sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Nöyrtymisen adventti (1.)



Kylläpäs on mennyt kristilliseksi nää mun postaukset, yllätän ihan itsenikin, kun huomaan melkein kaiken (tai ainakin joka kolmannen) aiheen sivuavan aina jotenkin kirkollisuutta. En oikeastaan edes ymmärrä mistä se johtuu, kai vähän kaikesta : siitä että on tullut ihminen keski-ikään ja miettii muutenkin näitä kaikkia asioita perin pohjin, siitäkin että nämä kaikki asiat ovat nyt kovasti kaikkien muidenkin huulilla ja näistä keskustellaan kaupan kassajonoissakin. Kirkko on jotenkin nyt pinnalla oleva puheenaihe (ollut tietenkin mennen tullen jo pitkään) ja suurissa muutoksissa aatteiden tasolla.

Tiedän, että minunkin ystäväpiirissäni on ihmisiä (täälläkin), jotka toivoivat perjantain avioliittolaki-äänestykselle toisenlaista lopputulosta. Näistä on kirjoitettu monenlaisia purkauksia tänne nettiinkin ja kaikki minun silmiini osuneet ovat olleet ihan asiallisia (tiedän, niitä on toisenlaisiakin). Minä en mene kellekään sanomaan, että jonkun tapa uskoa olisi väärä, vaikka se olisikin erilainen kuin minun. Minä ainoastaan toivon, että ihmiset näkisivät tämän ovenavauksena tulla sisälle, eikä niinkään mennä pihalle. Ja että me kaikki saisimme jatkossakin sen hyvän ja turvan sieltä mistä tätä ennenkin. Jos ei olisi uutisointia tai muuta mediaa, niin mikä on ihmisten maailmassa muuttunut? Ei mikään!

Meillä on täällä ensimmäisen adventin kunniaksi vietetty melkein yöpaitapäivää, kirkkoon ei menty aamulla kuuntelemaan hoosiannaa, mutta pianolla sen meinaan vetäistä hetkenä minä hyvänsä - oman kylän kirkon tilaisuus alkaa vasta kello 18 jotta sinne vielä kerkiää jos meinaa mennä- mutta muuten on sytytetty kynttilä ja alettu jännään sitä jouluntuloa. Pipareita meinataan tehdä nähtävästi paljonkin, koska taikinaa on vaikka muille jakaa :) Lapset koristelevat köökin (muovi)pikkujoulukuusen ja ikkunoihin tällätään valoja sinne ja tonne.

Tuossa kuvassa oleva kaappi on se mun saama häälahja, vuosiluku sanoo olevan vuodelta 1860, jos oikein hämäriä numeroita osasin tulkita.

P.s. Eilen siellä joulunavauksen ilotulituksessa oltiin muuten koolla koko koko perhe: myös esikoinen perheensä kanssa. Superihanaa! Vaikka sitä tietyllä tasolla antaakin lapsien aikuistua ja elää myös äidistä erillään *virn* niin kyllä se vaan kuulkaa on aina vähän vajavainen olo, jos ei ole koko mun pesue ympärillä. Eilen oli ja olokin sen mukaisen mahtava :)

P.s.2. Putouksen voitti porilainen orava! Hoplaa!





lauantai 29. marraskuuta 2014

Sillai kai!



Vähänks on muikeena poika tossa, kun suussa on palanen purkkaa papereineen päivineen. Minä sitten terhakkana (heti kuvan oton jälkeen) iskin sormeni surmansuuhun , että ootas äiti ottaa paperin vaan pois. Kyllä kuuli kuulkaa koko Hesburgeri, ettei tasan otettu! Poika iski hampaansa niin tiukkaan mun etusormeeni kiinni, että ainoa mitä pystyin tekemään oli karmaiseva tuskanparku. Vieressä istunut mies otti tilanteen haltuunsa viemällä piraijan huomion toisaalle taputtamalla käsiään lujasti yhteen. Kenties saatettiin näyttää hieman hullunkuriseltä perheeltä muiden silmiin, kun nassikka puree äitiltä sormea irti ja isä istuu vieressä antamassa aplodeja...

Me lähettiin siis tänä aamuna katsomaan joulutoria. Joka vuosi se on ollu niin komee, että odotukset oli korkeella. No nyt ei ollu kyllä, ihan tavallinen tori vaan! No mutta tilanteen pelasti meitä vastaan ajanut joulupukki Zetorilla, joka morjesteli  meille nimeltä huutaen! Vanhoja tuttuja, tietenkin, olettehan lukenut mun "tapahtui niinä päivinä" postauksen... ei voi olla unohtamatta meitä ;) (vaikka haluaiskin).

Torstaina muuten oli ne vyökokeet ja niin vain tuli taas uusi vyöarvo mullekin, kuin myös meidän alkeisjunnulle (ja niille mun kaikille alkeisjunnuilleni, jokka on kaikki vähän  niinkuin mun omia mussukoitani). Ilta meni silloin pikkasen pitkäks, kun neljän jälkeen lähdin kotoota paikan päälle laittaan paikkoja kuntoon ja tsemppaamaan koko lapsporukkaa siellä - kotia pääsin lähteen puo kymmeneltä ja koko ehtoon menin ilman eväitä. Meidän vyökoe oli pitkä ja harras, mutta kuten siellä taas todettiin, niin mikään ei nimpal ole hetkeen meitä erilaisia ihmisiä yhdistänyt kuin yhteinen jännitysnäytelmä. Toiset koki isoja onnistumisia, toiset rankkoja pettymyksiäkin, mutta yhdessä oltiin loppuun asti. Edelleen muistan mun ensimmäisen vyökokeeni kokoonpanon, meitä ei siinä samassa ryhmässä ollut vuosia sitten kovin montaa ja nykyäänkin, kun jossain nähdään, niin ihan kuin perheenjäseniä näkis. Se vaan uskomattomasti yhdistää, kun kaikilla on hirvee jännitys ja tsemppi ja kannustus päällä, melkein enempi toisten kuin ittensä puolesta.

Kaupungilla kruisaillessa radiosta kuului kysymys "missä sinä oolit kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi käsittelyyn". Mua alkoi naurattaan, vaikka tää olikin toisille niin iso asia. Tässä on jotenkin jo hupaisia piirteitä! Mutta kai se on tätä nykyaikaa! :)

Mä olin ehdottomasti asian kannalla, pelkästään siksi, että mun mielestä joidenkin ihmisten rajaaminen jonkun yhteisen asian ulkopuolelle ei ole meidän toisten ihmisten päätettävissä. Mun mielestä alunperinkin on siis menty metsään, mutta se on ollut silloin sellainen aika jossa ei ole paremmin tiedetty, nyt mennään tätä aikaa. Kirkkoon sisällekin pääsee vaikka ei kuuluis kirkkoon. Tai vaikka kuuluis toiseen uskontokuntaan, niin kyllä sä saat mennä sinne penkkiin istumaan ihan rauhassa. Mä en oikeastaan ymmärrä, että kuka ihminen katsoo asiakseen voivansa tän kieltään, oli itse asiasta samaa tai eri mieltä? Jos ymmärrätte mitä tarkoitan?

Kohta myö lähetään vielä kerran kaupunkiin, kun mennään katsomaan joulunavaus-ilotulitus. Sitten kotia ja saunomaan ja jännäämään kuka onkaan vuoden Sktesihahmo-kilpailun voittaja Putouksessa. Meiltä kotoota löytyy kannattajia kaikille kolmelle: fitnesshahmo Kissille, venäjää murtavalle Svetlanalle ja porilaiselle oravalle. Meiltä löytyy myös ihan omia hahmoja, vähän niinkuin varjoputouksena. Tääl on muun muassa Juntti-Raineri (mie), Turpeinen (mun ukko) ja Bulk (meiän laps). Älkää vaan kysykö enempää, koska en kertakaikkiaan kykene kertomaan *virn*.





perjantai 28. marraskuuta 2014

Pelekkää elloo

A.(veisunuotti: Mä joka päivä töitä teen)
Mä jokapäivä kotitöitä teen
joka ainoa aamu ne tulee eteen
ja mä teen niitä siksi vain
että kullat te halusitte olla mun omanain.


B.(veisunuotti: Leipuri Hiiva)
On mennyt pullat uunihin
ja tullut ulos valmihit
joskus korvista jo savu kohoaa
Äityli siinä
pukee pipoi tumppui siellä
hän kaaa-aakat pissit siivoo vielä
-ja joskus korvista jo savu kohoaa.


