaa kahden koneen tyhjennysnakki ja jollekin äidille kahden koneen täyttämisnakki...


Ei siinä mittään, että emäntä itse ei meinaa enää sopivia kokolappuja kaupanvaatteista löytää, mutta että tiskikoneessakin lukee XXL :D

Ehtiväistä arkiviikon loppua kaikille! Me meinataan tänään herkutella jollain uutukaisella leipomuksella (toisin sanoen arvotaan resepti netistä).

torstai 29. tammikuuta 2015

1 - 1 - 3 Päivän numerot!



Aivan mahtavaa torstaita joka torppaan! Tässä tulee (äkkiä sitten ennenkuin myrsky vie sähköt) tän päivän tiukka paketti laifseivereitä:

Yksi (maailman helpoin ja vaivattomin) kalakeittoresepti:
pari pussia peruna+ keittokasvikset-systeemeitä
pari kasvisliemikuutiota
vettä niin että noi ylläolevat peittyy

keittele niitä melkein valmiiks

paloittele sekaan ainakin puolen jöötiä Koskenlaskija-sulatejuustoa 
pussi lohikuutioita (pakaste)

keittele hetken verran niin ettei potut mee mössöks mutta kala on kypsää
NAM!

Sitten: huomasin että lukijoihin tupsahti yksi lisää ja vielä tälläisellä hetkellä, olen aivan ilahduksesta kiemuralla! Aivan mahtavaa että teitä on siellä *kieppuu hämmentyneenä hymyillen*. Kiitos!

Lopuksi muutama (kolme) muistutus miksi jokaiselle tekee niin hyvää olla näiden pikkutappuroiden kanssa tekemisissä:
Oliver7v:-Äiti tiäksää miten maailma toimii
Äiti42v:- No tota....khm...siis... no enpä taida ihan just nyt...?
Oliver7v:-Se kuule toimii sillai millai me täällä eletään!

Tilanne: porukkaa pitkin pöydänvierustaa, ruokajuttuja menee yhdeltä jälkeläiseltä lautaselta pöydälle ja takaisin vähän liian tiuhaan.
Äiti:-Mitä sää oikein harrastat?!
Jälkeläinen:- Ratsastusta, uintia ja kuorolaulua.

Neljävuotias on miettinyt viime aikoina paljon lapsuuden muuttumista aikuisuudeksi.
Rafu4v:-Mä en voi olla enää Rafu kun mä muutun mieheksi.
Äiti42v:- No voithan. Mikset vois. Sehän on hieno nimi!
Rafu4v:- Eieiei, se täytyy muuttaa, se ei enää sitten käy.
Äiti42v:- No mikä sä sitten haluaisit olla? Siis sähän oot Rafael niinkun oikeesti, käsviskö se?
Rafu4v:- Ei todellakaan. Haluan olla Herra Pötkylä!

En vois ite enää paremmin sanoa :)




keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Maailma ON kaunis !

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus ja mielen vapaus
 
On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä
 
On vapautta valvoa kesäisiä öitä
Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä
 
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä
 
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä ja elää elämäänsä
 
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus ja mielen vapaus.

(Sanat Vexi Salmi)
 
 
Puhekuplia jatkaa edelleen elämänsä kirjon sanoittamista vanhassa osoitteessa http://puhettajakuplia.blogspot.fi
Tervetuloa lueskelemaan edelleen tätä samaa vanhaa tarinaa!
Kaksplussalla bloggaaminen oli kaikessa jännittävyydessään vatsanpohjaa kouristava kokemus, ensin sormetkin tutisivat siitä kunniasta, että täällä sitä seinällä oltiin muiden joukossa ja silmissä vaan vilisi kaikki mahdolliset ajatukset. Kirjoittaminenkin melkein kärsi (voiko se siis tästäkin vielä pahemmaks muuttua, joku nyt siellä miettii - ja voi se !) siinä ramppikumeessa.Tai no ainakin se näytti omissa silmissä siltä, ettei mikään tuu kelpaamaan edes itselle! Saati muille jaettavaksi asti :)
Bloggaamisella jossakin "porukassa" oli mulle vain ja ainoastaan se lähtökohta, että yhteisöllisyys olisi se juttu. Nyt sitten tähän muutama tälläinen kätevä klisee:
Elämä on!
Aina ei saa mitä tilaa!
Meitä on niin moneen junaan
Aika aikaans kutakin
jne.
 
Siksipä teinkin sen päätöksen, että jatkan muissa merkeissä ja jätän tämän pelikentän tämän lajin paremmin taitaville pelureille.
 
Kaksplus sinällään on aivan mahtava paikka (eikä ole muuten maksettu mainos)
ja
lukaiskaapa lehtiversiotakin, se on ollut monen äidin oppaana jo vuosia sitten ja toivottavasti jatkaa siinä hommassa edelleenkin. Visuaalisesti muuten erittäin hyvin tehty lehti, erityispointsit sille!

Seeya!

tiistai 27. tammikuuta 2015

Ilahduta bloggaajakaveriasi-haaste!!

Ihanaa mä sain haasteen *muisk*! Olen kuin pikkutyttö, nää ilahduttaa mua aina niin suuresti! Oikeesti! Ootteko te samanmoisia? Sain tämän upealta Sisustustikkaat-bloggaajalta (jolta myös lainattu sääntöteksti alle):

 
 
Säännöt ovat yksinkertaiset:

- Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän).

- Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivammalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain  omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!

- Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevia bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia.
 
 
Mietin ilolla tätä ja otankin heti ensalkuun tähän kolme kivaa joille mieluusti laitan iloa matkaan:
 
 
Ilmootelkaahan jos olette mukana , niin pistetään hyvää mieltä kaikille tässä kevättä ootellessa!


maanantai 26. tammikuuta 2015

Sims ala pim


Aina ei mee! Tän nimi vois olla vaikka "äiti kävi vaan vessassa". Oli otettu muroja ja laitettu niitä kippoon. Ja siitä nähtävästi oli kuviteltu olevansa kevään kylvöhommissa. Meinannu liinakin pudota siinä vauhteessa.


