sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Minä, surkimus?


Mä tajusin vasta, että olen kaikin tavoin yhteiskunnan hylkiö. Oman sukupuoleni häpeäpilkku, nykyajan muinaisjäänne. Itseäni (ja samalla kanssaihmisiä) kunnioittamaton luuseri.
Olen kotiäiti. Mitä helkettiä! Kuka muka nykyään enää on kotona, paitsi kaikki ne jotka ei vaan haltsaa sitä elämää kodin ulkopuolella. Yllättävän moni sanoo, että "mulle se ei riittäis". Niin siis tarkoitat varmaan, että susta ei siihen olis. Niin paljon helpompaa kun on antaa ne lapset pätevämpien kasvatettaviks ja kuitenkin korostaa, että itte tonkin tekisin paremmin, mutta  kun mun panosta tarvitaan niin paljon kaikkialla muuallakin. Juu niin varmaan, ootkin tosi korvaamaton siellä jossain muualla, muttet niiden suntekemies lasten keskuudessa. Niille nyt kelpaa kuka vaan.

Kotona oleminen vaatii yllättävän paljon. Myös aivoilta ja nimenomaan aivoilta. Ihan kuin olisit lääkäri ja kokoajan päivystysvuorossa! Suunnittelepa siinä elämäs semmosen varaan, että joka minuutti se voi keskeytyä. Ja keskeytyykin. Yllättävän moni tipahtaa kyydistä alkumetrien jälkeen...

 
Ja sitten löytyy tällänen tallukka, joka tykkää olla kotona. Joka tykkää, että työvaatteet saa ihan itte päättää aamuisin (tai päivisin, senkin saa melkein itte päättää) ja päivän kulunkin saa päättää miten itte haluaa! Jos tekee mieli paistaa lättyjä lounaaksi, niin antaa mennä vaan. Ulkona ei todellakaan tarvitse olla kaatosateessa, mutta toisaalta siellä todellakin voi olla kaatosateessa, jos siltä tuntuu. Sen jälkeen voi mennä lämmittelemään päiväsaunaan ja hihitellä yökkäreissä, kun muu perhe tulee velvollisuuksistaan kotiin.

Omien lapsien kasvun seuraaminen on etuoikeus. Tänään pikkutirppa tarttui kynään oikein hienosti ja raaputti sillä komean kaaren tuohon seinään, kun eilen se vielä haukkasi siitä vaan palan ja kaiversi sillä korvaansa. Kuinka taitavaa, kehitystä! Siinä äidin sydän pelkästään sulaa, kun näitä hetkiä tipahtelee tasaisesti etehen.


Yllättäen ne on naisia, jotka sanoo, ettei niiden äly saa tarpeeksi haasteita vaan kotona. Aijaa! Mä joudun ainakin vastaileen jokapäivä niin kinkkisiin kysymyksiin, että todellakin joudun terästään nystyröitä harva se hetki. Kuka on keksinyt sanoille nimet? Missä Jeesuksen vanhemmat oli, kun niitten poika kiersi pitkin kyliä? Jos auto keksittiin jo ajat sitten, niin miksei oo jo keksitty jotain vielä hienompaa kulkuneuvoa? Ootko koskaan nähnyt leppäkertunpoikasta?  Ja jokainen joka muuten luulee, ettei koskaan elämässään tarvitse polynomeja, niin tattadaa: rupeeppa äidiks, niin tarviit. (ehkä isätkin? en tiedä kun en ole :D ). Tai mitä on tähtien takana? Miten ääretön avaruus laajenee, siis niinkun mihin?

Tai: jos ihminen on onnellisempi pienempipalkkaisessa työssä, mutta siitä seuraavat rahahuolet vievät sitä onnea pois osaltaan, niin onko sen määrä silti isompi kuin mitä olisi vähemmän kiinnostavammassa työssä, josta ei seuraisi niitä rahahuolia?

Lapset ne pohtii. Ja laittaa vanhempansakin pohtimaan.



Minä nautin yksinkertaisuuden äärellä olemisesta. Kun tartutaan hetkeen, aurinkoon poskella, lumihiutaleeseen kintaan päällä, linnun korkeaan kaareen taivaan kannella. Kuinka monessa muussa hetkessä nämä ovat arkea?

Kaksikymmentävuotta, reilusti, olen ollut kotona lasten kanssa. Mietin ensin, että vasta viimeaikoina olen herännyt tähän, kuinka mahtavaa aikaa tämä on! Mutta sitten luin vanhoja päiväkirjojani ja tajusin, että olen ollut samaa mieltä jo kaikki nämä vuodet. Koko aika on elämän parasta aikaa.