C.(veisunuotti: Työttömän Arkiveisu)
Maanantai: ei mittään.
Tiistai: ei mittään.
Keskiviikko, torstai: ei mittään.
Perjantai: ei mittään.
Lauantai: ei mittään.
Sunnuntai: ei sitäkään mittään.


Kotona: ei mittään.
Kylillä: ei mittään.
Lehdissä, netissä: ei mittään.
Telkkarissa: ei mittään.
Ikkunasta: ei mittään.
Päässä: ei sitäkään mittään.


D.(veisunuotti: Maamme-laulu)
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa
sun maas on multainen.
Ei lunta eikä kuurankikkaraa
Vaan vettä, kuraa, sutturaa
Mutt onneks pian on kesä taas
ja kansa hikoo onnessaans.


E. (veisunuotti: Kuinka saisin rikki kookospähkinän)
Kuinka voisin kasvattaa tän "pähkinän"
en kai sitä rikki nyt mä saa
Oppaita lue en lain
mut uskon mummoain
En tätä "pähkinää" vois halki rakastaa.


Ihan vaan muutamia hetkiä, kun tulin ajatelleeks.



















torstai 27. marraskuuta 2014

Joulu tulossa - ja tapahtui niinä päivinä

Muistellaas vähän. Mitä kaikkea onkaan miun elämäni jouluihin mahtunut. No ei paljonkaan, ihan tämmöstä tavallista vaan.


Lapsuudesta
-Meillä oli rivitalossa yhteissauna talon päädyssä ja myös joulusaunavuoro. Sinne mentiin perätoukuria lipsuttimet jaloissa, vaikka aina oli lunta ja hirveet kinokset. Silti piti mennä niin, kun se kuului asiaan. Hirveen huono säkä kävi, kun aina oli pukki käyny just sillävälin, kun me kuhkittiin siellä saunassa. Lahjoja ei kyllä ollu mitenkään kauheesti, muistan saaneeni yhen kerran kirjepaperia ja kerran yhden barbin (se oli Daisy ja sillä oli verkkosukat oumaigaad ja tutu - se balettihame, ei siis Desmond...ei sillä että mitenkään mieleen olis jääny!). Ne olikin sitten niiden joulujen ainoita lahjoja, mutta ei mitään traumoja, muuten vaan oon hamsteri. Mutta siis itte pukki jäi vähemmälle nävylle, paitti yhtenä vuonna kun huomasin että mun tukkapyyhe jäi kotoeteiseen ja ennekuin kukaan kerkes sanoon älä, niin mää luistelin jo takasin kotiin. Ei olis ehkä kannattanu. Isoveli siellä laitto just muovikassia ovenkahvaan...
-Meirän kylä on ollu aina sillälailla komee, että täällä on oma uimahalli. Kaupungissakaan, johon meitit liitettiin joku vuos sitten, ei ole uimahallia. (Tai on niillä ny, kun ne saa kuttua tätä meitin omaksensa kans). No mun lapsuuskotoo ei ollu mikään matka uimahallille ja siellä sitten meikälikka palmikot koppuroiks kotimatkalla jäätyen lutras kaikki talvet. Joulusin oli jouluaattoaamu-uinti. Yhtenä vuonna, kun ei ollu luntakaan, niin menin sitte sinne. Sielä oli yks paikallinen vanha setä ja mää. Hyvin mahduttiin kaksinemme uimaan. Sitten menin suihkuun ja saunaan ja olin siis edelleen ihan yksikseni tietysti. Pukuhuoneessa ihmettelin, että ovat laittaneet jouluvalaistuksenko, kun vaan oli joku tuikku siellä lamppuna oven yläpuolella ja muuten pimeetä. No näin mää teräväsilmäsenä likkana kuitenkin pukea ja eikun kotomatkalle sieltä. Hämärää hämärää ,uimahalli on vielä maan alla kellarikerroksessa kattokaas. Kiipesin sitten ne kierreportaat ylös ja näin jo hyvinkin kaiken, sen muun maailman, siellä lasisten seinien takana. Mutta ovipa ei avautunutkaan! Mut oli jätetty sinne! Se pitäjä ei ollu muistanu mua ja oli jo lukinnu ovet! Siellä mää kuin pieni tulitikkutyttö sitten seisoin nenä ikkunas littanana ja oottelin että jouluaattona joku kulkis siellä hiljasella kylällä! Nyyh! No en kyllä noin minuuttia kauempaa kerenny siinä oleen kun se vaksi huomas mut sieltä pihalta johon oli just ittekin vasta menny. Pahoitteli hän siinä tietysti kovin ja mua vaan hihitytti, niin kuin pieniä lettipäisiä tyttöjä nyt tuppas hihityttään. Ei siitä menty avautuun minnekkä iltasanomiin...


Nykysten
Ihan normisetillä ollaan menty melkeen joka vuosi.
-Yhtenä vuonna, kolme yötä jouluun, meille tuli noro. Mää alotin, muut peräsä. Aatonaattona vähän siinä ennen kauppojen sulkua laitoin pipan päähän ja lähdin kauppaan, ajamalla kymmenen kilsaa jotain kahtakymppiä koko matkan. Kolmatta päivää kun oli täydentämäti energiavarastojaan, pelkästään tyhjentäen niitä, oli olo aika hutera. Nojasin marketisa kärryihin ja ne vei mua pitkin kauppaa. Kaveri oli nähny musta vilauksen ja laitto tekstarin, pitkän tekstarin, jossa vaivihkaa kyseli mitä mulle oikeesti niinkun kuuluu. Jälkeenpäin naurettiin erittäin pitkään, olin näyttäny vähintään kuolemansairaalta spurgumummolta siellä kärryissä puoliks lohnottaessani. Aattona väki oli senverta tolpillaan, että tuli kuin zombilauma kohti ruokapöytää, todetakseen että ei mee vielä. Tehtiin mustikkarahkaa ja juotiin keltasta fantaa. Parissa kuvassa kaikilla on niin joulunen väritys päällänsä, kun on valkosta naamaa ja harmaata naamaa ja punasta naamaa vasta olikin... Suklaat syötiin sinä vuonna vasta jälkeenpäin. Kerrankin.
-Vuonna jonain meiltä meni sähköt just kun puoliraakileet ruuat oli uuninperukoisa. Pilkkopimeesä säntäiltiin sinne ja tänne ja alettiin lämmittään leivinuunia. Sitten kun saatiin se tuntien klapin lappoomisen jälkeen puhkuun tarpeeks tujua lämpöä, niin ne sähköt tuli tietysti takasin ja me hikoiltiin alusvaatteisa koko joulu, kun pirtti ei viilentyny millään. Vähän tuli kesäsiä joulukuvia siltävuodelta, muttei se haitannu.
-Toisena vuonna joulupukki todellakin yllätti, istuttiin keittiös syömäs (ja ehkä pulisemas vähän äänekkäällä äänellä) kun yhtäkkiä pukki seiso seljään takana. Meiän koira pelästy niin, että kusas kamalan lätäkön siihen lattialle jossa pikkupenskat alko juokseen siitä pukista villintyneenä. Me sitten jahdattiin pissakinttuisia lapsia ja hervoottomasti haukkuvaa koiraa ja yritettiin jotenkin nätisti hymyillä sille pukillekin, kun oli niin pitkän matkan takaa tullu meitä kattomaan.
-Yhtenä toisena vuonna oli pukki taas ylläripäällä ja me oltiin just tultu saunasta. Väittävät, että meiän mies ja pukki ois etukäteen sopineet, jotta pukki tulis niinkun takaovesta, sieltä saunan päästä sisälle. Tierä sitten, mutta sieltä se tuli just kun määkin tulin saunan ovesta. Ja mää niin juoksin, pepa vilkkuen (ja jonkinmoista hullun akan kiljuntaa päästellenkin kai) karkuun ja ukko vetäs reteenä smokin housut jalkaansa ihan sillasenaan kun ne oli ekat jokka käteensä sai siinä ilkimullikkana joutuessaan keskelle tilannetta. Sen joulun kuvisa ollaan niin upeina että. Mulla tukkapyyhe turbaanina pään ympärillä jonkun joulumekon kans ja miehellä pelkät mustat puvunhousut.
-Aika monta vuotta sitten oli pukin lahjapiilo ollu meiän autotallissa jossain vähän viileemmäsä ja kaikki ne teipit joilla oli pakettikortit kiinni, oli irronneet. Miettikääs tätä kuulkaa hetki! Siinä sai jakajatonttu olla pikkasen tarkkana, kun lahjoja rutisteli ja arvuutteli, että kukas kiltti laps tän mahtaakaan saada (ja samalla toivoa että se lahja todellakin oli sovelias kaikin tavoin yleensäkin jollekin lapselle). Ehh! Sinä vuonna sai ainakin yks tytär työkalupakin ja 3-vuotias poika vaaleenpunasen kissalaukun. Eisevväliäollu!