Paikalle tullessa tää kyseinen tyyppi pisti töpinäksi, että ehtis tallata mahdollisimman monta muroa mattoon. Aika monta ehtikin! (Ja pai tö vei, neljävee imuroitti.Hälytyshälytys, lapstyövoimankäyttöä nähty!)


Näin käy kun laskee puhelimen pöydälle ja luulee sulkeneensa sen. Ottikin kuvan. Vau.


Näin taas käy kun yrittää olla hehkee bloggari. Ei voi olla, muttakun on. Paita nurinpäin. Kannattais kattoo sitä peiliä vähän useemmin (tai edes ollenkaan)!


Ja sitten oi ruokaa. Ehkä maailman vähitenhienoiten aseteltu, mutta oli se hyvää! Kuis teillä menee? oliks yhtä magee päivä kun mulla?

Täpöt


Eteenpäin, sanoi poika lumessa! Enemmän kuin mahtavan upeeta viikkoa ihan jok ikiselle!

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Piste piste piste

Täällä pyryttää ihanasti. Koko maisema on ihan valkoinen ja valaisee talon sisäpuoleltakin. Asteita ei ole kuin muutama hassu siinä nollan ympärillä, siellä on siis aivan must- ulkoiluilma! Sellainen silmälasit-taskuun- ja-huivi-naamalle -keli. Lapset pulkkaan ja menoksi *huutaa hän itselleen, vähän tehottomasti kuitenkin vielä*. Täksi päiväksi ohjelmassa olleet ystäväperheen synttärit on valitettavasti peruuntuneet, kun jokaisen lapsiperheen kauhistus -ykä- iski juuri sinne minne ei pitäisi. Voi pientä sankaria *oivoi*, mutta pian me jo kuitenkin toivottavasti nähdään.

**************
Nyt on kuitenkin aika sanoa muutama sana tästä bloggaamisesta tällä hetkellä. Se on yhtä aikaa sekä aivan superia että ihan lapsellista katseltavaa. Lapselliset huutelut kommenteissa ja posteissa- enough is enough. Toivoin niin, ettei kommenttien tarkistusta tarvitsisi ottaa taas esiin. Se on niin hankalaa ja työllistävää *sanoo laiska muija*. Mutta kun ei jaksaisi niitä "haista paska senkin ruma läski muija ja lähde jo helvettiin täältä yhteisöstä" - juttuja katsella kovin montaa kertaa. Se on niin surullista, ettei oikein tiedä, miten heitäkään voisi auttaa? Toisaalta, kun kommenteissa on tarkistus etukäteen, huomaa kaikki aiempiinkin postauksiin tulleet viestit ja niihin on helpompi vastatakin. Toivoisin kuitenkin, että kaikki halukkaat voisivat sanoa kirjoituksistani jotakin, jos haluavat (ja tähän väliin pieni pyyntö: jos joku ei pysty kommentoimaan teksteihini, niin jos mitenkään vois laittaa ilmoitusta sähköpostiini siitä. Tässä on varsinkin internet explorerin kautta ollut ongelmaa, ettei kaikkien viestit lähde, chromella toimii paremmin nähtävästi. Sama vika on itsellä kuvansiirrossa.).

Ja sitten olette te ihanat, joiden kanssa vaan synkkaa. Joiden elämään syvemmällekin olen päässyt kurkistamaan ja tunnen suurta myötätuntoa. Joiden kanssa olen ihan ystävystynyt ja toivottavasti näin on jatkossakin. Ja te kaikki hiljaiset lukijat, jotka uskollisesti seuraatte paikasta toiseen ja kuljette mukana. Korvaamatonta! Häkellyttävää! Itsekin olen seurannut joidenkin ihmisten blogielämää jo, hmm, melkein kymmenenkin vuotta (jos en ylikin)! Se on pitkä pätkä se. Pitkä pätkä tyystin erilaisia perheitä ja ihmisiä, tyystin erilaisia tapoja kasvattaa, tyystin erilaisia tapoja kirjoittaa. Aivan mahtavaa, miten rikastuttavaa!

**************

Katsotaan. Mihin tästä vielä päädynkään, mutta sen tiedän että enempää ei tarvitse ottaa vastaan kun viitsii kantaa. Hah! (no sinne pyryyn nyt ainakin päädyn, ihan oikea paikka mulle :D )

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ystäväni keskiöni

Tiedättekö sen tunteen, kun huomaa olevansa ystävyyssuhteessa sellaisessa suojelijan roolissa. Hoivaajan. Kun toisella osapuolella on rankkaa ja hankalaa ja silloin sinua tarvitaan kertomaan, että kaikki järjestyy. Sinua tarvitaan lähettämään tsemppiviestejä, ottamaan iltaisia tai varhaisia puheluita vastaan, kuulemaan juuri tapahtumahetkellä kuinka hankalassa tilanteessa voikaan ihminen olla.

Ja sinä teet kaiken tämän tietenkin, koska tunnet myötätuntoa ystävääsi kohtaan. Tietenkin! No voi sentäs. Kyllä se siitä. Onpa kurjaa. No kyllä sua nyt koetellaan. Levität ne kanaemon siipesi ja otat hoiviisi. Ja toinen kiittää itku silmässä, että kyllä helpotti. Että ihana ihminen. Ja sinä ajattelet että kunpa hällekin nyt päivä paistais.

Asiassa on kuitenkin toinenkin puoli. Tai oikeammin: sitä toista puolta ei edes ole. Kun (edes) yrität kertoa sinua painavasta asiasta, niin alkua pidemmälle et tahdo päästä. Joko toisella menee juuri sillä hetkellä niin surkeasti, että kuule nyt kun mää kerron sulle. Tai sitten sillä toisella menee just nyt aivan huippuhienosti ja kaikki on lintujenliverrystä ja sinitaivaita ja eihän tässä ehdi muuta kuin ilolauluja laulamaan ja älä sinäkään siellä märise vaan lähde tanssimaan sieltä masurkkaa!

