perjantai 26. joulukuuta 2014

Sempäiväne joulutarina

Mä alan ilmiselvästi parantua pikkuhiljaa, kun alkaa sopivissa määrin ärsyttäänkin taas asiat *virn*. Kuten esimerkiks, että kuinka jotain voi teitittely hermostuttaa tahi ärsyttää niin kovin.Tai neidittely.  Tekis mieli sanoa, ei, sanonkin: pienetpä ja pikkumaisetpa on murhees ihmispolo sulla. Toki niihin on oikeus, mutta silti. Mua ei vois vähempää kiinnostaa vaikka mua sanois joku vanhaks äijänkäppänäks! *pyrsk* ......Oli kuulkaa perin kummallinen vajaa viikko, kun kaikki muu maailma oli oikeestaan yhdentekevää! Hui, pelottaa melkein aatella, kuinka hienoa se oli. Uutiset/Venäjä/hallitus - who cares! Jouluna täytyy sitä ja tätä`t - couldn`t care less! Mitä muut bloggaa, mitä itsenkin pitäis blogata ja varsinkin mitä jokatapauksessa pitää kaikille kommentoida ihan jokaiseen blogiin - in your dreams. Meikä kääns kylkeä sohvalla, otti palan suklaatia, niisti ja yskäs ja katsoi jotain todella hömppäpömppä telkkarisarjaa, jossa ei aivoja ainakaan tarvitse katsojana käyttää ollenkaan. Kyllä. Ja olen pelannut jo monet kerrat Huojuvaa Tornia isompien lasten kanssa ja väännellyt iihahhaa-ääniä sellaisesta maatilalelusta pienempien kans. Niistä ne mun päivät koostuu, melkeinpä. Aamulla aamukahvia ja edellämainittua, päivällä ruokaa ja edellämainittua, iltapäivällä kaffetta taas ja edelleen sitä samaa puuhailua, illalla ehkä glögiä ja niin, sitä samaa. Enkä valita, on komeeta!
Puurokattila, 10 litraa...


Kotoilukaveri


Jotkut kirjoittaa vaan ihkuja tarinoita, kuinka jouluna oli henkeä ja hepeneitä ja kuinka nyt mennään kohti uutta iloista vuotta ja kaikki on niin kepeetä, että jos ei olis taloisa kattoja niin kaikki leijuis jo taivaalla vähintään. Mä sanon suoraan, että on kyllä ollut aika helkkarin raskasta, kun ollaan oltu jo viikko kipeinä kaikki. Kovaa kuumetta, edelleen, suakelinmoista yskää, edelleen, tajunnanräjäyttävää nuhaa, edelleen. Enite tietysti noi lapset harmittaa, kun niiden loma menee vallan tässä. Isompia se ottaa pattiin jo ihan omastakin takaa, noin nuoremmat ei ole vielä tajunneet, että tässä se menee nyt tääkin vapaa pätkä kolmasosateholla. Viime vuonna meillä oli se hiton vesirokko tähän aikaan ja nyt kun olis sitten luntakin, niin johan ollaan sisällä. No ei voi mitään, ei voi, mutta kyllä se harmittaa silti saa! Muakin. Oli noi muutama laps tänään ulkona koittamassa hetken, mutta aika äkkiä ne tuli takasin, kun ei pystyneet yskimäti oleen minuuttiakaan missään.

Ruokaa oon heittäny roskiin (ne mitä ehdin tekeen valmiiks jossain vaiheessa ja lataan pöytään syötäväks tarjolle) enempi kuin ikinä, kun kaikille riittää joku teelusikallinen ruokaa per päivä. Ittellenikin, joka on sentäs jo jonkinsortin IHME. Oon laihtunut tässä ihan suklaata säästelemättä neljä kiloa viikon aikana. Että siitä lähdetään. Nuorimmainen ei syö oikeestaan mitään (muutakun maitoo), joten pikkasen ollaan huolisamma, että eikä tää tauti jo vois hellittää. Päivystys on hevonkuusenkaukana Tampereella Taysissa, jossa katkenneen jalkansakin kans ihmiset on ootelleet vuorokauden kipsaamista, joten ihan hevillä ei sinne mennä. Mutta kokoajan saa olla kyllä pikkasen huolissaan. Mieskin on nukkunut patjalla millon kenenkin huoneen lattialla koko tän viikon melkein, kun osa kuumehoureissaan haahuili minne sattuu siinä pahimpaan aikaan alkuviikosti. Että on täällä kuulkaa ollut  ihan vipinää, ei voi valittaa ainakaan tylsästä elämästä. Eilenillalla kun koitin petiin mennä, niin kuopus päästi järkyttävän yrjääsyn just sillon sägyssään ja -ällöä, tiedän- kääns sitten vaan päätänsä siinä kaiken sen moskan keskellä ja oli jatkavinaan unia. Arvakkaa millasta oli onkia se laps sieltä pesulle, kun ensin olit sitä koittanu kokoillan hyssytellä nukkumaan! Mutta lopulta kuitenkin sekkii oli puhtaana uusis lakanois pötköllään ja minä pesemässä pyykkiä jälleen yhtenä elämäni yönä.