Simmottis joului meillä, tollai kun muutamia mainittee. Kuis teillä?



tiistai 25. marraskuuta 2014

Niitä jumista vapautuneita kuvia juttujen puutteessa!


Jokin  ammoinen aika sitten mun mies oli tuonut näitä kaupasta (kun ei ollut keittojuureksia löytänyt) ja tälläiseen isoon perheeseen iski heti kuin tulitikku lumihankeen. Sinne meni että sujahti! Tässä on siis perunaa, porkkanaa ja kaikkea maukasta valmiina palasina. Tiedättekö mikä apu siitä on kattilan täytössä käsivaivaiselle, jonka täytyisi  kuoria jokatapauksees kolme kiloa perunoita, huuhto ne ja pilkkoa? Tosi iso. Ei tarvitse kuin pari kiloa sitten enää itse sinne saada täytettä ja sehän nyt on jo melkein pikaruokaa sellaisen määrän valmistelu. 



Ja eikun lisää eineksiä: nakkeja! Meidän nakit on yleensä aina Kivikylän Vanhanajan nakkeja, mutta kun partiolaiset väsäs trangialla jotain nakkipataa, niin piti olla noita kuorettomia ja niitä sitten vähän jäi. Kätevä emäntä ei heitä pois vaan tekee ne pikaseen keitoksi. Mä oon superiloinen, että nää pikkunassikat diggaa sopparuuista, niin minäkin meinaan ja meillä onkin keittoja harva se päivä lounaana. Ehdotonta herkkua on kalakeitto lohesta, jossa on paljon Koskenlaskija -sulatejuustoa!


Tää oli se sämpylänpaistoperjantai, kun kuvat ei siirtynyt ei sitten millään. Siin on ermeitä!

 Mitä teidän keittiön niissä kymmenissä alalaatikostoissa säilytetään? Lapsia!


Eilen mä mietin, että aika moneen asiaan sitä kuitenkin ihminen kykenee, kun eteen tulee. Mulla oli tiedossa, että ikävän loukkaantumisen vuoksi saattaapi olla opettajavähyys treeneissä, mutta kun vedettäviä ryhmiä oli kaksi maanantaiseen tapaan, niin en arvannut olevani kuitenkin ihka ainoa ohjaaja siellä. Minä ja yli kolmekymmentä alakouluikäistä taekwondo-lasta! Kotona muistin noin kymmenen asiaa jotka olis pitänyt sanoa, mutta minkäs enää voit. Se täytyy kuitenkin sanoa, että olin tosi ylpeä alkeisryhmästä (ni) - osasivat olla hienosti ja muutenkin näyttivät kyllä hienosti taitonsa! Syksyn aikana on kuin onkin tapahtunut se huima kehitys, minkä tiesinkin olevan tulossa, mutta silti se vaan yllättää positiivisella tavalla joka kerta.

Nyt etsimään jutunjuurta eikun taikinakulhoa, ajattelin että olis pullapäivä pitkästä aikaa ja sitä ei parane jättää iltapäivälle, kun yhden lapsen kenkä oli hajonnut koulureissussa ja pitää mennä kaupoille kunhan hän sieltä bussilla ensin tännepäin pääsee.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Ihan itte korjasin tilanteen!!

Kuva!!
No oikeastaan tuli kyllä mieleeni, että joku toinen bloggari joskus taisi kehottaa koittamaan eri selainta - ja mähän koitin nyt sitten chromea ja kuva pläjähti eetteriin niinkuin leipä paahtimestaan. Nyt mä en ollenkaan tiedä mitä näillä kaikilla mahdollisuuksilla tekisin, mutta menenpä heti miettimään :) Teksti on kovin pientä nyt, mutta katotaan isoneeko se julkaisemisen myötä vai täytyykö alkaa jakeleen lukijalahjana suurennuslaseja...  

EDIT! Ei ihme jos teksti on pientä, kun näytti menevän kuvatekstiksi. Siis voiko enää blondimpaa olla? Kestättekste mua?!

Nyt tarvitsen helppivä kuviensiirtoon!

Mä en ole mikään tekninen nero, mutta olen mä onnistunut kuvia tänne blogeihin vuosikausia siirtämään ja tiedän siis miten se tapahtuu noin niin kuin käytännössä. Jokin aika sitten en saanut kaikkia kuvia siirrettyä tänne, siis sain ne ladattua siihen "siirrä blogiin" -osioon, josta ne ei menneet enää eteenpäin. Myös koko se kuvasiirtosivu jumitti niin että jouduin aina poistumaan muita kautta saadakseni taas blogini esille. MIKÄ IHME TÄSSÄ NYT ON! Ennen totaalista jumittamista sain tänne siirrettyä muutaman kuvan, mutta nekin tulivat todella pieninä eikä niitä pystynyt muokkaamaan suuntaan eikä toiseen. Onko tässä nyt joku totaalivirus?? Toisaalta muistaisin lukeneeni jonkun toisenkin blogista että kuvat tulivat ainoastaan hyvin pieninä. Onko jotain asetuksia ( en ole mitään muuttanut!) joita pitäisi kokeilla? Onko bloggeri muuttanut jotain mitä en nyt hiffaa? Auttakee!



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Rakastuin viikonloppuuni

Oli kyllä aika superia näillä lakeuksilla! Perjantain Yllätysten Yö veti paikalle, nimenomaan paikalle eli keskelle kylää, uskomattoman määrän ihmisiä. Väki käveleiksi sinne tänne ja tapasi tuttuja, kahveetteli herkkujen kera ja mutusti grillimakkaraa, pikkuväki paineli ponin kyydissä ja vähän isompi väki vähän isomman (tinkerin) kyydissä. Kaikki mitä oli myytävänä meni sen siliän tien, makkarat loppui kahdessa tunnissa ja väkeä olis riittänyt vielä yönkin puolelle vissiin. Hiukan oli mahtavaa! En edes huomannut, että olin jalkeilla (siis kirjaimellisesti jaloillani) aika monta tuntia yhteen perään, kun ensteks kotona häärin niiden kakkujen kera (ja tietenkin kaikki muutkin kotohommat siinä), sitten oli junnutreenit ja sen perään siellä makkarakojulla vauhdissa kunnes yö kolkutteli niskaan. Mutta kyllä tuli uni hyvin, kun sai raikasta pikkupakkasilmaakin siinä mukavasti koko illan. Kaikki olivat tyytyväisiä järjestelyihin ja "meidän" kahvilalle oli kysyntää ihan jatkoakin ajatellen. Kääk!


Lauantaina mentiin, niin kuin postikorteissa vaan, käymään torilla koppa käsivarrella heiluen, neljävuotias sai valkata kranssin ulko-oveen ja hienon muuten valkkasikin: nähdessään makuaan miellyttävän hän totesi että "tämä on tyylikäs, otetaan tää" :) Kranssi oli yksinkertaisen söpö kuusenhavukranssi pienellä koristeoravalla stailattuna - ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Ihana! Ja siis hassuinta koko torireissussa oli, kun mentiin ostamaan perunoita torilta, sieltähän niitä kuuluu siis hakea? Ja tultiin kotiin mukanamme kymmenen kiloa omenoita, kolme kiloa sipuleita ja se kranssi :D Hups!


