keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Äkkiä äkkiä!

Kamala kun meinas jäädä niin ruma otsikko vuoden viimeiseks, että piti äkkiä tulla vielä jotain höpiseen.  No oikeesti mua alkoi nukuttaan (siis onko mulla joku heketin unitauti , kun määhän oon just kaksviikkoo vaan maannu! What´s wrong with me?!) ja piti jotain tekemistä keksiä kun lapset katsoo viidakkokirjaa DVD:ltä yläkerrassa.


Niitä ihanuusjuttuja tulevalle vuodelle vois tähän vähän listailla, edellisetkin kun oli mun mielestä aika hyviä (muun muassa uuden reseptin kokeilu kerran kuussa yms.) ja kivoja, ne laittoi mut haastaan omaa rutinoitunutta itseääni ja eikun lisää sitä samaa vaan!

Vuonna 2015 mun tavoitteena on:
-maalata ainakin yksi taulu
-kirjoittaa vähintään yksi runo joka kuukausi
-kuvata enemmän ihan arkipäivää, ilman zoomailuja ja tarkennuksia johonkin yksityiskohtiin
-käydä paikassa jossa en ole ennen käynyt
-tavata joku ystävä jota en ole ennen tavannut

Aika kivoja, eikös vaan? Nyt vaan jännällä ootteleen miten muijan käy vuotensa ja tavoitteidensa kans!

Huli-huli....



Tämmösiä pas...pieniä ihmisiä me ollaan...

Järisyttävää. Tajusin justiin, että meidän perhe on niin monella tapaa niin monen inhokki.

-Ostetaan lapsille kasakaupalla lahjoja, kyllä, myös niitä krääsäksikutsuttuja muovihärpäkkeitä, joilla ne kuitenkin tykkää leikkiä (legochimat oli tänävuonna niin pop)! Pitäis ymmärtää se joulun sanoma ja kääriä johonkin sanomalehteen mummon patterin välistä löytynyt puupalikka, ei auta mikkään.

-Ollaan ihan sillä mielellä, että ei se nyt sitten kai haittaa, vaikka lapsilisistä lähtee melkein yhdeksänkymppiä pois kun vuosi vaihtuu. Oikeesti se haittaa tietenkin, mutta ei sillätavalla, että ne nälkään kuoltais tai jotain. Pitäis haukkua hallitus ja pitäis kysellä pääministeriltä face to face että milläs luulet munkin nyt lapseni ruokkivan häh! Niin ja pitäis tietenkin olla äänestämättä seuraavissa vaaleissa ja haukkua kaikkien poliitikkojen naamat.

-Nyt me sitten vielä ammutaan rakettejakin taivaalle ja nautitaan siitä joka sielu (ja ollaan muuten ammuttu venetsialaisten aikoihinkin niitä joskus, ettäsempualeen)! Raharaharaha, pitäis antaa sekin afrikkaan ja sitä paitsi muistaa eläimiä jotka pelkää ja sitä paitsi, siinä voi sattua vielä jotain. Voi kai! Mutta on se nyt kumma, että kukaan ei esimerkiks möykkää vaikka tienvieressä kulkemisesta, siinä vasta sattuukin kuulkaa, ei paljon suojalasit auta kun rekka jyrää päälle.

Että oikein hyvää uutta vuotta sitten vaan kaikille, vanhankin loppua tietenkin mitä parhainta! Me syyään hyvin, pelaillaan kaikkia kivoja lautapelejä ja korttipelejä yhdessä ja popsitaan karkkibaarista namuja naamaan niin että posket soi. Hevoset on jo laitettu talliin radio päällä ja valot päällä, niin ei ole mitään hämminkiä heillä ja koirat/kissat nyt muutenkin on tässä meidän kanssa, niin mehän niiden turva ollaan. (Bruno -koira ei ole pelännyt mitään muuta uutenavuotena kuin sitä kun mä sammutan valot ja istun ikkunan ääreen katsomaan niitä raketteja! Sen mielestä mää oon seonnut kun istun pimeessä ja sen pitää läähättää pää mun kainaloo tuuppien sitten siinä *ehh hehh*) Mies ampuu kauempaa raketit sitten illantullen ja lapset katsoo täältä pellon toiselta puolen sitten joko meidän pihasta tai sisältä niitä komeuksia.

Pitäkäähän huoli toisistanne ja pusutelkaa rakkaita keskiyöllä :) Nähdään vuonna 2015!


tiistai 30. joulukuuta 2014

Vähän sitä mun tätä

Keksin! Olen sairastanut ihan liian vähän nuhia tälle vuodelle, joten niille tuli kiire. Äkkiä vaan pihalle mun päänisisältä kaikki, niin uus vuos voi alkaa puhtain röörein, ehh hehh... (joo taas takana yö, jolloin olen niistänyt kokonaisen vessapaperirullallisen).