Mutta kun menee hetkinen, niin olet taas tarpeellinen. Kuunteles nyt, kun kaikki on taas pielessä ja olen niin itkenyt tän asian takia! Ja mulla ei ole ketään muuta joka kuuntelis niin kuin sä.

Ja sinä olet, siellä ja täällä ja tarpeellinen. Jaksat kyllä, koska ystäväsi ovat tärkeitä ja tämä nyt on vähintä mitä ihminen voi tehdä. Kuunnella. Ja onhan sinulla itseäsi varten se metsä.

Tämä ei ollutkaan kirjoitus siitä, kuinka energiasi menee vääränlaisiin ystäviin. Tai että hyväksikäyttöä ihmissuhteissa on monenlaista laatua. Tämä oli kirjoitus siitä, että välillä väsyttää ja harmittaa, mutta ei se haittaa. Kaikki on silti hyvin.

**************'
Meillä on ollut väsyttävän ihanaa täällä. Väsymys on ollut ihan ylitsevyöryävää helpotuksen tajunnanlähtöä. Olen niin yökaudet kuopusta murehtinut ja nyt kun se kaikki on ohi ja lapsi on aivan superkunnossa, on lupa olla äidinkin naatti. On lupa nukkua niin, että mies väitti kuullensa kuorsausta vaikka mitään en myönnä *virn*. On lupa olla sohvalla ja kuunnella imurinvarrelle kiljuvaa lasta ja ajatella, että siinä se nyt metelöi ja on riehukalle ja meillä ei ole mitään huolenhäivää ja meteli ärsyttää korvia suunnattomasti. Kun tiedättehän, kun asiat ei ole kunnossa ja olet suunnattoman huolissasi, niin silloin sitä ajattelee että en saa ärsyyntyä nyt yhtään tuostakaan roskiksen tyhjentämisestä, koska. Tuo rimpulointi puettaessa ei saa sarvea otsaan, koska. Ikinä ei tiedä mitä tässä nyt on.

On niin suunnattoman helpottavaa olla ärtynyt tavallisiin asioihin, niin että loppujenlopuksi ne ei edes ärsytäkään. Yläkerrassa soi ihan liian lujalla The Final Countdown jonkun seiskaveen radiosta ja huoneiden yleinen järjestelyhetki kuuluu muuttuneen täysin lapasesta lähteneeksi pieneksi ilakoinniksi. Äiskän ja iskän vanhan sängyn joustinpatjat saa kyytiä rytkeestä päätellen! Joku taitaa huutaa jopa ai saakeli. Ei kyllä sais, mutta en kyllä mene korjaamaankaan. En nyt. Kun kaikki on hyvin ja ihan normaalisti rempallaan. Nyt nautin tästä ja koitan pysyä virkeänä iltaan asti, jotta olisi aikaa supatella miehenkin kans sohvan nurkassa kahdestaan jollekin tyhmälle telkkariohjelmalle.

Nyt on kuitenkin aika mennä pyykkisouvia suorittamaan, mies juuri kuskaa yhtä lasta lentopallo-otteluun (töihin) naapurikaupunkin ja joskus illalla hänet vielä haetaan takaisinkin. Sitten onkin se sauna ja lauantaiolo. Ei ole voittanutta just nyt!

Mukavaa lauantaita ihan kaikille!


perjantai 23. tammikuuta 2015

Helpotus ja huokaus

 Kaikki vielä edessä...

 ...ja kun kaikki oli ohi. Paitsi äreä herääminen ja vielä tunnin tirsat :)

 Kotimatkalla täys vauhti jo päällä!


...kaikki onneksi sujui hyvin nukutuksineen päivineen, mutta ällistyttihän se meitä kaikkia mitä sieltä nenästä löytyi: vaahtomuovipatjan iso palanen. I told you so! Huh.

torstai 22. tammikuuta 2015

Häränpylly!

Niin. Kyllä minä tämän olen jo niin elänyt ja tässä siitä teille ihan esimerkinkin sitten väsäsin tähän torstaipäivään (joka meni luvattoman hienosti...).

Meidän kuopuksen nenäasiahan on jo kaikille tuttu juttu? Jos ei, niin selaa taaksepäin tai ota omasi tästä lyhennöksestä: jotain nenässä, tukossa ja tuhisee, päivystyksessä käyty kovan vääntämisen jälkeen että edes sinne päästiin, joko mitään ei ollut koskaan ollutkaan tai sitten kaikki ainakin jo tuli pois. Ja mitään muuta vikaa ei tästä tietenkään poikaan ollut näkyviin, ei.

No. Mä olen aika monena yönä sanonut, että nyt tää riittää. Nyt mä en enää pidä tota normaalina. Tuhinana. Ja olen soitellut lääkäriin (hoitajille, tietenkin, nehän siellä vastaa) jotka sanoo että kun ei ole kuumetta ja on nuhaa liikkeellä ja ja ja niin eipä siinä mitään ole, olkaa nyt kotona (ja ole äiti-ihminen nyt hermoilematta kun maailmassa on vakavampiakin asioita).

Tänään sitten soitin erikoislääkärille ja selitin asian. Hyvin yksiselitteistä: tule heti tänne. Menin. Ja nyt sitten poikaa operoidaan nukutuksessa huomenna yksityisen sektorin puolella Tampereella. Koska nenässä on edelleen tukos ja se on aiheuttanut jo korvaongelmia ja koko poika sai sellaisen tälli-antibiootin ettei mitään määrää. Kun kaikki mun kertomat oireen kuvauksetkin oli jo kuulemma merkki siitä, että siellä on tukos. Ja miettikää, siellä päivystyksessä silloin lääkäri ei katsonut edes korviin tai suuhun yhtään, ei tutkinut lasta mitenkään, jos ei oteta lukuun sitä kuinka sohaisi lampulla lasta nenään ja puhkaisi verisuonen. Tämä erikoislääkäri tarkasti koko lapsen nenää myöten niin ettei itkunparahdustakaan tullut ilmoille ja diagnoosi oli hyvin selvä.