Sunnuntai onkin kulunut sitten yöpaitateemalla, kävin mä nyt senverran ihmisten ilmoilla, että hain kaupasta omatekemään pizzaan ainekset (ja puinkin siis vaatteetkin oikein päälleni), mutta muuten ollaan vaan hölläilty, mietitty keittiön pöydän kohtaloa (liian pieni, huonot tuolit) ja katseltu telkkua ja kuunneltu radiota. Vanhin poika kävi molempina päivinä ampumassa jousipyssyllä varavaarin kanssa (joka on lajin harrastajakonkari ja tuomarina kaikissa mahdollisissa kilpailuissa ) ja kuulemma meidän poika on todella lahjakas tapaus! Aika ihanaa. Vaikka tärkeintä tietysti on, että lasta itseään kiinnostaa ja on innostunut, mutta ei se teini-iän kolkutellessa ovella ainakaan tilannetta pahenna, että juttu sattui vielä onnistumaankin hältä luontaisesti. Meinaan kun tämä perheen ensimmäinen poika tässä murrosikänsä ensiaskeleita astuu, niin olen antanut itseni huomata todellakin, kuinka kaikki on kiinni motivaatiosta! Tyttölapset(/ni) ovat osoittaneet murkkuina olevansa motivoituneita todellakin kaikesta mahdollisesta mitä vaan maailmassa on, jolloin tekemistä on ollut kaiken hörsöhömpäntöörän karsimisessa ja priorisoimisessa aina silloin tällöin. Pojan kohdalla se innostus yleensäkin on antanut oottaa itseään, mutta tämä ainakin nappasi heti. Jes!


Nyt sitten ootellaan taas uutta viikkoa (ja lunta, mun puolesta sais tulla jo tännekin) ja kaikkea mitä se tuo tullessaan. Tavallista? Tiedän. Ihanaa? Todellakin! Mitäs teille kuuluu? Joko on joulukriisiä näkynyt?

perjantai 21. marraskuuta 2014

Oikeasti ylpeä, tiedäks

Eilen oli kyllä jokapaikka väärällään lapsiasiaa ja hyvähän se vaan on että näistä asioista puhutaan. Kaikkia (blogi- ja tai lehtikirjoituksia) en ehtinyt kyllä lukemaan, mutta osan kyllä- ja loppuihin koitan palata jälkikäteen (joskus eläkkeellä, mutta juu nou, edes silloin!). Meidän perheessä lasten asiaa sivuuttiin muun muassa teinin kanssa siten, että hän tivasi koulusta tullessaan miksei meillä ole lippu salossa. No ei ollut, kun aamulla asia unohtui ja tuntui hassulta laittaa se kolmen jälkeen tankoon heilumaan kun pimeys iskisi puolen tunnin päästä ja kukaan näkisi mitään lippua. Mutta että olis pitänyt laittaa *virn* ainakin teinin mielestä!


Kaikkinainen lapsiin liittyvä keskustelu tuo itsestäänselvästi myös äitiyden tunteet ja aatokset pintaan ja monessa paikkaa tuumailtiinkin minkälaisia äitejä olemme. Tunnemme riittämättömyyttä ja koemme voivamme olla parempia joinakin ohikiitävinä hetkinä. Näitä tunteita on kyllä todella myös minulla - ja minusta se on perusta sille, että olemme juuri parhaita äitiydessämme. Jos pystymme analysoimaan omaa toimintaamme, ajatusmaailmaamme ja siihen liittyviä asioita, niin mehän todella olemme kartalla! Lapsiaan laiminlyövät eivät koe laiminlyövänsä, lapsiaan vähättelevät eivät koe vähättelevänsä, lapsensa hylkäävät eivät koe hylkäävänsä. Ihmiset, äiditkään, eivät ole koneita ja annamme nykyaikana ehkä tärkeimmän opin lapsillemme : ei tarvitse olla virheetön ollakseen täydellinen! Ehkä meidän lapsemme oppivat olemaan armollisempia itselleen kasvattajina, sensijaan että kierisivät välillä näissä tunnoissaan liian kauan.


Vähän niin kuin urheilija, pitää jatkaa harjoittelua, vaikka voittaisikin välillä. Koska kehittyminen loppuu siihen kun kuvittelee olevansa valmis.


XXXXXXXXXXXXXXX
Leivon täällä kakkuja illan myyjäisiin (täällä on Yllätysten Yö) ja valmistaudun samalla makkaranpaisto-hukiini siellä pimeyden keskellä (vanhimman pojan kanssa, että on mulla kanssa-käristäjäkin!). Treenit on vedettävä sitä ennen ja kotiin pääsee illalla vasta ehkä kymmenen aikaan loppusiivouksien jälkeen. Lapset on tietysti täpinöissään kun pääsevät temppuradalle iskänsä kanssa ja kasvomaalauksiin ja onkimaan ja vaikka mitä - kyllä tällä tää kaamos talttuu, kun oikein laitetaan koko kylän voimin tuulemaan. Täähän on tämän entisen kunnan (ennen kuin meidät liitettiin kaupunkiin) yritysten ja yhteisöjen yhdessä järjestämä vuosittainen tapahtuma, jolloin siihen osallistuvat halutessaan pitävät kauppansa/puotinsa/telttansa ja juttunsa auki iltamyöhään, on esityksiä ja tarjouksia ja myyjäisiä ja toimintaa. Paljon ilmaistakin juttua on järjestetty varsinkin lapsille ja vaikka vuosittain on aina niin hitsin huono keli, niin väkeä liikkuu silti paljon ympäri ämpäri ja tungeksivat ulkotulien merkkaamissa paikoissa.


Eilen muuten oli ehkä elämäni parhaat treenit - nauru kyllä pääsi, kun pukkariin mennessä huokasin onnellisena ja ihan intoa täynnä, että "olipa kyllä ihanat harkat" , niin kaveri siellä totesi vähän apeana että "no jaaa" . Me ihmiset kun tykkäämme niin erityyppisistä toimijoista ja onpa onnea että meilläkin siellä on niitä enempi kuin yhdelle sopiva, niin jokainen saa jotakin. I hope :)

torstai 20. marraskuuta 2014

Sun ja mun, meidän kaikkien

Istun olkkarin pöydän ääressä vissylasin kanssa ja kirjoitan tätä bloggausta. Kyllä, ihan suvereenisti jätin lapset keittiöön keskenään (tai en mä  mitään jättänyt, pakenin minkä kintuistani pääsin läppäri kainalossa, harhautuksena pistin sinne Nisse-polkan soimaan ja omenat niillä jo olikin pikku kätösissään). Tokihan meiltä on tuollainen suora väylä köökistä tänne herrasväen puolelle (ehh hehh hehh...EHH HEHH) joten hylkääminen ei ollut mitenkään lopullista, eikä toivottavasti traumatisoivaakaan (no ehkä korkeintaan mulle, käyttävät kuitenkin niitä tahmaisia omenoita keilapalloina). Kuulen kyllä kaiken, senkin mitä en ehkä haluaisi. Hyvin siis alkoi tääkin teemapäivä, tässä vähän tietoa Unicefilta, lukaiskaas!


Lapsen oikeuksien sopimus ly­hen­net­ty­nä


1. Jokainen alle 18-vuotias on lapsi.

2. Lapsen oikeudet kuuluvat jokaiselle lapselle. Lasta ei saa syrjiä hänen tai hänen vanhempiensa ulkonäön, alkuperän, mielipiteiden tai muiden ominaisuuksien vuoksi.

3. Lasta koskevia päätöksiä tehtäessä on aina ensimmäiseksi otettava huomioon lapsen etu.

4. Valtion on toteutettava Lapsen oikeuksien sopimuksen määräämät oikeudet.

5. Valtion on kunnioitettava vanhempien tai muiden lapsen huoltajien vastuuta, oikeuksia ja velvollisuuksia lapsen kasvatuksessa.

6. Jokaisella lapsella on oikeus elämään. Valtion on taattava mahdollisimman hyvät edellytykset lapsen henkiinjäämiselle ja kehitykselle.

7. Jokainen lapsi on rekisteröitävä heti syntymän jälkeen. Syntyneellä lapsella on oikeus nimeen ja kansalaisuuteen sekä, mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan.

8. Lapsella on oikeus säilyttää henkilöllisyytensä, kansalaisuutensa, nimensä ja sukulaissuhteensa.

9. Lapsella on lähtökohtaisesti oikeus elää vanhempiensa kanssa, jos hänellä on hyvä ja turvallista olla heidän kanssaan. Vanhemmistaan erossa asuvalla lapsella on oikeus tavata ja pitää säännöllisesti yhteyttä kumpaankin vanhempaansa. Tapaaminen voidaan estää, jos se on lapsen edun vastaista.

10. Jos lapsi ja hänen vanhempansa joutuvat eri valtioihin, on valtion velvollisuus käsitellä hakemus perheen jälleenyhdistämiseksi myönteisesti ja viivyttelemättä.

11. Valtioiden on estettävä lasten laittomat kuljetukset maasta.

12. Lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.

13. Lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä, kunhan ne eivät loukkaa muiden oikeuksia. Lapsella on oikeus saada tietoa.

