tiistai 30. joulukuuta 2014

Vähän sitä mun tätä

Keksin! Olen sairastanut ihan liian vähän nuhia tälle vuodelle, joten niille tuli kiire. Äkkiä vaan pihalle mun päänisisältä kaikki, niin uus vuos voi alkaa puhtain röörein, ehh hehh... (joo taas takana yö, jolloin olen niistänyt kokonaisen vessapaperirullallisen).

Ja muihin asioihin *sanoo hän uutistenlukijan äänellä*.
Kommentteihin oli tullut ihmettelyä siitä, että sanon olevani kotiäiti, vaikka olen kertonut olevani työnantaja muun muassa. Ensin ajattelin etten tämän enempää (kuin mitä sinne kommenttiin jo vastasinkin) asiaan tartu, mutta tartunpa nyt kuitenkin. Mulle tuli nimittäin yllätyksenä, että tämä asia voi jollekin olla vielä jollakin tapaa joko tai. Koska juuri siitähän tässä on kyse, minun elämässäni, kirjoituksissani, naiseudessani, äitiydessäni, minuudessani. Että ei tarvitse eikä pidä enkä todellakaan halua olla joko tai, voi olla molempia. Tai minä voin, koska asiat ovat sillä tavalla että se onnistuu.
Olen kyllä ottanut nyt sen linjan ihan tietoisesti, etten työasioista täällä puhu kovinkaan yksityiskohtaisesti, koska ne eivät ole minun yksityisasioitani. Niihin liittyy monia muita ihmisiä ja asioita (muun muassa asiakkaita) ja en koe asiakseni kertoilla täällä sen enempää niistä. Toki voin kertoa yleisesti esimerkiksi yrittäjyydestä, miltä se minusta tuntuu, jos jotakuta kiinnostaa (epäilen suuresti, hih, boooring...)


Meidän tehtaassa tehdään muun muassa tuollaisia mustia mökkäreitä :)


Tämäkin on sitä työtä!

Mä en oikein edes tiedä mistä mä aloittaisin. Meidän yrittäminen kun on meidän molempien elämäntavan elinehto. Meillä tuskin olisi näin isoa perhettä, meillä tuskin olisi ollenkaan tälläistä elämää, jos emme olisi yrittäjiä. Enkä olisi tämä ihminen kuin olen, jos meillä ei olisi omaa yritystä - niin paljon tämä on muuttanut elämäni kulkua ja minun oman ajatusmaailmani kulkua. Elämä on siksi vapaata, mutta kahlittua. Ymmärrättekö? Kun on kyse pienestä yrityksestä, jossa on kuitenkin työntekijöitä perheen ulkopuoleltakin, niin sitä yrittäjänä vastaa ihan kaikesta. Että on tilauksia (eli sitä myyntiä), että on raaka-aineita joista tehdään tavaraa, että on aikataulutukset kiireellisille ja vähemmän kiireellisille, että on tarpeeksi työntekijöitä vastaamaan tarpeeseen, mutta silti sen verran että niiden palkat pystyy maksamaan joka tilanteessa. Että homma pyörii lomien ja sairastelujen aikaankin, että kaikki toimii. Se on ympärivuorokautista ja ympärivuotista varppeillaan oloa ja vastuunkantoa. Mutta samalla se tuo vapauksia siihen toiseen suuntaan : voi tehdä lauantaina sen minkä ajatteli tehdä maanantaina, voi kirjoittaa iltamyöhään sähköposteja, voi vastata puhelimeen marjapuskan ääreltä. Toisaalta, ei ole päivää (jouluaattonakin, kyllä, kun jokapuolella maailmaa ei ole kellot eikä joulut ihan samalla kohtaa kalenterissa) eikä hetkeä etteikö puhelin soisi työasioissa ainakin jollakin meidän perheestä; ei ole lomaa, jolloin joku toinen hoitaisi kaikki asiat viime kädessä; ei ole reissua, josta ei voisi palata takaisin jos tarve niin vaatii ja jotain mullistavaa sattuisi. Sitä se yrittäjyys meillä on. Toisaalta se mahdollistaa hevostenpidon: keskellä päivääkin pääsee silloin tällöin mieskin tallille jos joku katatrofi tai vaikka kengittäjä niin vaatii ja minä olen jossain, jos en muualla niin kotona päikkäreitä vetelevien lasten kanssa *virn*. Se mahdollistaa myös lasten hyvinvoinnista yhdessä huolehtimisen: on koulukyyditystä ja on kaupassakävijää vaikkapa sairastelujen aikaan. Kuten olen sanonut, olemme mieheni kans toinen toistemme tukiverkosto. Näillä on pärjätty, kun pärjättävä on! Toisaalta, kun työreissuja tulee eteen, niin niitä tulee eteen. Siinä on myös pärjättävä sekä reissaajan vaikka sairastuisi itse, että kotonaolijan, vaikka eteen tulisi mitä! Ja luojan tähden, eteen on tullut todella vaikka mitä tässä vuosien varrella... kaikesta on kuitenkin selvitty ja se on kyllä muokannut minusta aika ronskin ihmisen, myönnän. En välttämättä ihan pysty ajautumaan samaan moodiin jonkun kanssa, joka päivästä toiseen avautuu jossain sosiaalisessa mediassa jostain kipeästä hiuksesta, jonka kans pitäis jaksaa maata vaikka lapset on hoidossa tietenkin ja mies häärää ympärillä toimittamassa kaikki asiat. Että silti on niin kurjaa ja kamalaa ja miten tästä selviää! Argh! Sympatiani kestää ehkä päivän, sitten ajattelen suoraan että get over it ja koitan olla katsomatta kyseisiä päivityksiä *hehh hehh hehh*.