Ajattelin ensin, että postaan vasta huomenna jotain, että en härnää kohtaloa ja odotan että kaikki ensin menee hyvin. Mutta koska minua niin ahdisti tämä asia, niin tulin tänne kuitenkin. Enhän minä taikauskoinen ole, kaikki menee kuten on mennäkseen, olin minä mitenpäin vain tässä maailmassa tällä hetkellä. Kuuden jälkeen aamulla on lähtö, saas nähdä miten tunnin automatka menee ilman aamupalaa lapsi paralla.

Kyll oli perhekin vähän hämmentynyt kun tulin kotiin leikkauskutsun kera. Meidän pienin rakas on nyt potilas.


Uninen talo herää talviaamuunsa

Kylläpäs nyt on harmaata. Hyvällä tavalla silti vaan, kun on toistakymmentä astetta pakkasta, eli ei tällä sentäs vettä satele (vielä). Pienimmät nukkui sopivan pitkäänkin, toinen heräsi kyllä seitsemältä, kun koululaisia koputeltiin hereille (niitä ovia koputeltiin, ei meillä ole mitään otsankoputuksia sentäs otettu käyttöön, ahh hahh hahh), mutta jatkoi peitto korvilla unta köökin puusohvan uumenissa kaiken sen aamupalahässäkänkin keskellä. (no sillai kai ne on ennenkin nukkuneet, kun jossain pirtissä oli yks iso tila jossa sitten nukkuvat nukkui ja heränneet syöskenteli - tää on nykyihmisten humputuksia varmaan tää huoneisiin laatikoittaminen). Kuopus nukkui ysiin asti makkarissa niin sikeästi että, vaikka mä teinkin kaikkeni saadakseni sen hereille. Mun päässäni meinaan ihan niin kuin kuului sen hyminä sieltä ja rynnin paikalle laittaen valotkin päälle ja huomenta huutaen. Se mitään hymissyt vaan nukkui täysillä! Aika rivakasti otin askeleita taakse ja poistuin - ja jätkä vaan jatkoi uniaan. Hoh!

Eilen illemmalla meidän hurjat ulkoili alakoulun pihassa olevassa lumikasassa. Kaks ja puoli tuntia kasaan nousemista ja pehvan kannikoilla alas laskeutumista. Sitten jäätyi vahti ja piti kotiutua! Kuuma kaakao teki kauppansa kyllä kotona ja lätyt kermavaahdolla vasta tekikin! Joskus sitä rakastaa tiedättekö näitä hetkiä enemmän kuin pää kestää ja silloin tulee tirsu silmästä ihan vaan lätyistä ja kaakoistakin. Ja varsinkin punaposkista, jotka niitä autuaana suuhunsa vetelee.

Tänään me ollaan vaan kotosalla taas ja se on kuulkaa ihanaa. Kun pakkasta on näinkin verran, niin me lähdetään pienelle happihypähtelylle, jäät ei ole niin liukkaat ollenkaan kun on tarpeeksi miinusta mitarissa.




Nämä ihanat pakkaskuvat löytyivät albumien kätköistä. Ajan kulku on toisinaan kummallista käsittää: kuvassa olevat taaperot ovat nyt jääkiekkomailoineen koulussa ja meillä on lähes samanikäiset taapertajat täällä kotona. Kun samat haalaritkin on kierrätetty pikkuveljille, voisi kuva aivan hyvin olla tästäkin päivästä. How cool is that!

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Olipas paisteikas päivä!













Kaffepaussi



Ajattelin, että vilkaisen koneelta löytyykö multa kahvi(kuppi)kuvia ollenkaan. Hah! Kysy vaan kuinka monta! Joka alvarin kansiossahan niitä oli *virn*. Valitsin nyt kuitenkin tämän kuvan tänne, koska sillä on niin hyvä nimi (tuo muki on "Kupla").

On varmaan tullut selväksi täälläkin lukijoille, kuinka kahvi pitää mut liikenteessä. Ja elossa. Aamuisin ei mitkään muumimukit riitä, vaan juon sellaisia melkein puolenlitran toopillisia parikin. (tarkemmin ajateltuna en juo sitä toista kokonaan, vaan aina se unohtuu johonkin hyllynreunalle). Aamulla kahvi on siis elintärkeää, päivällä se voikin jo sitten vaihdella. Pystyn aivan hyvin olemaan ilman toista kahvinjuontikertaa, mutta sen juomisella onkin enemmän sosiaalinen status kuin kofeiinin puutos- sellainen. Hyvässä seurassa on kiva juoda kupposellinen kahvia ja jutustella.

Mun äitini oli kova kahvinjuoja, mellä on muuten edelleen siitä muistuttamassa äiteen kahvipurkki, jossa säilytetään nyt meidän kahviamme. Äiti pystyi juomaan saunakahvitkin, joka siis tarkoitti että illanpäätteks vielä kaffetta keiteltiin, ilman että yöunet mitenkään kärsi. Mun on oma stressimahahaavainen elimistöni ilmoittanut aika päiviä sitten, että vähennä sitä kahvinjuontia ja kyllä kiitos vähensin, niillä kivuilla. Meillä ei lapset juo kahvia ollenkaan, isoin joskus jossain hienommassa paikassa kun kotikeittiö tilaa lattea, mutta muuten ei. En kyllä pienemmille antaiskaan, mutta siis ei nuo isommatkaan juo. Itse aloin juomaan kahvia vasta 19-vuotiaana, mikä on aika saavutus senpäiväisen kahvittelijan tyttärenä kasvaneena. Muistan kyllä että tykkkäsin kahvin tuoksusta ja siitä että sitä oli kukkakupissa äidillä, mutta en pitänyt mausta (joskus taisin maistaa). Oma kahvinjuontini lähti liikkeelle abikeväänä, kun porukalla mentiin kirjoitusten päätteeksi aina kahvilaan vatvomaan tehtyä koetta ja niin - juomaan sitä kahvia. Ensimmäiseksi paikalle ehtinyt tilasi aina kahveet kaikille (olikohan meitä kymmenen siinä porukassa, noin) ja kahvilassa keittivätkin yleensä meille oman pannullisen sitä varten *heeh*. No mä en kehdannut siinä aina sanoa, että joisin vaikka teetä, kun se kahvi oli jo siinä edessä ja ajattelin että kai tämä nyt menee. No niitä meneviä sitten olikin ja niin vaan olin kahvinjuoja. Että sillätavalla mut vedettiin tähän mukaan!