Mutta näinhän ei siis saisi olla. Ei kotonaolemista, ei siitä nauttimista, ei varsinkaan tupaa täynnä lapsia vuodesta toiseen ja oumaigaad - ei jotain muuta elämää, kuin itsekeskeistä (sitä kutsutaan itsetunnoksi joidenkin kummallisten käänteiden jäljiltä). Siis jos kuljet tukka (samanlaisella) ponnarilla vuodesta toiseen, tykkäät joustavista vaatteista ja olet sinut itsesi kanssa, niin sä et vaan tajua: ei käy. Sun pitää seurata muotia, trimmata vatsalihakses ja kuunnella tiettyä musiikkia ja sisustaa tietyin värein kotis, tai muuten sä et ole sä.  (Huomaako kukaan muu tossa jotain todella vääristynyttä...?)

Terkkuja älyttömän onnelliselta naiselta, äidiltä - minulta.

P.s. Olen äärimmäisen surullinen tästä kirjoituksesta.

14 kommenttia:

  1. Niin samaa mieltä kanssasi <3 Mun on kans pitänyt kirjoittaa tästä niin monet kerrat... ihana kun teit tän tekstin, on meitä "surkimuksia" muutamia muitakin <3 Jos elämän sisältö on lapset, ei se tarkoita et elämältä ei koskaan mitään muuta haluais, tämä (yksi ja ainoa) elämä vaan on niin ainutlaatuinen meille kaikille, niin miksei sitä sais kuluttaa niiden asioiden äärelllä, missä haluu ja pystyy... Mun paikka on tässä perheessä ja sinun omassasi, eikä se ole keneltäkään muulta pois, tai jos on, niin so what :) Oli vielä jotain muuta, mut sanon sen sit jos muistan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Ihana Kitta! Munkin teksti jäi kyllä kovin tönköksi, kun samalla tein ylläriylläri sataa muuta asiaa, mutta pointti tuli kuitenkin selväksi :D Kiva että ajattelet samoin!

      Poista
  2. Mä oon myös viihtynyt kotona hyvin viisi ja puoli vuotta nyt, mutta täytyy sanoa, että niin paljon kuin mä rakastan ja arvostan lapsiani, kumpaistakin, niin kyllä nyt olen alkanut kaivata kodin ulkopuolelle töihin. Kotona olon koen arvokkaaksi ja vaativaksikin, en todella koe, että olisin nämä vuodet tehnyt mitenkään vähempiarvoista työtä kuin joku toinen. Lisäksi pienempi lapsistamme on vielä niin pieni, ettei töihinmeno sen takia ole oikeasti vielä mahdollista - mutta se ei toki estä haaveilemasta. Se, miten vakuutan mahdollisen tulevan työnantajan siitä, että meikäläinen on kotovuosistaan huolimatta (tai peräti niiden ANSIOSTA :) ) järkevää ottaa töihin, onkin taas sitten eri asia.

    Meidän kahden tilanne on hieman erilainen, sillä sinä aikana kun olen ollut kotona en ole vielä käynyt minkäänlaista keskustelua lapseni kanssa. No, "ei minkäänlaista" on liioittelua - kommunikoimme kyllä eri tavoin, mutta aurinkoon poskella, Jeesuksen vanhempiin tai muuhun yhtä syvälliseen (tai yhtä verbaaliseen) emme ole vielä päässeet. Tuskin koskaan pääsemmekään. Vanhempi lapsemme on vaikeasti kehitysvammainen. Näin ollen minä en ole myöskään sitä mieltä, että häntä hoitamaan kelpaa kuka tahansa - tiedän, että häntä hoitavat kuntouttavassa päivähoidossa alansa ammattilaiset niin lastentarhanopettajien, kiertävien erityislastentarhanopettajien, fysio-, puhe- ja toimintaterapeuttienkin muodossa. Itse en koskaan pystyisi samanlaiseen työpanokseen hänen hyväkseen. Enkä koe, että minun tehtäväni se onkaan - minun tehtäväni on antaa hänelle lämpöä ja rakkautta ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Myönnän sen ilman minkäänlaista huonommuudentunnetta, enkä suostu sellaista taakakseni ottamaan, vaikka tiedän, että on olemassa monia ihmisiä, joiden mielestä lapsen paikka on kotona niin kauan kuin toinen vanhempi kotona on.