Ja muihin asioihin *sanoo hän uutistenlukijan äänellä*.
Kommentteihin oli tullut ihmettelyä siitä, että sanon olevani kotiäiti, vaikka olen kertonut olevani työnantaja muun muassa. Ensin ajattelin etten tämän enempää (kuin mitä sinne kommenttiin jo vastasinkin) asiaan tartu, mutta tartunpa nyt kuitenkin. Mulle tuli nimittäin yllätyksenä, että tämä asia voi jollekin olla vielä jollakin tapaa joko tai. Koska juuri siitähän tässä on kyse, minun elämässäni, kirjoituksissani, naiseudessani, äitiydessäni, minuudessani. Että ei tarvitse eikä pidä enkä todellakaan halua olla joko tai, voi olla molempia. Tai minä voin, koska asiat ovat sillä tavalla että se onnistuu.
Olen kyllä ottanut nyt sen linjan ihan tietoisesti, etten työasioista täällä puhu kovinkaan yksityiskohtaisesti, koska ne eivät ole minun yksityisasioitani. Niihin liittyy monia muita ihmisiä ja asioita (muun muassa asiakkaita) ja en koe asiakseni kertoilla täällä sen enempää niistä. Toki voin kertoa yleisesti esimerkiksi yrittäjyydestä, miltä se minusta tuntuu, jos jotakuta kiinnostaa (epäilen suuresti, hih, boooring...)


Meidän tehtaassa tehdään muun muassa tuollaisia mustia mökkäreitä :)


Tämäkin on sitä työtä!

Mä en oikein edes tiedä mistä mä aloittaisin. Meidän yrittäminen kun on meidän molempien elämäntavan elinehto. Meillä tuskin olisi näin isoa perhettä, meillä tuskin olisi ollenkaan tälläistä elämää, jos emme olisi yrittäjiä. Enkä olisi tämä ihminen kuin olen, jos meillä ei olisi omaa yritystä - niin paljon tämä on muuttanut elämäni kulkua ja minun oman ajatusmaailmani kulkua. Elämä on siksi vapaata, mutta kahlittua. Ymmärrättekö? Kun on kyse pienestä yrityksestä, jossa on kuitenkin työntekijöitä perheen ulkopuoleltakin, niin sitä yrittäjänä vastaa ihan kaikesta. Että on tilauksia (eli sitä myyntiä), että on raaka-aineita joista tehdään tavaraa, että on aikataulutukset kiireellisille ja vähemmän kiireellisille, että on tarpeeksi työntekijöitä vastaamaan tarpeeseen, mutta silti sen verran että niiden palkat pystyy maksamaan joka tilanteessa. Että homma pyörii lomien ja sairastelujen aikaankin, että kaikki toimii. Se on ympärivuorokautista ja ympärivuotista varppeillaan oloa ja vastuunkantoa. Mutta samalla se tuo vapauksia siihen toiseen suuntaan : voi tehdä lauantaina sen minkä ajatteli tehdä maanantaina, voi kirjoittaa iltamyöhään sähköposteja, voi vastata puhelimeen marjapuskan ääreltä. Toisaalta, ei ole päivää (jouluaattonakin, kyllä, kun jokapuolella maailmaa ei ole kellot eikä joulut ihan samalla kohtaa kalenterissa) eikä hetkeä etteikö puhelin soisi työasioissa ainakin jollakin meidän perheestä; ei ole lomaa, jolloin joku toinen hoitaisi kaikki asiat viime kädessä; ei ole reissua, josta ei voisi palata takaisin jos tarve niin vaatii ja jotain mullistavaa sattuisi. Sitä se yrittäjyys meillä on. Toisaalta se mahdollistaa hevostenpidon: keskellä päivääkin pääsee silloin tällöin mieskin tallille jos joku katatrofi tai vaikka kengittäjä niin vaatii ja minä olen jossain, jos en muualla niin kotona päikkäreitä vetelevien lasten kanssa *virn*. Se mahdollistaa myös lasten hyvinvoinnista yhdessä huolehtimisen: on koulukyyditystä ja on kaupassakävijää vaikkapa sairastelujen aikaan. Kuten olen sanonut, olemme mieheni kans toinen toistemme tukiverkosto. Näillä on pärjätty, kun pärjättävä on! Toisaalta, kun työreissuja tulee eteen, niin niitä tulee eteen. Siinä on myös pärjättävä sekä reissaajan vaikka sairastuisi itse, että kotonaolijan, vaikka eteen tulisi mitä! Ja luojan tähden, eteen on tullut todella vaikka mitä tässä vuosien varrella... kaikesta on kuitenkin selvitty ja se on kyllä muokannut minusta aika ronskin ihmisen, myönnän. En välttämättä ihan pysty ajautumaan samaan moodiin jonkun kanssa, joka päivästä toiseen avautuu jossain sosiaalisessa mediassa jostain kipeästä hiuksesta, jonka kans pitäis jaksaa maata vaikka lapset on hoidossa tietenkin ja mies häärää ympärillä toimittamassa kaikki asiat. Että silti on niin kurjaa ja kamalaa ja miten tästä selviää! Argh! Sympatiani kestää ehkä päivän, sitten ajattelen suoraan että get over it ja koitan olla katsomatta kyseisiä päivityksiä *hehh hehh hehh*.