Pari pidempää jaksoa olen elämässäni joutunut olemaan ilman kahvia, kumpikin liittyen järkyttävään raskauspahoinvointiin. Oksensin ihan kaaressa (siis for real, ei vaan mielikuvissa, vaitettavasti) jos kaupassa mun läheltä meni ihminen joka haisi kahville. (ja kyllä, mulla on erityisen tarkka hajuaisti). Ei ollut kuulkaa helppoa liikkua missään tai mennä minnekään, kun vältteli kahvintuoksua! Pääkoppa ei myllskään ollut oksennusrefleksin kans käynyt näitä neuvotteluja läpi ja jyskytti päivätolkulla mulle, että hei mikäs on unohtunut! Oli siinä oikeasti kestämistä, mutta toisaalta olo oli kyllä muutenkin niin huono, että piti välillä sairaalan tipassakin käydä saamassa energiaa, että toisaalta siinä se meni samalla sekin vieroitus. Mutta niin vaan hassulta kuin kuullostaakin, niin kun raskaus oli ohi ja laps maailmassa, niin sairaalan käytävältä leijunut kahvintuoksu oli maailman parhain. )ja nälkä oli parhain kans, mutta se on jo toinen tarina, se on se kolme päivää pelkällä lihaliemellä-tarina...) . En ikinä unohda miltä maistui kuuma grahamlihapiirakka ja kahvi esikoiseni syntymän jälkeen. En ainakaan tähän päivään mennessä ole unohtanut ja onhan siitä jo yli kaksikymmentä vuotta aikaa *hih*.

Sitten on näitä kertoja, kun olen joutunut johonkin labratestiin menemään ilman mitään juotavaa tai syötävää, jolloin kahvittomuutta on joutunut sen yhden aamun kestämään. Kaveri kommentoi huolestuneena, kuinka olin "varmaan tosi kipeä" (vaikka ei mua siis mikään vaivannut! ahh hahh hahh) kun oli nähnyt mut istumassa odotushuoneessa. Siltä se näyttää addiktoitunut ihminen ilman aamukahviaan *virn* - aivan sairaalta!

Mutta (meillä) kahvi kuuluu niin moneen tilanteeseen ihan etuoikeutetusti,koska tunteet aivan kuin juhlistuu kun keitetään siihen kahvit. Talkookahvit, siivouskahvit. Lenkkikahvit. Reissukahvit. Lomakahvit. Pyrykahvit, myrskykahvit. Lauantaikahvit. Pyhäkahvit! Monilla ihmisillä on ne nimetty jonkun kellonajan mukaan- kahdenkahvit, kuudenkahvit. Miten teillä kahvitellaan? Kahvitellaanko?
**************
Eilen mentiin vauhdilla siitä rauhallisesta aamusta huolimatta. Kauppareissulta tullessa koira päätti karata ja sitä jahdattiin niin, että kuopuksen päiväunet karisi sen siliän tien. Arvatkaa vaan, kun se sitten puoli kuudelta illalla väänsi itkua väsyneenä! Nukkumaanhan se piti päästää ja herättää sitten tunnin päästä..... joo. Oli poika pirtsakkana vastassa iskäänsä, joka kotiutui puoli kymmeneltä treeneistään! Jostain syystä se myös hippaloi nykyään aina meidän keittiön pöydällä ja siinä onkin sitten vahtimista, kun aina kuulee että polvet kolisee pöytään ja kipaista se hakemaan ennenkuin koheltaa yli (ei ole kopkopop vielä pudonnut, mutta...).




Nyt pitää laittaa taas menoksi, kun lähdetään heittämään yksi tavara sen uudelle omistajalle (facebookin vaihtoringin tuotosta tämä). Sitten äkkiä kotia, kun meille tulee taas vieraita tänään ja pitää saada syötyä sitä ennen (että voi keittää sitten taas kahvit! Heeh!). Moips!

tiistai 20. tammikuuta 2015

Yksinhuoltaja parisuhteen sisällä - yhteishuoltaja parisuhteen ulkopuolella

Monet monituiset kerrat olen tuttavia ja kylänmiehiä kuunnellessani ajatellut tätä. Että täytyykö ihmisten tosiaan erota, että voivat elää perhe-elämää sopivan tasapainossa. Kukaan siinä ydinperheen parisuhteessa elävä ei järjestele elämäänsä niin ääripäisesti kuin eronneet, joilla lapset vaihtavat asuinpaikkaa aina vähintään joka toinen viikonloppu (tai viikko). Menemisiä ja olemisia ja elämisiä suunnitellaan kuukausikaupalla etukäteen niiden viikkojen tai viikonloppujen mukaan. Että me lähdetään tuona viikonloppuna konserttiin (uuden) hellun kans ja siitä kahden viikon päästä laivalle ja siitä vaikka minne. Ja ne jokatoiset, ne lapsiviikonloput (tai viikot) on hoploppia ja pulkkamäkeä ja muuta lapset keskiössä elettävää. Vierailutkin sovitaan sen mukaan: "meillä ei ole silloin lapset kotona, älkää silloin tulko (lapsinenne kahville) vaan vasta seuraavana kun nekin on". Tai: "etkö sä saisi sun lapsivapaita meneen meidän kans samaan tahtiin niin voitas aina suunnitella jotain yhdessä".