    Kotona olossa minulle on raskainta yksinäisyys ja aikuisen seuran puute. Tilanne olisi ehkä erilainen, jos lapseni osaisivat puhua - ja se toki varmasti muuttuukin sitten kun nuorempi oppii (toivottavasti) jonain päivänä puhumaan. Keskustelua ja ideoiden vaihtamista, aivoriihiä ja sen sellaisia minä ehkä eniten kaipaan työelämästä. Ja sitä, että töiden aihepiiri on erilainen kuin kotona - en sano, että haastavampi.

    Dinosauruksen ikäinen olen minäkin, mutta olen ollut huomaavinani, että ne innokkaimmat kotiäidit ovatkin reilusti meitä nuorempia. Omalla kohdallani alkaa ainakin olla jo vihoviimeiset vuodet käsillä, jos työelämään vielä mielii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vastauksesta Moon mamma ja toitkin hyvän pointin esiin! Jokainen joka todellakin kaipaa/haluaa/pääsee/menee töihin, niin sen heille tietenkin suon (vaikkei se mun suomisesta kiinni olekaan heh heh). Ihan kuten vaikkapa joku ei halua lapsia olenkaan. En mä mene heille sanomaan, että tee tee tee tee :D Samoin on lapsia (kuten vaikkapa sinun?) jotka tarvitsevat erilaista erityistukea, oli se mihin osa-alueeseen vaan, joten sehän ei ole minusta silloin edes äidinkään valinta vaan itsestään selvää hoitoa, kuten lääkäriin tai fysioterapeutille vienti vaikkapa. Että tämän teen edistääkseni lapseni hyvinvointia ja siinä samalla omaanikin , jos näin on ollakseen.

      Kirjoitukseni kumpusi lähinnä siitä, että meitä tyytyväisiä kotona kököttäviä kotiäitejä tuupitaan siihen malliin, että me emme vain tajua ettei kuulu olla kotona :) Ei tyytyväisenä, ei pitkään eikä missään tapauksessa koko ikäänsä. Että on väärin tehdä näin ja nauttia tästä.

      Varmasti, kuten sinun tilanteessasi onkin, on puhekumppanin puute, se että voi kommunikoida päivän mittaan, aika iso tekijä sille miten olonsa kokee. Ihminen kaipaa palautetta, oli ne asian sfäärit sitten isoja tai pieniä. Toivon sinulle todella iloa päiviisi, pois mokoma yksinäisyys ja tervetuloa voimaa antava sosiaalinen elämänalue - eiks niin? <3

      Poista
  3. Kertakaikkiaan mahtava kirjoitus sinulta rakas ystävänä,ja ennenkaikkea, TYÖ-TOVERINI siellä ruudun toisella puolella...Mä viihdyn kotona,arvostan juuri sitä työtä,mitä teen ja nimenomaan kotona.Viis siitä,vaikka ei maksettas palkkaa.Mulla takana 16,5 vuotta koti-äitiyttä ja pelkkä ajatus siitä,että jotakin pitäis alkaa tekemään ku kuopus täyttää 3v. Siinäki oma muttansa...kun 2 lapsista tarvii äitiä koulu-päivän jälkeenkin,eikä hoito-paikkoja ole niin isoille erityis-lapsille:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut Suvi, että aika kinkkistä siinä vaiheessa kun erityislapsi tulee koulusta ja jollakin tapaa siellä sen äidin/vanhemman pitäisi olla - vaan yhteiskunnan mielestä paikka (äidin) olisikin jossain muualla. Aika hurjaa! Toivon parasta ratkaisua kuitenkin teillekin!! <3

      Poista
  4. Se on kyllä totta, että kotiäidin työ on välillä (tosi) yksinäistä ja tässä on monia huonoja ja vaikeitakin puolia - niin kuin joka asiassa. Mutta täydellistä työtä ei kait tässä maailmassa olekaan, mistä joka hetki täysin rinnoin nauttisi, vaan joka asiassa on hyvät kuin huonotkin puolensa. Mutta juurikin se, että olitpa äiti (tai isä), ja JOS haluat lastasi kotona hoitaa, niin mikset saisi. Töihin saa mennä ja sitä kannustetaankin, mutta se toinen puoli on sitten jotenkin väheksyttävämpää. Olen ollut hetken työssäkäyvä äiti (yhden lapsen kanssa) joten tiedän kyllä, mitä on se päiväkoti"rumba"... Eikä minulla siis ole mitään päiväkoteja vastaan.