Mutta takaisin sorvin ääreen, kuten sanonta käy. Kun ei tee fyysisesti työpaikalla töitä, niin ihmiset odottavat kuin lapsi ilmapallon puhkeamista, että koska se menee oikeasti töihin. Voi niin monta kertaa kun olen tähänkin joutunut vastaamaan, että minä kyllä tahdon ihan oikeasti hoitaa lapseni kotona! Sehän onkin niin perin kummallista, ei niin kuulu tehdä tai haluta. En ole yhteiskunnan oikeanlainen osanen, jos en raahaa niitä lapsia päiväkotiin aamupimeällä ja kiiruhda itse toimistoon olemaan hyväksytyllä tavalla tärkeä. Annan lapsilleni vääränlaista naisenmalliakin vielä tsillailemalla kotona ja kaikenkukkuraksi olen tietenkin niin täynnä itseäni, koska ihan selvästi luulen kasvattavani lapset jotenkin paremmin kuin se äiti joka vie ne lapsensa hoitoon. Ähäkutti, niin vaan senkin laps hyppi koulunpihassa kuralätäkköön ja kasteli vaatteensa ja ympärilläolevienkin vaatteet, eipäs olekaan osannut mokoma kotihiippari yhtään sitä kasvatusta harjoittaa!  Tämä ei ole vastakkainasettelua. Tämä ei ole arvostelua! Tämä ei ole yhtään mitään muuta, kuin omaa valintaani ja elämääni.

Eikä kaikki niin kovin halvalla ole tullut, jos joku nyt sitä siellä herkee ajattelemaan. Vaikka itse touhuun ryhtyessään kaiken onkin valmis ottamaan vastaan, niin on se silti ollut raskas taival. Olen ilman autoa kuskannut lastenvaunujen alakärryssä työpakettia postiin kamalassa sohjossa, kyydissä vähemmän hyvin viihtyvä vauva pötköllään ja sisaristuimessa joka suuntaan kuikuileva puoltoistavuotias. Olen kolme vuotta istunut iltaisin, miehen kotiuduttua, koneen ääreen ja hoitanut kaikki laskutukset yön tunneille, käynyt välillä imettämässä vauvaa ja jatkanut sitten hommia seuraavan päivän tuodessa niitä lisää eteen.. Palkkaa ei tietenkään tullut moneen vuoteen, koska jostain se yritys oli aloitettava, tyhjästä, kuten sanonta käy ja on kovin tottakin. Olen kotiutunut synnytyssairaalastakin suoraan pankkiin maksamaan arvonlisäverot, että sillätavalla sitä elettiin sitä yrittämistä, päivin ja öin.

Meillä on miehen kanssa ihan oma missio yrittämisen suhteen. Mikä se missio sitten on, niin se toteutuu käytännössä täällä näin, meidän paikkakunnallamme, pienin ja tavallaan näkymättömin askelin. Jokainen itseasiassa joka töissään jostain pystyy päättämään, voi toteuttaa niitä samoja asioita - niitä jotka toivottavasti tekevät maailmasta aina pisara pisaralta parempia paikkoja elää. Tuetaan nuoria, kannustetaan ja evästetään kunnolla harjoittelijoita tulevaa työelämää varten, osallistutaan paikallisiin projekteihin, jotka luovat toivoa ja iloa kaikille asukkaille, ollaan paikallisia työllistäjiä. Tässä yksi iso asia, miksi olen välillä todella karvat pystyssä kun puhutaan politiikasta ja yrittäjien suosimisesta. Kaikki arvostelijat näkee silmissään jonkun jättisuuren yrityksen porhot, jotka riistää kansaa. Mekin ollaan yrittäjiä ja meitä pienyrittäjiä on täällä paljon. Me emme laske työtunneille hintaa, meillä ei ole työttömyysturvaa, ei lomittajia tai sijaisia itseillemme ja pääsisimme todella paljon helpommalla olemalla jonkun muun palkkalistoilla. Mutta jos ihminen nyt on vähän hassu ja haluaa tehdä elämällään jotain muuta (kuin rahaa, ehh hehhhhhhhe kuolen just tähän nauruun) niin miksi sitä ei tehtäisi helpommaksi edes vähän sen byrokratian osalta, koska yrittäjäthän ne ovat niitä jotka työtä antavat! Jos jonkun pienyritys kaatuu, niin ei tule valtakunnallista avustuspakettia niille työntekijöille uudelleenkoulutusta tai muuta elämänsuunnanvaihtoa ajatellen, ei. Jokainen työntekijä on yrittäjän vastuulla! Se on aika kova vastuu se, vai mitä?