Ihmiset elävät täysillä, täydemmin. Ollaan siinä uudessa parisuhteessa täysillä, sanotaan ääneenkin kuinka se tarvitsee aikaa ja tekee hyvää kaikille, varsinkin itselle. Ollaan äitejä ja isiä täydemmin, keskitytään ja kuunnellaan, mietitään uimahalleja ja uskallaudutaan jopa johonkin isä-lapsi-viikonloppu-puuhasteluun vaikka ikinä olla sellaisia oltu ennen.

Täähän on pääasiassa hyvä asia. On. Mutta tässä on se toinen puoli, jota hiljaa mielessä suren. Kun ollaan siinä perheessä ennen eroa, niin miksi siinä aika moni on melkein yksinhuoltaja ilman niitä vapaita viikonloppujaan tai jopa viikkojaan. Miksei niissä ole parisuhdeaikaa tai asioita joita tehdään nimenomaan yhdessä kaikki tai nimenomaan yksikseen joku. Miksi ihmiset havahtuvat, -eikä niinkään pysymään huonossa suhteessa, en minä sitä tarkoita - tekemään töitä sen perheen sisällä vasta sen jälkeen kun se on ensin leväytetty pitkin pitäjää ja tavallaan olosuhteet (olet ainoa aikuinen talossa niiden nassikoiden kanssa) ja yhteiskunta (huoltajana sun nyt täytyis olla näiden lastes kans tarpeeksi tiiviisti) määrittävät sen roolin.

Ja moni herää ja toimii ja lopulta suorastaan loistaa siinä - isyydessään tai äitiydessään- tässä uudessa tilanteessaan. Eikä voisi kuvitellakaan enää muuta - ja kenties jos tulee uusi parisuhde ja lisää lapsia niin jo osataan sielläkin olla.

Mutta mikä ihme sais hereille nekin, nyt, jotka siinä tekemässään perheessään elävät ja silti aivan kuin hiihtävät hiljaa koko homman ohi hytkähtämättä suuntaankaan tai toiseen.

****************
No mutta tällainen pohdinto tänään, meillä kyllä toimii hyvin tämä systeemi täällä kotona (töitä sekin on kyllä vaatinut, mutta onhan tässä parissa vuosikymmenessä jotain jo opittukin). Ollaan samanlaisia ihmisiä toiveinemme elämästä ja eletään aika samassa rytmissäkin, siinä mielessä että kumpikaan ei viihdy missään viipellyksissä, vaan ollaan ennemminkin sellaisia sissihenkisiä kulkijoita, kun kulkemaan lähetään. Edelleen komppaan sitä psykologia, joka on sanonut ettei parisuhde ole 50%-50%, se on 100%-100%. Kun antaa kaikkensa, niin silloinkin kun toinen ei pysty niin toinen sen tilanteen paikkaa. Ja toisen hetkenä saattaa prosentit olla kallellaan sinne toiseen suuntaan.

Mun prosentit on kuitenkin nyt kallellaan tonne vaatekaapin suuntaan, muksuille kuteet niskaan ja kauppareissulle; ihan kurjaa kun ulkona on senpäiväinen jäätikkö jokapuolella, ettei siellä voi oikein missään ulkoilla, vaikka muuten oliskin just sopiva pikkupakkanen. Mutta ei anneta sen haitata, mennään sitten ihmettelemään kaupungin valoja ja kauppoja (noh, yhtä ruokakauppaa) ja tullaan virkistyneinä (ahh hahh, muisteles nyt sitten tätä kun hikoot siellä kaupassa näiden kanssa...*sanoo hän itselleen*) takaisin.

Tsaumoi! Halikaa toisianne, se helpottaa!

maanantai 19. tammikuuta 2015

Time for tea eli kello on viis

Hyvinhän tää päivä on mennyt. Pyykkikone pyöri pariin kertaan ja ruokaakin on tullut tehtyä jo parikin lajia - yksi vielä odottaa tekijäänsä tuolla (tällaisina hetkinä ymmärrän aina kasvattavani nuoria MIEHIÄ. Syövät kuin juuttaat) ja sen tuhoajat ovat paraikaa treeneissään. Mies lähti kuskaamaan, kun kuopus veteli railakkaasti sikeitä vielä kello neljän jäljestä. Minä heti käsi pystyssä vapaaehtoisena kotolaisena *virn*. Rafu (neljävee) on myös omassa satubaletissaan, ihana harrastus siitä on hälle kehkeytynytkin, vaikka valintakriteeri olikin melkoisen yksoikoinen (Ainoastaan tämä harrastus on tähän kellonaikaan, joka sopii meille - sinne!). Tosin sinnehän piti jonottaa, koska on niin suosittu tunti. Onneksi päästiin varapaikalta tositoimiin ja hän on niin mielissään liihotellut siellä ritarina prinsessoiden keskellä.

[Oih, mä niin kuulen just nyt, kuinka pyykkikone piippaa mua tyhjentämään...*laa laa laa en kuule*!]