    Tämä kotiäitiys ei valitettavasti ole mahdollista koko aikuisiän (josta voisin jurputtaa vaikka kuinka kauan, mut ehkä en tässä ala kuitenkaan sitä tehdä, vaan joskus toiste toisessa ajankohdassa, maybe!), niin se meille sen henkisille sallittakoon. Ollaan ihmiset erilaisia ja yritetään ymmärtää toisiamme ja toistemme valintoja. Peace and love :) Aamen ja anteeksi. (Heh...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan näin, Kitta. Mä olen kans jo pitkään ollut oikeastaan pudonneena ikätovereiden ystäväkyydistä, koska heillä ei ole enää pieniä lapsia. Joskus oli se aika kun niitä oli meillä yhtä aikaa, nyt on toisenlainen aika. Jotenkin onneksi olen onnistunut ujuttamaan itseni kylän nuorempien äitien (suuri kiitos kuuluu kyllä heille!) seuraan ja sosiaalista elämää on tätä kautta täälläkin. Tiedän olevani siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että näillä kylillä on aika paljon lapsiperheitä, uusia ja vanhoja, mutta niitä on. Se auttaa kummasti asiaa ja vuorovaikutusta. Toisaalta, rakastan yksinoloa, siis sellaista vapaaehtoista, että tää syrjäkylillä asuminen sopii siis mulle kaikinpuolin.

      Poista
  5. Ohhoh, olen ollut käsityksessä, että olet töissä. Etkös ole joskus kirjoitellutkin, millaista on olla työnantaja jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki teen töitä kotoa käsin, jo vuosia. Mutta lapseni olen kaikki hoitanut silti kotiäitinä :) ne kun ei poissulje toisiaan aina eikä varsinkaan yrittäjänä.

      Poista
    2. Ok, hämäännyin varmaan, kun itse en ole huomannut missään mitään negatiivista asennetta kotoa käsin töitä tekeviin, että ihan hylkiöiksi kategorisoitaisiin. Ajattelin tässä kirjoitettavan sellaisesta kotiäitiydestä, joka esim. veroilmoitukseen tai muihin virallisiin papereihin titteliksi kirjataan.
      Sinähän olet superhero, kun hoidat kaiken, etkä mikään hylkiö :)
      Eikä kukaan kotiäiti mielestäni ole siis hylkiö.

      Poista
    3. Oi, onnekas! Mä koen sitä hylkiöisyyttä jatkuvasti. Mä siis ihmisten mielestä vaan "puhastelen kotona" ja vähän ihmusestä riippuen mokaan jokatapauksessa työni tai lapseni, koska ei vaan voi, ei :D Legendaarisin lienee anoppini "siksikö sää näitä lapsia kokoajan teet ettei sun tarvi koskaan tehdä elämässäs mittään". Juup! :) ja en mä kyllä hero ole silti, silkkaa omaa tahtoani tässä toteutan - kiitos silti!

      Poista
  6. Just tässä yks päivä aattelin,että haluan töihin vähän lepäämään..:-) Oli joku huono hetki,jolloin joka ipana valitti kuka mitäkin ja itseä väsytti alkaa purkaa sitä vyyhtiä..Mietin kateellisena sitä,että siellä se mies saa olla töissä ja viettää rauhallista kahvitaukoa ja käydä ihan yksin vessassa,hahhaa.:-P Joten eihän se tämä kotoilu ihsn niin helppoa aina ole. Itse tosin suunnittelin lähteväni kesällä osittain töihin,että lapset on sitten miehen kanssa kotona ja työvuorot sovittaisin miehen vuoroihin niin,ettei ipanoita hoitoon vietäisi. Ja tosiaan,se olisi sitä minun omaa aikaa se.:-) Saapa nähdä,miten uusi esimies asiaan suhtautuu,vanha ainakin olisi suostunut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen miettinyt puolikauhulla sitä aikaa, kun kaikki pienetkin ovat jo vähintään esikoulussa ja minä luultavasti siis hiihtelen oikein konttorille tekemään niitä töitä. Mä luulen, että vien siellä ihan kaikkien hermot, itseni tietenkin ihan alkutekijöiksi, sillä kotona ollessa on oppinut olemaan ihan hullu työntekijä. Ihan hullu! Siis sellainen tuhatlasissa tekevä ja kun on luppoaikaa edes viisi minuuttia niin silläaikaa tehdään jotain muuta työtä, eikä todellakaan istuta esimerkiksi odottamassa sähköpostiin vastausta :D OMG, mulla on paljon opeteltavaa... - tai sitten mä alan joksikin työtehokonsultiks, käyn laittamassa vähän duunipaikkoihin vipinää ;) Not...

      Poista