Mutta takaisin sorvin ääreen, kuten sanonta käy. Kun ei tee fyysisesti työpaikalla töitä, niin ihmiset odottavat kuin lapsi ilmapallon puhkeamista, että koska se menee oikeasti töihin. Voi niin monta kertaa kun olen tähänkin joutunut vastaamaan, että minä kyllä tahdon ihan oikeasti hoitaa lapseni kotona! Sehän onkin niin perin kummallista, ei niin kuulu tehdä tai haluta. En ole yhteiskunnan oikeanlainen osanen, jos en raahaa niitä lapsia päiväkotiin aamupimeällä ja kiiruhda itse toimistoon olemaan hyväksytyllä tavalla tärkeä. Annan lapsilleni vääränlaista naisenmalliakin vielä tsillailemalla kotona ja kaikenkukkuraksi olen tietenkin niin täynnä itseäni, koska ihan selvästi luulen kasvattavani lapset jotenkin paremmin kuin se äiti joka vie ne lapsensa hoitoon. Ähäkutti, niin vaan senkin laps hyppi koulunpihassa kuralätäkköön ja kasteli vaatteensa ja ympärilläolevienkin vaatteet, eipäs olekaan osannut mokoma kotihiippari yhtään sitä kasvatusta harjoittaa!  Tämä ei ole vastakkainasettelua. Tämä ei ole arvostelua! Tämä ei ole yhtään mitään muuta, kuin omaa valintaani ja elämääni.

Eikä kaikki niin kovin halvalla ole tullut, jos joku nyt sitä siellä herkee ajattelemaan. Vaikka itse touhuun ryhtyessään kaiken onkin valmis ottamaan vastaan, niin on se silti ollut raskas taival. Olen ilman autoa kuskannut lastenvaunujen alakärryssä työpakettia postiin kamalassa sohjossa, kyydissä vähemmän hyvin viihtyvä vauva pötköllään ja sisaristuimessa joka suuntaan kuikuileva puoltoistavuotias. Olen kolme vuotta istunut iltaisin, miehen kotiuduttua, koneen ääreen ja hoitanut kaikki laskutukset yön tunneille, käynyt välillä imettämässä vauvaa ja jatkanut sitten hommia seuraavan päivän tuodessa niitä lisää eteen.. Palkkaa ei tietenkään tullut moneen vuoteen, koska jostain se yritys oli aloitettava, tyhjästä, kuten sanonta käy ja on kovin tottakin. Olen kotiutunut synnytyssairaalastakin suoraan pankkiin maksamaan arvonlisäverot, että sillätavalla sitä elettiin sitä yrittämistä, päivin ja öin.

Meillä on miehen kanssa ihan oma missio yrittämisen suhteen. Mikä se missio sitten on, niin se toteutuu käytännössä täällä näin, meidän paikkakunnallamme, pienin ja tavallaan näkymättömin askelin. Jokainen itseasiassa joka töissään jostain pystyy päättämään, voi toteuttaa niitä samoja asioita - niitä jotka toivottavasti tekevät maailmasta aina pisara pisaralta parempia paikkoja elää. Tuetaan nuoria, kannustetaan ja evästetään kunnolla harjoittelijoita tulevaa työelämää varten, osallistutaan paikallisiin projekteihin, jotka luovat toivoa ja iloa kaikille asukkaille, ollaan paikallisia työllistäjiä. Tässä yksi iso asia, miksi olen välillä todella karvat pystyssä kun puhutaan politiikasta ja yrittäjien suosimisesta. Kaikki arvostelijat näkee silmissään jonkun jättisuuren yrityksen porhot, jotka riistää kansaa. Mekin ollaan yrittäjiä ja meitä pienyrittäjiä on täällä paljon. Me emme laske työtunneille hintaa, meillä ei ole työttömyysturvaa, ei lomittajia tai sijaisia itseillemme ja pääsisimme todella paljon helpommalla olemalla jonkun muun palkkalistoilla. Mutta jos ihminen nyt on vähän hassu ja haluaa tehdä elämällään jotain muuta (kuin rahaa, ehh hehhhhhhhe kuolen just tähän nauruun) niin miksi sitä ei tehtäisi helpommaksi edes vähän sen byrokratian osalta, koska yrittäjäthän ne ovat niitä jotka työtä antavat! Jos jonkun pienyritys kaatuu, niin ei tule valtakunnallista avustuspakettia niille työntekijöille uudelleenkoulutusta tai muuta elämänsuunnanvaihtoa ajatellen, ei. Jokainen työntekijä on yrittäjän vastuulla! Se on aika kova vastuu se, vai mitä?