No nyt tää tylsä höpötys saa loppua ja on aika mennä taas jokapäiväisiin puuhiimme. Täällä lämpötila nousi kaksikymmentä astetta vuorokaudessa - KAKSIKYMMENTÄ! - ja pakkasta oon siis enää muutama hassu aste (Onneksi onneksi onneksi kuitenkin edes ne, sillä jonnekin luvattiin jopa lumien sulamista!Iik!) ja me taidetaan lähteä kokeilemaan yskimisen maailmanennätystä pihalle. Pulkat völiin ja menoksi! Menkää tekin! Hus  :D

maanantai 29. joulukuuta 2014

Vuosi 2014 -mites se nyt menikään?

Tammikuussa totanoin...jotain tartti tehä!

Ja tehtiinkin. Remonttia, yllätysyllätys. Otti koville, näyttää hyvälle jo helmikuussa!

Uskomatonta, me ollaan grillattu makkaraa pihalla jo maaliskuussa!

Tää kulki silloin Little Trouble -nimellä mun lenkkikaverina...

Kevät oli hieno kelien puolesta, muistitteks te? Mä en muistanu ilman näitä muistutuksia!

Hihtikuussa tehtiin kasvimaata

Ja oltiin miettikääs retkellä pelkässä t-paidassa. OoÄmGee...

Toukokuussa uitiin jo ihan täysillä, ja grillattiin vaahtiksia notskilla ilman hyttysiä. Oli elämää!

Kesäkuussa mun prinsessani pääsi ripille <3

Tuli lenkkeiltyä komeesa kelisä...

Heinäkuussa käytiin risteilyllä (ukkosti, iik! )

...ja Robinin konsertissa. Siistii!!

Ilmoja piisas

Siis apua, toi oli niin ihana päivä! Kuumaa ja ihanaa, hiekkaa ja ihanaa, me kaikki, Yyterissä. I Love!

Elokuukin tuli kuitenkin

Me korjattiin suurta satoamma (oikeesti noi porkkanat oli kuin karkkia, ihan tautisen hyviä ja makeita!)

Syyskuussa nautittiin kun ei ollut tappaja-ampiaisia liikkeellä ja muutenkin tarkeni!

Lenkkeiltiin!

Edelleen lenkkeiltiin!

Hoidettiin hepoisia

Oi mä muistan tän aurinkoisen alkuillan, oli ihan viimeisiä hienoja ilmoja kun vielä tarkeni!

Lokakuussa käytiin risteilyllä syysloman kunniaksi

Ja Helsingissä !

Hullu minä :)

Opiskelinkin, voi onpa siitäkin jo ikuisuus!

Tää pallero senkun kasvoi vain!

Marraskuu oli niin tätä. Pelkkää tätä!

Joulu oli ihana kuitenkin <3

Kun tuli tätä luntakin, vihdoin.

En tiedä teistä muista, mutta meillä on ollut hyvä vuosi. Toivottavasti seuraavakin on! Jännityksellä odotan!

Pakkasaamua meiltä maalta!

Mittari näytti kelppeet kakskytneljä astetta pakkasta tänä aamuna. Joen usva olis kertonut sen meille ilman mittariakin... aika hyisen näköistä! Jos tuossa kuvassa näyttää jotenkin maa karvitulta (siis siltä että joku on raapinut siitä lapiolla viimeisetkin lumet jonnekin muualle) niin se johtuu siitä että juuri niin on tehty. Meillä on rossipohjainen talo (jossa on siis kivijalassa tuuletustilaa, kuten ennenvanhaankin, juu nou) ja niinsanotut kissanluukut on luukuitta. Ne täytetään lumella jottei huiku käy läpi talven. Lumi on hyvä eriste!

Ollaan onnekkaita ja meillä lämpö on pysynyt hyvin pirtissä, tarkenee kulkea paitasillaankin (ja kun otin tuon kuvan joellepäin eli käänsin siis hetkeksi selkäni pikkuveijarille, niin hän oli mennyt F-securen sivuille tietokoneellani ja näpytellyt sinne jotain joka "is not available". Mun oma pikkuhakkerini!)... Vaikkei siis saatu joskus etsittyä meille vanhaa taloa, niin onhan tässä uudemmassakin omat puolensa ja yksi niistä on ehdottomasti lattialämmitys. Maalämpö toimii (kopkopkop, ei ole aina toiminut mutta se olikin kyllä tekninen vika) ja tulisijat lämmittää loput jos tarve vaatii.

Auringon keltaa taivaalla. Rakastan näitä hetkiä! Kyllä pellon laidassa on hieno asua, näkee kauas ja korkeelle.