Yleensä ihmiset sano täs vaihees jotain fiksua, kuten että ne on oppineet arvostaan tavallista elämää. Tai että joulun sanoma on yhdessäoleminen eikä siivotut nurkat ja hienot koristeet oikeisa paikoisa. Mä vaan sanon, että misä vaiheesa elämän meno muuttuu epätavallisesta tavalliseks, siis montako kertaa toistoa jotain tarvitaan, että se on jo sitä tavallista? Kun musta tuntuu että meillä se on just tätä ja en mä kyllä ihan hirveesti voi sanoo arvostavani tämmöstä elämää. Että mun lapset kärsii! Mieluummin ei, jos valita saa. Ja kyllä mä sanon senkin, ett ei se kyllä joululta tuntuis josei missään joulu tääläkän näkyis. Jos ei olis tonttuja ikkunoisa ja liinoja pöydisä. Niistä se kaikki tulee ja kunne siivotaan pois niin lähtee kyllä joulukin samontien. Että siinämielesä. Yhdessäoleminen on kyllä tärkeetä, mutta se on meille tärkeetä aina. Jos joku käy jossain vaan jouluna, niin miksei se vois käydä jonain toisenakin päivänä? Kyllä mä haluan viettää mun jouluni niiden ihmiset kans joidenka kans mä haluan viettää muunkin osan elämästäni. Ja näin myös tapahtui, onneks! Oma perhe oli kaikkineen koolla ja meillä oli tosi kotosta ja hienoo. Laitettiin oikein klänningit ja kostyymit päälle ja oltiin joulusia, vaikka kokojan yskittiinkin ja niistettiin. Tehtiin ruokaa tarjolle riisipuurosta lähtien, kuunneltiin joulurauhan julistus, koristeltiin kuusi kaikin, jokaikinen, 13 henkeä laittoi koristeita siihen paikoilleen (ja osa alle metrisistä kyllä otti niitä poiskin joka toine hetki, mutta se nyt kuuluu asiaan). Illalla kopisteli paikalle pukki ja turisi meitin kans pitkään, ehkä siks, kun ei tänävuonna aiheutettu mitään suurempaa traumaa sen tulon kans. (mitä nyt koira murisi ekaa kertaa ikinä ihan hulluna sen pukin pusseille, niin ett me pelättiin että se alkaa raateleen niitä siinä kaiken kansan nähären ja mää tarotan ny sitten niitä lahjapusseja, hölömö...). Laulu oli pikkasen mollivoittosta tänä vuonna, kun kaikki jokka kykeni ääntä saamaan oli bassolaulajiks yhtäkkiä muuttuneita, mutta hyvin se silti soi. Mun mielestä. *äitin kullat* Niin siis mun sanoma oli, että tekemällä se joulu tulee, tai ei ainaka tekemäti. Ja kun jaksettiin tänäkin vuonna, niin hyvä niin. Mie oon nauttinut suunnattomasti näistä aikataluttomista päivistä. Myös siitä, että en ole tuntenu huonoa omaatuntoa mistään lähettämättömästä kortista tai viemättömästä nyytistä. Parit pussukat oottaa tuolla että jaksetaan lähtee vähän kauemmas ajeleen (ja että ollaan terveitä, kun lapsperheisiin ei kyllä tautia tietenkään viedä ). Oikeet ystävät ymmärtää ja oottaa, että parannutaan -  vähemmän oikeet sanoo puhelimessa "aiJAA" ja nirisee yhteisille tutuille kuinka he kyllä kuitenkin muistaa ystäviänsä vaikka on heilläkin sitäjatätä vaivaa. Mä oon tullut kyllä niin ehdottomaks, että jos joku ihminen on niin pikkumainen, että ei antais toisten potea rauhassa, niin ei kyllä enää ikinä mun elämän vaikutuspiiriin kuulu. Kauheen vapauttavaa, varsinkin kun sitä ei edes tee vihapäiten, vaan siks ettei vaan ole aikoja eikä haluja tuhlata aikaa semmosiin.

Mutta. Nytten on aika sanoa hyvät yöt tältä illalta tänne blogiin, jatkan hetken lahjakirjan lukua, se on Pauliina Rauhalan "Taivaslaulu". Onko kukaan muu lukenut? Mitäs tykkäsitte?

2 kommenttia:

  1. tämän joulun ajan te taatusti muistatte <3 taudit ei kysy lupaa,ne vaan tulee..:( voimia,halauksia ja jaksamista kaiken keskelle...tärkeintä on itsensä ja perheen hoitaminen,ei ystävien muistaminen,olkoonki,vaikka onkin joulun aika.
    Oon lukenu taivaslaulun,pakkohan se oli lukea :) Ihan ok kirja,mutta samaistua en voinut missään kohti kirjan päähenkilöön tai teksteihin. Joku jossain sanoikin,ett voisi olla mistä tahansa "lahkosta" tai muutoin ajattelevasta ihmisestä kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo mä sain sen nyt luettua ja sinänsä ihan hyvää tekstiä, mutta kovin jäi nimenomaan kepeäksi siltä kohtaa että mikä häntä niin ahdisti - ja kuten sanoitkin niin ahdistus olisi voinut tulla mistä vaan. Uskonnollisuus näkyi siinä pelkästään hyvänä asiana minusta
      :) miksiköhän kirjailija oli tuon aiheeksi ottanut?

      Poista