No nyt tää tylsä höpötys saa loppua ja on aika mennä taas jokapäiväisiin puuhiimme. Täällä lämpötila nousi kaksikymmentä astetta vuorokaudessa - KAKSIKYMMENTÄ! - ja pakkasta oon siis enää muutama hassu aste (Onneksi onneksi onneksi kuitenkin edes ne, sillä jonnekin luvattiin jopa lumien sulamista!Iik!) ja me taidetaan lähteä kokeilemaan yskimisen maailmanennätystä pihalle. Pulkat völiin ja menoksi! Menkää tekin! Hus  :D

8 kommenttia:

  1. ja minä nostan hattua sille teidän yrittäjyydelle <3 siihen jos mihin tarvii olla intoa ja mielenkiintoa :) minusta ei ois siihen...
    tuosta on muuten runonki joku kirjottanu,ett ku äiti vie lapset hoitoon ja menee töihin hoitamaan toisten lapsia..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos Suvi <3 ja se tässä suomen maassa onkin perin kummallista, että siitä maksetaan todellakin enemmän, kun hoidat toisten lapsia kuin omias. Saatikka että arvostus on työtätekevällä isompi monen silmissä, kuin sillä joka siellä kotona omiaan hoitaa.

      Poista
  2. Mä arvostan pienyrittäjiä. Itse olen konkurssin tehneen pienyrittäjän tytär ja se kyllä opetti sen verran, etten koskaan yritä itse. Siitä rahattomuudesta on jäänyt sellainen tuska ihon alle, ettei se todella sovi mulle. Mutta minusta on hienoa, että yrittäjänä voit olla lasten kanssa kotona niin kauan kuin haluat ja hoitaa perheenne teille sopivalla tavalla. Itse olin lasten kanssa kotona niin kauan, että kaksoset olivat 4,5 -vuotiaat ja sen jälkeenkin meillä oli kotona hoitaja kunnes lapset menivät kouluun. Eskarivuoden hoitaja oli vain iltapäivän. Se sopi meille, mutta olen huomannut, että sitä kadehdittiin kovasti vaikka se on kaikille mahdollista. Valtio tukee kotihoitoa ja yksityistä lasten hoitoa ihan mukavalla tavalla. Samalla rahalla sain hoitajan kotiin ja ruoan valmiina töistä tullessa kuin jos olisin vienyt lapset päiväkotiin. Eikä tarvinnut tapella aamuisin lähdöistä ja illalla saattoi tehdä pidemmän päivän jos työnantaja tarvitsi. Hoitaja jousti. Näin meillä toimittiin!
    Oikein mukavaa vuodenvaihdetta ja hyviä pulkkakelejä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurja muisto , voi sentäs :( tiedän kans monia saman kokeneita ja se on vienyt oikeastaan heiltä koko uskon elämään mikä sentäs on aika perustavaa laatua oleva toivonpilke ihmisessä. Joo me lähdettiin tähän sillätavalla uskoen että jonkun oli pakko tehdä :) ja se oltiin sitten me! Aivan mahtava tuo tridän hoitojärjestely! Noita lisää niin lisääntyisi tyytyväisten ihmistenkin joukko, olen sitä mieltä....Kiitti, pulkkakelit oli huikeat, lumiukkojakin tupsahti pihaan kuin sieniä sateella konsanaan <3

      Poista
  3. Hei, mitä kukkaa täällä sivussa nyt on? Wau!!!!! Mistä sä nyt tämmöisen repäsit, mulle kans :D :D Ja missä kohtaa tekstissä oli boooring? Taas vähänkö niin kuin hämmästelee, sehän oli mielenkiintoinen ja tätä höpötystä lissää, kiitos :D *nostaa hattua - tai nostais jos sellainen olis nyt päässä, no leikisti sit anyway* (Ei väsy paina, no eeeiii tietenkään! Kunhan tässä muuten höpötän tyhmiä iltani kuluks...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Kitta :D kuinka sää voit olla noin ihana!? Kukat löyty bloggerin omista taustaluetteloista, jostain sieltä mä ne kaivoin, eiks ookin hianot! Sä taidat tosiaan olla väsy jos toi työhöpötys ei ollut boring susta , hih!

      Poista
    2. Ei oo totta! Sieltähän löyty vaikka ja vallan mitä, nyt on valinnan vaikeus :D En mä mistään tommosista ollu tietoinen ollenkaan, mä vaan luulin et siinä on ne muutamat mallit ja that's it, kiitos!

      Poista
  4. Heippa. Laitoin sulle sähköpostia.

    VastaaPoista