Pian sitä keltaa oli jo sisälläkin, komeesti paistaa meinaan. Sanoinko mä jo miten täällä maalla herätään maanantaiaamuun? No tietenkin niin, että puhelin soi vimmatusti. Todellakin kirjaimellisesti vimmatusti. En ehtinyt ekaan soitoon vastata edes, vaan pällistelin ja räpyttelin ja niistin ja ihmettelin mikä täällä piipittää. Samantien se soi uudestaan ja koitin kovasti pyyhkäistä pintaa vastatakseni. No ei se ottanut mun pyyhkäisyä huomioon alkuunsakaan, mutta sainpa soitettua numeroon takaisin kun se vihdoin lopetti pirisemisensä. Äärimmäisen vimmainen naapuri (maalaisnaapuri - kilometrien päästä, aika monen monen kilometrin) tivasi miksei meidän talossa puhelimeen vastata, nih! (kieltämättä se tuntui hassulta koska justhan mä vastasin, mutta ei täällä maalla olla niin tarkkoja...) Samaan syssyyn höyrysi kuinka oli koko eilisen soittanut eikä meillä vaan vastata, mikä tähän on niinkuin syy hän haluaa tietää!! Olin kieltämättä ihan ällikällä. No siis soittajalla oli ollut joku väärä numero ("miksi ihmeessä siellä sanotaan ettei numero ole käytössä, nih?!"... veikkaisin että siksi ettei se ole käytössä?) ja lopulta oli löytänyt minun numeroni sitten ja päässyt hädästään. Ja se hätä oli? No kun pitäis vähän puskaa raivata heidän peltotilkkunsa reunasta. Että jos menee teidän tallin polun vieren puskaa kans, niin haittaako. Ei sitä lie nyt raivata, mutta joskus. ....Ööö?

Näin  meillä maalla.Täällä vaan oikeesti ei voi elää samoin periaattein kuin jossain muualla. Täällä täytyy miettiä laajempia kokonaisuuksia, kuten vaikka sitä, että onko se nyt sitten niin nokonnuukaa yhtään kellekään mikään yliarvostettu asia , kuten käyttäytyminen puhelimessa. Eikun kahvetta kuppiin ja edelleenkin nostetaan hanskaa kun tuokin soittaja traktorillaan karvalakki päässä tutajaa vastaan.

Mutta kuin näyttääkseen erityisen monimuotoisuutensa tämä kylä, soi puhelin toiseenkin kertaan ja siellä ihminen kyseli miten me voidaan. Kun oli kuullut kuinka ollaan kipeinä oltu jo pitkään. Että hän on semmoinen sissi jottei taudit hevillä tartu ja jos tarttuu, niin on nnopea potemaan ne pois, että milloinka vaan on tarvis niin hoitoapua saa. Että ei hällä muuta, aatteli vaan soittaa kun om alauma on jo maailmalla ja tietää mitä se on kun ne on niin siinä ja sairastetaan viikko tolkulla.

Miettikääs. Näin täällä, meillä maalla.

P.s. Joulun hittilelu numero yks: kaks vuotta vanha pimpelipompeli-lelu, johon vaan laitettiin uudet patterit. Isommatkin istuu sen ääressä kuin ainokaisen lämmönlähteen olisivat nähneet ja painelevat hartaasti erilaisia komppeja ja biittejä ilmoille. Ahh hahh hahh. Tää on niin tätä!

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Minä, surkimus?


Mä tajusin vasta, että olen kaikin tavoin yhteiskunnan hylkiö. Oman sukupuoleni häpeäpilkku, nykyajan muinaisjäänne. Itseäni (ja samalla kanssaihmisiä) kunnioittamaton luuseri.
Olen kotiäiti. Mitä helkettiä! Kuka muka nykyään enää on kotona, paitsi kaikki ne jotka ei vaan haltsaa sitä elämää kodin ulkopuolella. Yllättävän moni sanoo, että "mulle se ei riittäis". Niin siis tarkoitat varmaan, että susta ei siihen olis. Niin paljon helpompaa kun on antaa ne lapset pätevämpien kasvatettaviks ja kuitenkin korostaa, että itte tonkin tekisin paremmin, mutta  kun mun panosta tarvitaan niin paljon kaikkialla muuallakin. Juu niin varmaan, ootkin tosi korvaamaton siellä jossain muualla, muttet niiden suntekemies lasten keskuudessa. Niille nyt kelpaa kuka vaan.

Kotona oleminen vaatii yllättävän paljon. Myös aivoilta ja nimenomaan aivoilta. Ihan kuin olisit lääkäri ja kokoajan päivystysvuorossa! Suunnittelepa siinä elämäs semmosen varaan, että joka minuutti se voi keskeytyä. Ja keskeytyykin. Yllättävän moni tipahtaa kyydistä alkumetrien jälkeen...

 
Ja sitten löytyy tällänen tallukka, joka tykkää olla kotona. Joka tykkää, että työvaatteet saa ihan itte päättää aamuisin (tai päivisin, senkin saa melkein itte päättää) ja päivän kulunkin saa päättää miten itte haluaa! Jos tekee mieli paistaa lättyjä lounaaksi, niin antaa mennä vaan. Ulkona ei todellakaan tarvitse olla kaatosateessa, mutta toisaalta siellä todellakin voi olla kaatosateessa, jos siltä tuntuu. Sen jälkeen voi mennä lämmittelemään päiväsaunaan ja hihitellä yökkäreissä, kun muu perhe tulee velvollisuuksistaan kotiin.