14. Lapsella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Valtion tulee kunnioittaa vanhempien lapselle antamaa ohjausta tämän oikeuden käyttämisessä.

15. Lapsilla on oikeus järjestäytyä ja toimia yhdistyksissä.

16. Lapsella on oikeus yksityisyyteen, kotirauhaan ja kirjesalaisuuteen. Hänen kunniaansa tai mainettaan ei saa halventaa.

17. Lapsella on oikeus saada tietoa esim. television, radion ja lehtien välityksellä. Valtiolla on velvollisuus rohkaista tiedotusvälineitä tuottamaan lapsen hyvinvointia ja kehitystä tukevaa aineistoa. Lasta tulee suojella hänen hyvinvointinsa kannalta vahingolliselta aineistolta.

18. Vanhemmilla on ensisijainen ja yhteinen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä lapsen edun mukaisesti. Valtion on tuettava vanhempia lasten kasvatuksessa.

19. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä.

20. Lapsella, joka ei voi elää perheensä kanssa, on oikeus saada valtiolta erityistä suojelua ja tukea. Tällöin on kiinnitettävä huomiota lapsen kasvatuksen jatkuvuuteen sekä lapsen etniseen, uskonnolliseen ja kielelliseen taustaan.

21. Lapsi voidaan adoptoida, jos se on lapsen kannalta paras vaihtoehto.

22. Valtion tulee suojella pakolaislapsia ja huolehtia heidän tässä sopimuksessakin lueteltujen oikeuksiensa toteutumisesta.

23. Vammaisen lapsen erityistarpeet tulee huomioida ja hänen tulee saada nauttia täysipainoisesta ja hyvästä elämästä.

24. Lapsella on oikeus elää mahdollisimman terveenä ja saada tarvittaessa hoitoa.

25. Kodin ulkopuolelle sijoitetun lapsen hoito ja sijoituksen perusteet tulee tarkistaa ajoittain.

26. Lapsella on oikeus sosiaaliturvaan.

27. Lapsella on oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon.

28. Lapsella on oikeus käydä ilmaiseksi peruskoulua. Valtion on edistettävä toisen asteen koulutusta ja opinto-ohjausta sekä ehkäistävä koulunkäynnin keskeyttämistä.

29. Koulutuksen tulee kehittää lapsen kykyjä, ihmisoikeuksien, lapsen vanhempien sekä oman ja muiden kulttuurien kunnioittamista sekä suvaitsevaisuutta.

30. Vähemmistöryhmään tai alkuperäiskansaan kuuluvalla lapsella on oikeus ryhmänsä kulttuuriin, uskontoon ja kieleen.

31. Lapsella on oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämään.

32. Lapsella ei saa teettää työtä, joka haittaa hänen opintojaan tai vahingoittaa hänen terveyttään tai kehitystään.

33. Lasta on suojeltava huumeidenkäytöltä.

34. Lasta on suojeltava kaikenlaiselta seksuaaliselta hyväksikäytöltä.

35. Valtioiden on estettävä lapsikauppa.

Artiklat 34. ja 35.: kts. lisäpöytäkirja koskien lapsikauppaa ja lasten hyväksikäyttöä prostituutiossa ja pornografiassa

36. Lasta on suojeltava kaikelta hyväksikäytöltä.

37. Lasta ei saa kiduttaa. Lasta ei saa rankaista julmalla tai halventavalla tavalla. Lapsen vangitsemista on käytettävä vasta viimeisenä keinona ja tällöin lasta on kohdeltava inhimillisesti ja hänen ikänsä huomioiden.

38. Alle 18-vuotiasta ei saa värvätä armeijaan eikä hän saa osallistua sodankäyntiin. Aseellisissa selkkauksissa on suojeltava lapsia. (Ikäraja nostettu lisäpöytäkirjassa viidestätoista kahdeksaantoista vuoteen.)

Artikla 38: kts. lisäpöytäkirja lasten osallistumisesta aseellisiin konflikteihin

39. Väärinkäytösten uhriksi joutunutta lasta on autettava toipumaan ja hänen sopeutumistaan yhteiskuntaan on edistettävä.

40. Lakia rikkonutta tai siitä epäiltyä lasta on kohdeltava hänen ihmisarvoaan kunnioittaen ja hänen ikänsä huomioon ottaen.

41. Jos valtion kansallinen lainsäädäntö turvaa lapselle paremmat oikeudet kuin tämä sopimus, sitä on noudatettava.

42. Valtion tulee huolehtia, että kaikki kansalaiset tuntevat lapsen oikeudet.

43. Tämän sopimuksen noudattamista valvoo YK:n lapsen oikeuksien komitea.

44. Valtioilla on velvollisuus raportoida säännöllisesti lapsen oikeuksien toteutumisesta.

45. Erityisjärjestöillä, UNICEF:illa ja muilla YK:n elimillä on oikeus ja velvollisuus arvioida ja edistää sopimuksen täytäntöönpanoa.

46. – 54. Nämä artiklat koskevat sopimukseen liittymistä, sen voimaantuloa ja muutoksia.




Vaikka nämä onkin oikeastaan "itsestäänselviä" , niin ymmärrän tottakai ettei kaikkialla ole. Kiinnitin ensin hyvin länsimaalaisesti huomiota kohtaan, jossa kerrotaan lapsen oikeudesta mm. lepoon, leikkiin, vapaa-aikaan, taide-ja kulttuurielämään. Että mistäs minä nyt tähän jotain taidetta väännän ja koska me ollaan käyty viimeksi lasten kanssa teatterissa? Lasketaanko Robinin konsertti? Sitten mun tekopyhään hyvinvointiyhteiskunnan sieluuni iski tietoisuus, ettei todellakaan kaikki lapset saa edes leikkiä. Leikkiä!! Eivät ole turvassa, rauhassa, mieti lasten asioita ja piirtele omenaisilla käsillä äidin luutaamiin ikkunoihin. Voi itku.


Tekopyhintä oikeastaan on, että mun itkuttelu tässä ei auta yhtäkään kärsivää lasta tässä maailmassa. Miten tätä sitten vois edistää? Auttamalla Unicefia? En ole oikein vielä tämän enempää perehtynyt asiaan (tai Unicefiin) , mutta pitää lukaista enempikin. Mutta kai me kaikkein eniten täällä nyt vaikutamme siten, että pidämme huolta näistä täällä. Näistä omista pirpanoistamme, vähän sen naapurinkin ja varsinkin jonkun tuntemattoman siellä ostoskeskuksessa. Että ymmärretään ja annetaan niiden olla lapsia. Mahdollistetaan muillekin vanhemmille tilanne antaa lapsiensa olla lapsia.


Jotenkin tuntuu välillä, etten ole äiti sieltä parhaimmasta päästä. Pitäis pystyä parempaan, olla kokoajan läsnä ja pitää vielä itsestäkin huolta. Entäs jos ei? Joo joo, huominen on huomenna ja sieltä se uus äiti taas ponnistaa, mutta miten pääsis tästä pistosta sydämessä eroon. Että eilenkin olisin voinut olla räyskimättä lapselle, joka unohti taas yhden läksykirjan kouluun.


P.s. Oletteko muuten huomanneet kohdan 1? Jokainen alle 18-vuotias on lapsi. Siis se teinikin, joka on isäänsä päätä pidempi ja tienaa omat kaljakahvirahansa. Lapsi se on, muistakaa vaalia hänenkin kallisarvoista aikaansa sille kuuluvalla tavalla. *ryömii takaisin onkaloonsa*

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Pitäiskö pidätellä, no ei ny jaksa

Oottekste törmänneet ilmiöön, missä jossakin yhteisössä - harrastuksessa vaikkapa - suositaan tiettyjä ihmisiä? Mitä ajatuksia se herättää? Ootko sä ollut jonkun suosikki?