Hetken aikaa oli iltapäivästä haipakkaa, kun koululaiset kotiutui ja jollain ihmeen maanantai-innolla olivat hetimiten väkertämässä läksyjä yhtä aikaa. Meillähän noi eka-ja kolmasluokkalaiset tekee läksyt täällä alakerrassa eikä omissa huoneissaan, niin pystyn jeesaamaan siitä suorin tein, eikä tarvi sitten kenenkään rampata edestakaisin kysymässä ja korjaamassa. Istuksin siis kaffekuppi kädessä siinä pyörityksen keskellä ja poikaa tuli ja meni mun molemmin puolin. Yks opetteli enkunsanoja ja kysymyslauseita (kokeet huomenna) ja toinen väkersi kolmesta kirjasta muuten vaan läksyjään. Kumpikin haltsas hommansa hyvin ja mua ei edes tarvittu muutakuin kuunteleen ja olemaan läsnä. Joskus (jo valmiiksi ) väsyneenä sitä pinnisteli noi iltapäivän kuolemantunnit, kun oli ruuan jälkeen ihan rentonansa ja muutenkin yleensä aamusta asti riittänyt meno ja meininki oli vienyt energioita mennessään. Silloin mietti, että miten tän muun maailman (perheen) rytmi ei nyt ollenkaan täsmännyt mun unisten silmieni rytmin kanssa - mutta nyt huomaa, että nuo iltapäivähetket on ihan parhaita. Koko porukka valuu paikalle liukuvasti yhden ja puolneljän välillä (osa haettuinakin, mutta silti) ja siinä kaikki puhuu yhtä aikaa kuulumisensa ja suunnitelmansa ja huomiset päivät ja kouluruuat ja läksyt ja mälsyydet ja kivuudet ja kaikki. Sitten jäsenistö levittäytyy taas sinne tänne omiin juttuihin, huoneisiin, läksyjen maailmoihin, harrastuksiin - ja illalla taas kohdataan siinä samassa keittiössä ja kaikki puhuu taas yhtä aikaa toistensa päälle ja selostaa ja hihkuu ja voitelee leipiä ja ja ja.

Me mennään varmaan taas illanpäätteeks löylyihin tuon ukkelin kans, kun vanhoja luita niin hellii tuo lämpö! Nyt näyttää kello senvertaa, että taida alkaa siihen ruuanlaittoon. (Enkä unohda niitä pyykkejä, enhän...).

Tsaukaa ja heikää huomiseen!

Viikon ensimmäinen aamu - ja elukat mielessä

Enemmän kuin 10 vuoden takaa...
Täällä sitä ollaan, ihmeen pirteänä vieläpä, vaikka ilta venyikin myöhän puolelle. Selailin saunan päälle (toisella silmällä, toisella katselin jotain ruotsalaista sarjaa telkkarista enkä oikein päässyt kärryille oliko se mua kiinnostava vai ei, joten jatkoin seuraamista) vanhoja kuvia kaikista mahdollisista teknisistä laitteista ja juttelin vanhan lapsuuskaverin kanssa puhelimessa hänen pirautettuaan. Se tietysti hereytti mut miettimään entistä enemmän menneitä aikoja ja sieltä löysin tuon ylläolevan kuvankin (ai mietinnöistäni? onko näissä mun jutuissa mitään päätä tai häntää...). Ei mikään kympin otos, mutta pala hetkeä ja elämää kuitenkin. Silloin hevoset täytti meiltä joka päivän melkein jokaisen tunninkin, ihan niinkuin lapsetkin (joita oli puolet vähemmän kuin nyt, apua!). Kuvassa oleva hevonen ei ollut enää kilpauralla, mutta moni muu oli. Meillä on siis ollut lämminverisiä ravureita, enimmillään seitsemän.

Kliseistä tai ei, hevoset on opettaneet mulle elämästä ehkä jopa eniten. Niiden kanssa on meinnut henkikin lähteä, mutta ennekaikkea olen oppinut niiden kautta ihmisistä. Itsestäni ja muista.

Hevosen äitiys on opettavaista katsottavaa
En olisi tälläinen minä ilman matkaani hevosten kanssa. Jos lapset opettivat minulle rakkaudesta kaiken, niin hevoset luottamuksesta ja kommunikaatiosta. Niin yksinkertaista se on.

Meillä on myös poni! 

Uskon, että lapsille on ollut aika mullistavaa elää ja kasvaa näiden kavioeläinten parissa. On opittu miten rauhallisesti, mutta määrätietoisesti toimimalla asiat sujuu näiden monisatakiloisten eläinten kanssa. Että luottamusta ei saa menettää kertaakaan. Että huolta pidetään aina ja joka kelillä.( Ja mielellä.).


Jokainen tytär on harrastanut ratsastusta, nää jotka kerkiää (täällä asuvat siis) harrastavat vieläkin. Ratsastuskoulun tunneilla kaikki on käyneet pikkulikasta lähtien, ylimmässä kuvassa oleva mammaponi toimi oivana harjoitusheposena myös kotosalla siihen asti kunnes meille tuli oma puoliverinen ratsu, jolla pystyi kilpailemaankin näissä paikalliskisoissa. Ponilla taas on menty niin että metiköt raikaa, se on paitsi aivan hulvaton tyyppi noin niinkuin muuten, niin myös hyvä kaveri kenen tahansa muun kavioeläimen kans lenkille. Toiset kun tuppaa vähän hinkuamaan takaisin kotiinpäin joskus jostain (heti kun kotitalli katoaa näkyvistä), mutta pieni palleroinen poni kun töpöttää mukana, niin ei ole kellään kiiru kotia. Ja vaikka heinäkasalta pienin välillä häädetään kauemmaks, niin kesäsateella tämä töppöjalka saa pitää turpaansa isomman mahan alla suojassa.

Ei meillä poikia ole mitenkään pidetty pois näistä touhuista, jos semmoisen kuvan mun lausahduksistani kenties sai. Pojat on kulkeneet kaikki kapaloista lähtien mukana näissä touhuissa ja jokainen on kyllä hevosen selässä käynyt ja kärryillä istunut. Ei vaan ole sillätavalla iskenyt se varsinainen harrastaminen näiden kans meidän poikiin ja meidänhän tarkoitus ei siis ole ketään mihinkään elämäntapaan väkisin vääntää, tietenkään. Kuvaavaa lienee se, kun oltiin raveissa jännäämässä kuija oman pollen käy ja meidän vanhin poika oli jo siinä iässä, että puhetta tuli ihan kylliksi, omiksi ja muiden tarpeiksi. Oltiin sitten aidan vierellä katsomassa  ja siinä siis kesäkeleillä kiertää ravirataa kaikenmaailman koneet: traktorit ja kuorma-autot, osa lanaa (tasoittaa) hiekkarataa, osa kastelee ettei rata pölyä ja kaikkea semmoista. Poika oli tästä koneellisesta shousta ihan tohkeissaan ja kun tuli itse ravilädön aika ja hevoset hölkötteli radalle, poika huusi isoon ääneen, että menis nää hevoset nyt äkkiä pois tieltä tästä, että ne traktorit pääsee takaisin. *virn*. Hänen mielestään siis väliaikaohjelma oli Se Juttu.