Omien lapsien kasvun seuraaminen on etuoikeus. Tänään pikkutirppa tarttui kynään oikein hienosti ja raaputti sillä komean kaaren tuohon seinään, kun eilen se vielä haukkasi siitä vaan palan ja kaiversi sillä korvaansa. Kuinka taitavaa, kehitystä! Siinä äidin sydän pelkästään sulaa, kun näitä hetkiä tipahtelee tasaisesti etehen.


Yllättäen ne on naisia, jotka sanoo, ettei niiden äly saa tarpeeksi haasteita vaan kotona. Aijaa! Mä joudun ainakin vastaileen jokapäivä niin kinkkisiin kysymyksiin, että todellakin joudun terästään nystyröitä harva se hetki. Kuka on keksinyt sanoille nimet? Missä Jeesuksen vanhemmat oli, kun niitten poika kiersi pitkin kyliä? Jos auto keksittiin jo ajat sitten, niin miksei oo jo keksitty jotain vielä hienompaa kulkuneuvoa? Ootko koskaan nähnyt leppäkertunpoikasta?  Ja jokainen joka muuten luulee, ettei koskaan elämässään tarvitse polynomeja, niin tattadaa: rupeeppa äidiks, niin tarviit. (ehkä isätkin? en tiedä kun en ole :D ). Tai mitä on tähtien takana? Miten ääretön avaruus laajenee, siis niinkun mihin?

Tai: jos ihminen on onnellisempi pienempipalkkaisessa työssä, mutta siitä seuraavat rahahuolet vievät sitä onnea pois osaltaan, niin onko sen määrä silti isompi kuin mitä olisi vähemmän kiinnostavammassa työssä, josta ei seuraisi niitä rahahuolia?

Lapset ne pohtii. Ja laittaa vanhempansakin pohtimaan.



Minä nautin yksinkertaisuuden äärellä olemisesta. Kun tartutaan hetkeen, aurinkoon poskella, lumihiutaleeseen kintaan päällä, linnun korkeaan kaareen taivaan kannella. Kuinka monessa muussa hetkessä nämä ovat arkea?

Kaksikymmentävuotta, reilusti, olen ollut kotona lasten kanssa. Mietin ensin, että vasta viimeaikoina olen herännyt tähän, kuinka mahtavaa aikaa tämä on! Mutta sitten luin vanhoja päiväkirjojani ja tajusin, että olen ollut samaa mieltä jo kaikki nämä vuodet. Koko aika on elämän parasta aikaa.

Mutta näinhän ei siis saisi olla. Ei kotonaolemista, ei siitä nauttimista, ei varsinkaan tupaa täynnä lapsia vuodesta toiseen ja oumaigaad - ei jotain muuta elämää, kuin itsekeskeistä (sitä kutsutaan itsetunnoksi joidenkin kummallisten käänteiden jäljiltä). Siis jos kuljet tukka (samanlaisella) ponnarilla vuodesta toiseen, tykkäät joustavista vaatteista ja olet sinut itsesi kanssa, niin sä et vaan tajua: ei käy. Sun pitää seurata muotia, trimmata vatsalihakses ja kuunnella tiettyä musiikkia ja sisustaa tietyin värein kotis, tai muuten sä et ole sä.  (Huomaako kukaan muu tossa jotain todella vääristynyttä...?)

Terkkuja älyttömän onnelliselta naiselta, äidiltä - minulta.

P.s. Olen äärimmäisen surullinen tästä kirjoituksesta.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Vuoden viimeisenä lauantaina

 Tallin tienoille muuttanut neljäs kissamme käpeksi pirttiin muina kissoina. Edellisestä kerrasta tiettävästi 8 kuukautta aikaa!
 Pakkaspäivää on pidellyt, yksi poika pääsi jo iskänsä kanssa hevostallille hommiin ja riemulla ei ollut rajaa! Ensimmäinen sairastunut ja nyt siis kokonaan terve. Yhdeksän päivää välissä sairastamista...
Nuorimmainen söi tänään vihdosta viimein ruokaa. Tai ei se mitään kunnonäitien tekemää ruokaa edes ollut vaan ironista kyllä Kotipizzan tekelettä! Muillekin maistui onneks ja saatiin porukkaa taas astetta reippaampaan kuntoon. Itselläni selkä on ottanut itseensä tästä kaikesta rykimisestä kai ja on ihan jäykkä ja kipeä. Olkoon. Nyt iloitaan edes jostain paranemisen askelista ja toivotaan ettei vanhimman teinin korvasärky ylly yön aikana liikoja.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Sempäiväne joulutarina