Aika paljon ihmisiä nähneenä mulle oli aika päivänselvää, että aina jossakin joidenkin ihmisten kemiat natsaa yhteen paremmin kuin toisten. Että jonkun kommentti on aina hyvä ja jonkun ehdotus pikkasen parempi kuin toisen samanlainen. Mulle tää oli ihan fine. Pääasia että kaikkia kuitenkin kohdellaan ihmismäisesti ja fiksusti, vaikka jotkut saisikin vähän ylimääräistä siinä sivussa. Melkein joka paikassahan tää oli  (ja on) nähtävissä (ja todettakoon etten ikinä ole itse ollut se jota suositaan). Mietin itse omaa ohjaamistyyliäni esimerkiks lajitreeneissä ja ainakin omasta mielestäni (kun ei muutakaan mieltä ole tässä saatavilla) olen aina koittanut olla tasapuolinen. Ei tietenkään niin, että kaikkia kehutaan yhtä paljon, vaan että kaikkia kehutaan samoista asioista - kehittymisestä, yrittämisestä ja osaamisesta. Ja korjataan virheistä. En ole ohjannut aikuisia tässä tai missään urheilulajissa, mutta se lienee vaikeampaa, ainakin mitä olen antanut itseni huomioida. Onks se?


Mä en ole ihan varma, että kuvittelenko vaan - tosiaankin toivon että vaan kuvittelisin - mutta olen jotenkin alkanut kokemaan sitä toista ääripäätä tässä ilmiössä. Mielestäni mulle on suomeks sanottuna alettu v..kettuilemaan! Mulle saa ja pitää sanoa, jos menee vikaan. Sitähän varten treeneissäkin käyn, että oppisin. Sitä vartenhan me kaikki siellä kai ollaan? Mutta jos vieressä tehdään kokoajan metsään, mutta mulle tullaan vaan sanomaan, niin vähän aloin jo ihmettelemään itsekin , että eiks mulla ole silmiä päässä vai miten niin muka muiden tekemisiin ei puututa. No kehittymisen kannalta koitin ja koitan senkin ottaa. Vähän vaan sinänsä koomista, että jos mä teen aivan yhtä hyvin tai huonosti (jonkun liikkeen) kuten toiset, niin mä oon kuitenkin se jota kehotetaan "käymään salilla että tapahtuiskin jotain".Ynnä muuta. Että puoltoistatuntia vääntämistä ja missään en onnistunut, nähtävästi. Ei sillä että mä kiitoksella eläisin, mutta jos kaikille muille kerrotaan missä ne tekee oikein ja mulle missä mä teen väärin, niin pikkasen pistää ihmetteleen mistä päin nyt tuulee.


Ensimmäistä kertaa ikinä, mulla oli hemmetin paha mieli kun tulin treeneistä kotio. Yleensä sinne aina jää ne murheet ja möllötykset ja hyvä olo jälkeenpäin on se asia miksi sitä edes tekee. Nyt meni kyllä hommat päinvastoin, menin intoa piukeena harjoittelemaan ja tulin ihan masentuneena takaisin. Tää ei liene kuitenkaan minkään harrastuksen tarkoitus? Mutta katotaan nyt. Koitan, kuulkaa mä niin koitan, ottaa tämänkin vaan opettavaisena asiana ja katson asiaa uusin silmin taas ens kerralla. Pukkarin puolella muut olivat kyllä tyytyväisiä saamaansa oppiin, joten ehkä vika tosiaan on mun asenteessa sitten? Mutta kyllä mä vähän ihmettelen, että miks ihmeessä mä ottaisin alitajuntaisesti itselleni vahingollisen asenteen, eihän siinä olis edes blondille mitään järkeä *virn*.


Mutta onneks nää mukelot täällä antaa aina niin tasaisen kannustavaa palautetta, nytkin on satsi vaipassa toisella karkuunjuoksijalla ja toinen jakelee mulle potkuja harva se päivä väärälaisten keittiövälineiden valitsemisesta. Että oikein odotan selvitäänkö tänään ruokailutilanteesta ilman yt-neuvotteluja.



tiistai 18. marraskuuta 2014

Maallikkosaarnaaja maaseudun sydämestä

Viikonloppuna tuli ylihyvä ohjelma siitä, kuinka meidän elämäämme määrittää kaikenlaiset asiantuntijat ohjeistuksineen. On terveysasiantuntijuutta (Ameriikoissa pystyi  tietyn asiantuntijadiplomin saamaan myös kuolleelle lemmikilleen, niin helppoa se on...) ja mitä vaan asian"tuntijuutta". Ehkä parasta antia ohjelmassa oli ranskalaiset viininmaistelijat, joita huijailtiin mennen tullen. Tai - näytettiin toteen mikä asiantuntijoitakin ohjailee. Kun halpisviinin ja laadukkaamman (suora hintavertailu oli 30 taalaa - 500 taalaa) viinin etiketit vaihdettiin, asiantuntijat olivat sitä mieltä että laadukkaamman viinin etiketin omaava juoma maistui paremmalle. Ainoastaan maallikot, siis tavalliset immeiset, joita ei mitkään ennakkokäsitykset ohjailleet, maistelivat makuja oikein. Oli jopa tehty niin, että valkoviini oli värjätty elintarvikevärillä punaiseksi ja viiniasiantuntijat eivät tunnistaneet sitä valkoviiniksi - ainoastaan tavalliset juojat huomasivat ettei se maistunut ollenkaan punaviinille, vaikka sille näyttikin.


Mitä tästä siis opimme? No kaikenlaista. Ainakin sen, että monesti moni asia on MAKUASIA. Ja meidänkin jokaisen makuamme ohjaa jotkut ennakkoasenteet. Kunpa sitä olisikin niin avoin ja uusi kaikelle, niin kuin pieni lapsi - vai mitä? Toisaalta, kyllähän me tarvitsemme näitä ihmisiä meille kertomaan mikä on meille hyväksi - vai tarvitsemmeko me? Tieto on hyväksi, siitä mä lähden pääsääntöisesti. Mutta kun niin kovasti peräänkuulutetaan medialukutaitoa, niin tiedonlukutaitoakin kyllä olisi hyvä harjoitella.


-Mistä joku tutkimus on peräisin? Siis kirjaimellisesti. Googlaa ja katso myös ne siihen viittaavat sivustot, tai ainakin muutama niistä. Käytä myös kirjastoa! Siellä haisee DaVinci-koodi ja kellari, mutta on kuulkaa mielenkiintoinen maailma, kun miettii mennyttä aikaakin. Jossain peräkylillä jos joku jotain ties, niin miettikääs sitä sotkemisen määrää mitä oli polkumapyörällä vääntänyt senkin tiedon saadakseen!
-Jos joku tutkija on tehnyt tutkimuksen, lue mitä siinä kirjaimellisesti sanotaan - ja mitä ei sanota. Eläinkokeet on tehty (yllättäen!!) melkein pelkästään urospuolisilla rotilla ja näin ollen monenkaan tutkin asian paikkansapitävyyttä ei voida naisilla todentaa. Miksi sitten on käytetty pelkkiä uroksia? Koska niiden elämää (eli lue: tutkimusta) ei sotke hormonivaihtelut ja muut ennalta arvaamattomat fysiologiset muutokset. Silti näitä tuloksia on käytetty muun muassa naisten tuotteita todentamaan. Ja hyvin on mennyt läpi ihan jokaiseen. Nahka tarvii kiristystä ja iho silitysrautaa voidetta *ehhh*.
-Miksi se tutkimus on tehty? Miksi joku on jonkin alan asiantuntijaksi alkanut? Maailmassa on virheitä. Kaikki ei voi kaikesta tietää eniten, joten tässä on oiva kohta juurikin tälle. Ja sehän on hyvä! Kauheeta se olis että pitäis itte olla lääkärinsä ja rakennusinsinöörinsä. (eiku, niinhän sitä melkein täytyykin. mites tässä näin kävi!)


Ja miten tässä maailmassa nyt sitten oikein pärjää? No käyttämällä maalaisjärkeä.Sitä omaa, mieluiten. Eikä oo kyllä riippuvainen asuinpaikan asukastiheydestä, ettäs meinaan tiedätte. Sitä joku miettii, että eieiei, enmääuskalla. Ajatella tai muodostaa omaa mielipidettä. (itte en voi käsittää tätä, koska mullahan on aina mielipide, a-i-n-a) No, jos se mielipide on että mittään en tästäkä tiiä, niin kysyy joltain joka (edes)sanoo tietävänsä (vielä parempi kyllä olis, joku toinen sanois sen toisen tietävän). Sitten vielä toiselta samanmoiselta. Mulla itsellä on tapana lukea- vaikkapa rasvankäytöstä -aina kaksi vastakkaista "tutkimusta". Koitan ymmärtää molempia kantoja ja koitan myös nähdä aina molempien pointin (usein molempi osapuoli puhuu asiaa, muttei samaa). Oma mielipide on sitten se maalaisjärjen mukana tullut. Maalaisjärki on muutenkin kovin inflaation kärsinyt sanana, sillä maalaisjärkihän (mun järjellä aateltuna) on sitä mitä oli ennen. Kun elämää kuljetti sarastuksesta päivänlaskuun työt: lypsettiin, sahattiin, uitettiin nyrkkejä pyykkineen avannossa, valettiin jotain kynttilöitä pirtin nurkkaa lämmittämään. Silloin mietittiin asiat sillätavalla noheimman kautta. Sitä mä koitan itekin aina tarpeen tullen tehdä. Että jaksanko ottaa hepulit tästä, vai onko se nyt niin nokon nuukaa. Jonkun mielestä se voi olla löysästelyä, mutta sehän on armollisuutta. Itelleen. Että kannattaa välillä ajatella vähän sillailla keveesti, vaikkei sitä missään nimees oliskaan. Asiat kun ei tärkeemmikskään muutu niitä niskassa roikottamalla! Seuraavana päivänä voi homma olla selvä kuin pläkki ja edellisenä ehtoona siihen mennyt murreilu oli siis hukkaan heitettyä elon aikaa.