Oletteko te eläinihmisiä? Haluaisitteko olla? Meillähän näitä karvanaamoja piisaa, elämä täällä maalla on jotenkin niin vapauttavaa siinäkin mielessä, että jos tekee mieli ottaa vaikka kuttu, niin senhän voi ottaa! Aika ihanaa. Mä rakastan eläimiä, niille kelpaan sellaisena kuin olen, ihan kirjaimellisesti, eikä vaan niin kuin sanotaan jostain lutusesta ihmisestä.


P.s. Meidän lasten alakoulussa on muuten otettu koira mukaan opetuksen ohjaamiseen. Se on yhden kouluavustajan (ja koirakouluttajan) oma koira ja on mukana siellä luokissa, tehtävänään milloin mikäkin. Joskus se on makoilemassa siellä ja rentouttamassa tunnelmaa, joskus se saa hitaimmin lämpiävätkin mukaan esimerkiksi liikkumaan. Ja jos sitä luulis, että levottomuus koiran myötä kasvaisi luokassa, niin päinvastoin, Kun se karvatassu parkkeeraa kylkeen ja haluaa silitystä, niin ei siinä monenkaan mieleen tule poukkoilla pitkin poikin. Aika mahtavaa, vai mitä?

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kertomus siitä kun ei tapahtunut mitään

Meillä on ollut mun unelmasunnuntai. Ja lauantai. Ja perjantaikin! Siis kertakaikkisen huippu viikonloppu. Mitä me sitten ollaan tehty, kun niin hienoa on mukamas ollut? No fiksuimmat katsoo otsikkoa uudelleen ja hoksaa ettei ne mitään ole tehnyt. Ne on vetäneet lonkkaa pitkin päivää ja nyt tää yks äiti on tullut nettiin asti kirjoittaan siitä (as if se ketään kiinnostais).

No niin justiinsa!

Perjantaina kävin ruokakaupassa. Ilmoitusluontoinen asia, ihan ehdottomasti! Mukana kolme tytärtä, siis kaikki kolme ihanaa tytärtäni. Vau. (käytiin me kahvilassakin ja syötiin kermapullat ja herkkukahvit, mutta älkää kertoko tätä mun kuntominuudelleni, se ei nimittäin vielä ole sitä hoksannut, koska olen vältellyt vaakaa kuin ruttoa. Noin niin kuin.). Net kaikki jotka manaa ja rytistää sieltä hampaidensa välistä, että koska tää lasten kans kaupassakäynti oikein muka helpottaa - niin tässä. Tässä vaiheessa tuntuu oikein helpolta. Kun mukana on 15v,16v ja yli kakskymppinen lapsi, niin hyvin sujuu ihan kaikessa rauhassa kaupassa kiertely. Kaikki kävelee jo itse, kukaan ei ryntäile päättömästi pitkin poikin ja karkkihyllyn kohdalla kukaan ei vedä pitkälleen lattialle. Jotta sitkaasti vaan ootatte, kyllä se aika sieltä vielä koittaa! (Mun elämähän on tätä sekäsitäettätätä, koska saan elää kohtauksia elämästä ihan minkäikäisten kanssa vain huvittaa! Ja ihan vaikka ei huvittaiskaan! Aatelkaapa!)

Lauantaina kävin kahvilassa (taas! siis nyt tää rötvästely saa loppua! *huutaa se kuntominä pienellä kimeällä äänellään jostain*. Ollaan niin kuin ei kuultais sitä.) ystävän kanssa. Tämäkin on kyllä ehdottomasti mainitsemisen arvoinen asia, koska yleensä en mene kahviloihin tapaamaan ihmisiä. Mulla on ne ihmiset aina olleet niin kuin jo mukana , kun astun sinne kahvilaan... *jatkaa hän kummallista selostustaan*. Nyt siis oltiin ihan liian kauan oltu näkemättä, monta lasta, menoja, sairasteluja, kiireitä, joulu, kaikkea-mitä-nyt-vaan-voi-olla. Mentiin ja kahviteltiin kaks tuntia ja taas keveni olo (ehh, siis henkisesti...ehhh....). Lauantai-illan kruunuksi saunottiin. Tadaa! How normal is that.

Sunnuntai, tää pyhä, on oltu kans vaan ihan näin. Aamu alkoi sillä, että kun tepsuttelin keittiöön, oli nuoriso tehnyt munakasta ja tarjoilivat mullekin. Enemmän kuin luksusta! Päivällä sitten syötiin äärimmäisen helposti itsekseen valmistuvaa kinkkukiusausta ja päiväkahville nuoriso teki köyhiä ritareita. Joo joo, mä yritän kyllä, mutta kun ne on niin hyviä ja ihania! Ne herkutkin! :)

Koko päivän meillä on ollut teemana legoleikit ja ne kolisee tuolla edelleen, kun annan korvieni hetkeks tarkentaa sinnepäin. Kun jälkikasvu on unten mailla, niin me mennään vielä saunaan istuksimaan.

En osaa sanoin kuvata kuinka tärkeetä tää aika on mulle, kun ei tapahdu mitään ja silti tässä on kaikki. Olen tietoisesti jarruttanut kaikkea menoa tälle vuodelle ja se tuntuu siltä, kuin olis lomalla joka päivä. (no ei ehkä sinä nenäpäivänä tuntunut, mutta...)

Tyytyväisenä päättää kertomuksensa hän tähän.

Sunnuntaihetkiä