Mä alan ilmiselvästi parantua pikkuhiljaa, kun alkaa sopivissa määrin ärsyttäänkin taas asiat *virn*. Kuten esimerkiks, että kuinka jotain voi teitittely hermostuttaa tahi ärsyttää niin kovin.Tai neidittely.  Tekis mieli sanoa, ei, sanonkin: pienetpä ja pikkumaisetpa on murhees ihmispolo sulla. Toki niihin on oikeus, mutta silti. Mua ei vois vähempää kiinnostaa vaikka mua sanois joku vanhaks äijänkäppänäks! *pyrsk* ......Oli kuulkaa perin kummallinen vajaa viikko, kun kaikki muu maailma oli oikeestaan yhdentekevää! Hui, pelottaa melkein aatella, kuinka hienoa se oli. Uutiset/Venäjä/hallitus - who cares! Jouluna täytyy sitä ja tätä`t - couldn`t care less! Mitä muut bloggaa, mitä itsenkin pitäis blogata ja varsinkin mitä jokatapauksessa pitää kaikille kommentoida ihan jokaiseen blogiin - in your dreams. Meikä kääns kylkeä sohvalla, otti palan suklaatia, niisti ja yskäs ja katsoi jotain todella hömppäpömppä telkkarisarjaa, jossa ei aivoja ainakaan tarvitse katsojana käyttää ollenkaan. Kyllä. Ja olen pelannut jo monet kerrat Huojuvaa Tornia isompien lasten kanssa ja väännellyt iihahhaa-ääniä sellaisesta maatilalelusta pienempien kans. Niistä ne mun päivät koostuu, melkeinpä. Aamulla aamukahvia ja edellämainittua, päivällä ruokaa ja edellämainittua, iltapäivällä kaffetta taas ja edelleen sitä samaa puuhailua, illalla ehkä glögiä ja niin, sitä samaa. Enkä valita, on komeeta!
Puurokattila, 10 litraa...


Kotoilukaveri


Jotkut kirjoittaa vaan ihkuja tarinoita, kuinka jouluna oli henkeä ja hepeneitä ja kuinka nyt mennään kohti uutta iloista vuotta ja kaikki on niin kepeetä, että jos ei olis taloisa kattoja niin kaikki leijuis jo taivaalla vähintään. Mä sanon suoraan, että on kyllä ollut aika helkkarin raskasta, kun ollaan oltu jo viikko kipeinä kaikki. Kovaa kuumetta, edelleen, suakelinmoista yskää, edelleen, tajunnanräjäyttävää nuhaa, edelleen. Enite tietysti noi lapset harmittaa, kun niiden loma menee vallan tässä. Isompia se ottaa pattiin jo ihan omastakin takaa, noin nuoremmat ei ole vielä tajunneet, että tässä se menee nyt tääkin vapaa pätkä kolmasosateholla. Viime vuonna meillä oli se hiton vesirokko tähän aikaan ja nyt kun olis sitten luntakin, niin johan ollaan sisällä. No ei voi mitään, ei voi, mutta kyllä se harmittaa silti saa! Muakin. Oli noi muutama laps tänään ulkona koittamassa hetken, mutta aika äkkiä ne tuli takasin, kun ei pystyneet yskimäti oleen minuuttiakaan missään.

Ruokaa oon heittäny roskiin (ne mitä ehdin tekeen valmiiks jossain vaiheessa ja lataan pöytään syötäväks tarjolle) enempi kuin ikinä, kun kaikille riittää joku teelusikallinen ruokaa per päivä. Ittellenikin, joka on sentäs jo jonkinsortin IHME. Oon laihtunut tässä ihan suklaata säästelemättä neljä kiloa viikon aikana. Että siitä lähdetään. Nuorimmainen ei syö oikeestaan mitään (muutakun maitoo), joten pikkasen ollaan huolisamma, että eikä tää tauti jo vois hellittää. Päivystys on hevonkuusenkaukana Tampereella Taysissa, jossa katkenneen jalkansakin kans ihmiset on ootelleet vuorokauden kipsaamista, joten ihan hevillä ei sinne mennä. Mutta kokoajan saa olla kyllä pikkasen huolissaan. Mieskin on nukkunut patjalla millon kenenkin huoneen lattialla koko tän viikon melkein, kun osa kuumehoureissaan haahuili minne sattuu siinä pahimpaan aikaan alkuviikosti. Että on täällä kuulkaa ollut  ihan vipinää, ei voi valittaa ainakaan tylsästä elämästä. Eilenillalla kun koitin petiin mennä, niin kuopus päästi järkyttävän yrjääsyn just sillon sägyssään ja -ällöä, tiedän- kääns sitten vaan päätänsä siinä kaiken sen moskan keskellä ja oli jatkavinaan unia. Arvakkaa millasta oli onkia se laps sieltä pesulle, kun ensin olit sitä koittanu kokoillan hyssytellä nukkumaan! Mutta lopulta kuitenkin sekkii oli puhtaana uusis lakanois pötköllään ja minä pesemässä pyykkiä jälleen yhtenä elämäni yönä.