Jotenkin, kuten varmaan jo huomasitte, tää kirjoitus menetti päänsä ennen häntäänsä, mutta väliäkö sillä. Olkaa kaikki äiteet ja iskät ja aikuiset ja lapset luottavaisia elämään, niin kyllä kaikki järestyy. Ja jossei järesty, niin ollaan sekasotkussa :D

maanantai 17. marraskuuta 2014

Onneks olkoon

Mun on nyt pakko avata teille vähän tätä mun elämääni. Aloitetaan vaikka eilisestä! Meillähän oli siis hääpäivä. Ei olla mitenkään sillai erityisesti panostettu niihin tässä vuosien varrella, aina ollaan jotenkin muistettu, kippistetty vaikka kahvekuppejen reunoja päinyhteen tai jotain muuta sellaista arkipäivänrakkauttaosoittavaa, nääs. Enempi se vuosi aina näitten merkkipaalujen välillä on se merkittävämpi, jolloin sitä ponnistellaan ja pinnistellään, että pääseekö sinne seuraavaan etappiin kun siippa on yks äljäke vai...no ehh hehh, mutta siis oikeesti. Joo no nyt kuitenkin mies oli hommannut meille lastenvahdit paikalle ja lupas viedä mut tekemään mun lempeistä lempeintä puuhaani, eli syömään *hihii*. Itte hääpäivä alkoi jo aamusta sillälailla virkistävästi, että kuulin kopsetta makkarin oven takaa. Mietin että mitäihmettä, onko meille tullu joku vaikka me nukutaan?! - mutta ukkorakashan se siellä, koitti päästä ovesta molemmat kädet täynnä härpäkkeitä. Ja pääsihän se sieltä.  Mutta koska me oltiin siis nimenomaan juniorin kans nukuttu siinä vielä, niin siinä on aina ne jutut sillälailla käsillä ton kuopuksen kans kun se herää. Vettynyt vaippa ja syli ja sillätavalla se tuttu tulvimistilanne. Nooo, mies oli tässäkin ketteränä ja nappas poijjaan itelleen pinniksestä ja laski mulle aamupalan siihen sängylle. Siinä oli kahviämpäri muki ja lautasellinen leipiä. Sanottakoon, että oli aika aikanen aamu vielä ja päivä ei ollut valjennut verhojenkaan takana kunnolla , saati verhojen sisäpuolella. Valoja ei ollut päällä (ettei häikäse) ja rillejä ei ollut mun nenällä (kunen nähnyt ettiä niitä). Siks mä eka katoinkin (tai haistoin) että kiva, kurkkuleipiä. Mutta mitä ihmettä niiren päällä pötkötteli? Jotain ruskeita pökäleitä. Ihan oikeesti mietin, että onks se kissanpaskaa, vaikka aika mahdottomalta sekin tuntuis kyllä. Kovasti oli yhdennäköisyys kuitenkin sama ja koska mun aamu-uniseen nenääni haisi vaan tuore kurkku ja ihana kahvi, niin en kyllä tunnistanut millään muullakaan aistillani mitä ne kökäleet oli. Parin kahvehörppäyksen jälkeen keräsin kaiken rokeuteni ja vein naamani ihan liki lautasta ja tajusin, että ne oli hitsi vie sellaisia pieniä suolakurkun pötkäleitä! (Uskalsin syödäkin ja hyviä olivat.)


Tästähän se päivä sitten lähti ja me ajeltiin päiväsaikaan Tampereelle.  Kamalan vaikee on kuitenkin munkin olla apuohjaajana, kun ympäristö antaa niin ristiriitaisia merkkejä! Kuten esmes Hämeenkadulla, jossa ei siellä yhessä kohassa saa ajaa ollenkaan. Paitti jos oot bussi, taksi taikka huoltoajossa. Aika moni näytti olevan! Hirvee liikenne ja sekaan ei meinannut mahtua *virn*. Vähän oli kyllä vaikeeta muutenkin, kun kahteen kertaan ykssuuntaselle kääntymistä yritettiin ja molemmilla kerroilla sieltä tuli auto. Ja me oltiin ne jokka oli oikeesa! Ei silti tehny mieli läväyttää nokkapellille, kun oli se ruokakin vielä saamati. No mutta sitten oli auto parkissa vihroin ja päästiin pöytään ootteleen ruokaa. Hiukan kyllä mietin olisko pitäny pysyä kotona petisä, kun aina sivusilmällä mun mielestä näin jotain punaista vilahtelevan ulkona (ja oltiin sentäs kakkoskerroksessa, että ihan joka ohikulkija ei kiinnittäny huomioo sillälailla niin). Ja juu, niin se vaan oli! Mää näin tonttuja! Niitä kulki siinä pitkin poikin, yhdellä oli torvikin mukana ja pääsin kertomaan yleisölle (miehelle siis) aika moneen kertaa (omasta mielestäni) hauskaa vitsiä , että ei ollu Tonttu Torvinen vaan tonttu torvineen. Ahhh hahhh! Kyllä Ismo Leikola kohta putoaa maailman hauskimman titteliltä kakkoseks, kun Las Vegas kuulee ton.


Oltiin kyllä mietitty muutenkin, että aika hurjaa menoa kaupungissa, kun poliisit vilkuttelee siinä jatkuvasti valojaan ja kaikkee. Että jos me joudutaan johonkin keskelle jotain operaatioo, niin toivottavasti vasta sen jälkeen kun lautaset on tullu! Kyyy-yyyyllä, maalaiset ja nälkäiset kaupungissa - ei voi tulla muuta, ei vaan voi.


Tampereellahan oli siis joulunavausparaati, näin kertoi meille kuukkeli *hienot lausuu gugl ja mielikuvituksettomat kirjottaa Google*. Oli tonttua ja torvea ja poliisit sulkemasa liikennettä. Että ei sen kummempia näkö- (tai muitakaan) häiriöitä vielä, kuitenkaan.


Mutta olipahan taas reisu, meille tää pienikin on kuulkaa suurta, kun vaan osaa ottaa oikeella tavalla. Nytten on naimauksesta 18 vuotta ja yks päivä - tikiti tik matka kohti seuraavaa juhlistuspäivää on alkanut. Muuten, sillon 1996 oli koreepäivä. Aurinko paistoi ja kuvissa näkyy niinkun järvi olis meidän ikkunoiden takana (ei asuttu lähelläkään mitään vesistöö sillon). Ilmoja oli meinaan pidelly sitä ennenkin ja lumikinokset (no, jokku kuitenkin) oli sulaneet jäätiköksi. Ja jotta järverranta irylli olis ollu täydellinen, niin meirän sillonen koira (hääjuhula oli siis meillä siälä pirtisä) oli päättäny mennä kaataan ulkoroskiksen. Ja levittäny kaikki ne roskat sinne "järver"rannalle. Komeet oli kuvat jälkeenpäin kattella, ei meinaan ollu mitään digikameroita, vaan sinne rullalle näpsästiin ja toivottiin että kaikilla oli silmät kiinni ja suut auki tärkeellä hetkellä. Eiku toissappäi! No meirän hääjuhlahan alkoi sillä, että televisiänkorjaaja ilmotti olevansa tulossa tuomaan töllöä just nyte meille (ei päästetty) ja naapurin plikka soitti ovikelloo kesken häätanssin ja pyys meirän plikkaa ulos leikkiin (ei päästetty). Siitä se sitte lähti! Onni ja autuus seuraamaan meitä jatkossaki!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Hyvän päivän ilta