Yleensä ihmiset sano täs vaihees jotain fiksua, kuten että ne on oppineet arvostaan tavallista elämää. Tai että joulun sanoma on yhdessäoleminen eikä siivotut nurkat ja hienot koristeet oikeisa paikoisa. Mä vaan sanon, että misä vaiheesa elämän meno muuttuu epätavallisesta tavalliseks, siis montako kertaa toistoa jotain tarvitaan, että se on jo sitä tavallista? Kun musta tuntuu että meillä se on just tätä ja en mä kyllä ihan hirveesti voi sanoo arvostavani tämmöstä elämää. Että mun lapset kärsii! Mieluummin ei, jos valita saa. Ja kyllä mä sanon senkin, ett ei se kyllä joululta tuntuis josei missään joulu tääläkän näkyis. Jos ei olis tonttuja ikkunoisa ja liinoja pöydisä. Niistä se kaikki tulee ja kunne siivotaan pois niin lähtee kyllä joulukin samontien. Että siinämielesä. Yhdessäoleminen on kyllä tärkeetä, mutta se on meille tärkeetä aina. Jos joku käy jossain vaan jouluna, niin miksei se vois käydä jonain toisenakin päivänä? Kyllä mä haluan viettää mun jouluni niiden ihmiset kans joidenka kans mä haluan viettää muunkin osan elämästäni. Ja näin myös tapahtui, onneks! Oma perhe oli kaikkineen koolla ja meillä oli tosi kotosta ja hienoo. Laitettiin oikein klänningit ja kostyymit päälle ja oltiin joulusia, vaikka kokojan yskittiinkin ja niistettiin. Tehtiin ruokaa tarjolle riisipuurosta lähtien, kuunneltiin joulurauhan julistus, koristeltiin kuusi kaikin, jokaikinen, 13 henkeä laittoi koristeita siihen paikoilleen (ja osa alle metrisistä kyllä otti niitä poiskin joka toine hetki, mutta se nyt kuuluu asiaan). Illalla kopisteli paikalle pukki ja turisi meitin kans pitkään, ehkä siks, kun ei tänävuonna aiheutettu mitään suurempaa traumaa sen tulon kans. (mitä nyt koira murisi ekaa kertaa ikinä ihan hulluna sen pukin pusseille, niin ett me pelättiin että se alkaa raateleen niitä siinä kaiken kansan nähären ja mää tarotan ny sitten niitä lahjapusseja, hölömö...). Laulu oli pikkasen mollivoittosta tänä vuonna, kun kaikki jokka kykeni ääntä saamaan oli bassolaulajiks yhtäkkiä muuttuneita, mutta hyvin se silti soi. Mun mielestä. *äitin kullat* Niin siis mun sanoma oli, että tekemällä se joulu tulee, tai ei ainaka tekemäti. Ja kun jaksettiin tänäkin vuonna, niin hyvä niin. Mie oon nauttinut suunnattomasti näistä aikataluttomista päivistä. Myös siitä, että en ole tuntenu huonoa omaatuntoa mistään lähettämättömästä kortista tai viemättömästä nyytistä. Parit pussukat oottaa tuolla että jaksetaan lähtee vähän kauemmas ajeleen (ja että ollaan terveitä, kun lapsperheisiin ei kyllä tautia tietenkään viedä ). Oikeet ystävät ymmärtää ja oottaa, että parannutaan -  vähemmän oikeet sanoo puhelimessa "aiJAA" ja nirisee yhteisille tutuille kuinka he kyllä kuitenkin muistaa ystäviänsä vaikka on heilläkin sitäjatätä vaivaa. Mä oon tullut kyllä niin ehdottomaks, että jos joku ihminen on niin pikkumainen, että ei antais toisten potea rauhassa, niin ei kyllä enää ikinä mun elämän vaikutuspiiriin kuulu. Kauheen vapauttavaa, varsinkin kun sitä ei edes tee vihapäiten, vaan siks ettei vaan ole aikoja eikä haluja tuhlata aikaa semmosiin.

Mutta. Nytten on aika sanoa hyvät yöt tältä illalta tänne blogiin, jatkan hetken lahjakirjan lukua, se on Pauliina Rauhalan "Taivaslaulu". Onko kukaan muu lukenut? Mitäs tykkäsitte?

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää Joulua just sulle!


Aatonaatto kuvina :)

 Aamukahvi omassa rauhassa, huomaa uskollinen ystäväni niistopaperirulla!
 Tällä pojalla oli just nimpparit ja pelattiin lahjapeliä aamun ratoksi ( ja kyllä, tolta näyttää äärimmäisen tautinen minä!)
 Kävin siinä hakemassa sitten parit viimehetken ruokaostokset...
 Tein mahdollisimman epäjoulumaista ruokaa: tortilloja!
 Koomahetki sohvalla, diellä de duhapapedi mua ootteleekin jo!
Joulusisustusta! ... ööö silitysrauta? Neverhöörd :D
 Nyt on jo jouluaaton puoli. Oi.
 Kinkku on uunissa kuten pitääkin.
 Meikä hipsii kans nukkumaan!
Hyvää Joulua teille kaikille!