Pikaisesti vain, kun haluan kirjata tämän hetken ylös.
Olen tosi väsynyt, mutta onnellinen. Perjantain sämpyläsessioiden jälkeen meni ilta aika pitkälle, kun oli yhden pojan treenit joissa ohjasin mukana, vietiin ne sämpylät tapahtumapaikalle, käytiin karkkipäivä(ja maito-)kaupassa ja haettiin vielä yhen tytön paketti siwasta, joka ei todellakaan ole matkan varrella ( posti sen sijaan olis, mutta no can do joidenkin yritysten kohdalla...). Yöllä näin painajaista jossa roastasin kaikki mahdolliset ihmiset jossain ihmeen tilaisuudessa! Tiedättehän roastauksen? Siinä todella annetaan palaa kaikki mitä mieleen tulee jostakin henkilöstä - ja kovemman päälle vielä. Oli aika karsee uni, yritin siinä itekin pysäyttää itseeni mutta en ihan onnistunut!
Aamulla vanhin poika läks varavaarin kans jousiammuntakisoihin ja me muut muun muassa tehtiin ovea, käytiin kirppiksellä ja syötiin kinkkukiusausta. Iltapäivällä hurrutin Karkkuun jossa oli seuran syyskokous ja muu perhe tuli perässä pikkujouluileen. Sieltä kotia, saunaan ja mussukkanassukoiden iltavillin jälkeen alkaa talo oleen aika hiljainen. Tässä vähän katselen jotain lukemista ja sitten saap uni tulla. Huomenna meidän avioliitto on tulossa täysi- ikäiseksi ja jotsin kivaa on tiedossa siis senkin tiimoilta. Good night- everybody!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Mitä se äiti siellä kotona oikein tekee niiden lasten kans kaiket päivät


7.00 kello soi, herään hitaasti mutta varmasti, kuopus jatkoi onneksi vielä uniaan, mutta muut lapset yläkerrasta hereille, aamupalaa pöytään, koira pissille, kahvinkeitin porisemaan.
7.30 ensimmäinen koululainen matkaan, autokyydillä bussipysäkille, tällä kertaa mies kuskaa
8.00 kolme muuta koululaista koulutielle (ja samalla hevoset ulos), mies töihinsä, kahvia kuppiin, sähköpostin selailua




Pyykkejä koneeseen, eilisten viikkailua telineeltä "jatkojalostukseen" eli lähimmän kaapin kulmalle pinoon. Tyhjentäisin tiskikoneenkin, jos siitä ei tulisi niin isoa kolinaa joka kerta, että nuorimmainen varmasti heräisi, joten jätän sen nyt odottamaan tulevaa. Lisää kahvia, eilisillan kokouksen pohtimista, tulevien eduskuntavaalien miettimistä. Mietin myös jokaista siellä kohtaamaani uutta ihmistä, kaikki oli niin mukavia! Aikuisten oikeesti mukavia (niin paljon kuin ällöänkin kyseistä sanaparia, niin käypää tavaraa tähän yhteyteen). Annoinko itsestäni ollenkaan samalla tavalla heille, kuin he minulle? Kyllä elämä on vaan välillä hassua. Jälleen kerran sain uutta intoa ja puhtia muiden ihmisten innosta ja puhdista.Varmaan tuhannetta kertaa totean, että vaikka kynnys mennä ja innostua oli aika vähissä, niin kannatti todellakin. (kuvan susi oli myös kokouksessa "mukana"...)


8.30 kaksi poikaa keittiössä miettimässä muumien kultaista lintua, muovailua ja laulelua (lähinnä lapsilta :D tänk gaad). Etsin lapselle tarvitsemaansa vyötä, löytyy!
8.45 viimeinen koululainen matkaan iloisin perjantaifiiliksin, loput kahvit jäähtyneenä mukista.


Mietiskelen tämänpäiväistä talkootyötäni, joka on sämpylöiden leivontaa lastentapahtuman puffettiin. Partiolaiset pitää täkäläisessä lastenkulttuurin Kirjaset -tapahtumassa muonitusta yllä ja minä partiolaisten äitinä sitä muonaa sinne pyöräytän, tietenkin *virn*. Aina en edes muista miten johkaannun näihin hommiin, mutta ei sen niin väliäkään ole. Itse en pääse (eikä meidän pesueesta kekään) ollenkaan koko tapahtumaan, kun meillä on taekwon-dosta samaan aikaan syyskokousta ja pikkujoulua ja treenejäkin vielä tänään. Mutta sämpylät edustakoot meidän perhettä; postissa tullut leivontaohje oli aika herkullisen kuulloisille hunaja-porkkana-sämpylöille *naam*.


8.50 Pikkuisinkin piltti herää hyvällä tuulella! Halitellaan aika pitkään, vaikka supervettynyt vaippa tirsuukin aamutakilleni, mutta herkkää hetkeä ei parane häiriten sellaisilla sivuseikoilla. Halin jälkeen kuivitus (ja samalla ne omatkin vaatteet meni pyykkiin) ja aamuleipä nassikalle kätöseen.


Syön pitkin hampain rahkaa ja mustikkakeittoa. Ruokarytmini (ja -laatuni) on mennyt taas ihan takalistolleen ja koitan saada turvotusta vähenemään vaikka väkisten. Paljon vettä ja tuttua turvallista sapuskaa, niin eiköhän se siitä. Huntsittaa vaan jotain never everin ja ei yhtään väliltä *hehheh*!


9jajotain Varaan miehelle synttärilahjan, ensi kesäksi liput Nightwishin konserttiin Tampereelle. Syön edelleen rahka-annostani...


Ne tiskit! Viipaloin lapsille omenansiivuja ja ripottelen kanelia päälle. Tykkäys on taattua.


9.55 keräilen leipomistarvikkeet esille ja melkein alan hommiin. Pikkasen tarvitaan arkipäivän matematiikkaa, kun ohje on tarkoitus "nelintaiviisinkertaistaa" ja unohdan tietysti puolessa välissä että kumpaako mahdoin tehdä alkupään ainesosilla *hups*...


Neljävuotias vetää muovimopolla rallia keittiössä ja moottorittomaksi vehkeeksi pitää kyllä järkyttävää räminää ja rutinaa. Pyöriin on takertunut varmaan tuhannen hiekan/kiven/leivän/tiesminkän -murusta ja ahh mitä sulosointuja siitä tuleekaan. No, murrosikää ja niitä oikeita mopoja ootellessa.


Kissoja sisään-ulos, pari tekstiviestiä ja yksi sähköpostivastaus. Maksan yhden laskun koneella. Kuopuspallero kokoaa vieressä palikkatornia ja tekee kuin tekeekin lattiaan samalla pienen nirhauman paiskasemalla palikan kulmalla kunnolla saumakohtaan. Edes julkisiin tiloihin tarkoitettu kaikkeist suurin kovuusaste laminaatissa ei kestä mitä vaan. No eipä haittaa! Meillä lattiat on todella tarkoitettu käyttöä varten. (ja kuosikin valittu sillä silmällä, ettei pienet eikä isotkaan kraaterit heti pistä silmään, jos joskus semmonen päivä sattuis tuleen päälle että alkais silmäileen ympärilleen jotenkin arvostelevasti niinku).


Pyykkikone piippaa! Satsi kuivumaan, käyn hakemassa alakerran makkarista lakanapyykkiä koneeseen ja laitan samalla uudet puhtaat paikoilleen. Juu ei ollu peti petattuna, kätevä emäntä kattokaas miettii seuraavaakin siivousaskelta aamulla ylös könytessään... *niin varmaan*.


10:n jäljestä mies pölähtää pihassa pakettiautolla, kyydissään kuulemma hääpäivälahjani :katsellaan sitten siinä yli satavuotta vanhaa ihanaa kaappia ja jutustellaan hetki kyydissä olleen työkaverinkin kanssa. Kuopus vääntää satsit pakettiin just sopivasti päästyään "työtädin" syliin :) Lapset natustavat porkkanoita joita kuorin vähän liikaa sämpylätaikinaa varten. Ilahduin, kun löysin parhaista parhaimman kuorimaveitseni. Huonoilla vehkeillä kaikki on nimpal työläämpää! Kotiäidin ilot on joskus kooltaan kovin pieniä, mutta merkitykseltään sitäkin suurempia...



10.30 leipomista- lapset auttaa!-, kukkien kastelua (joka jäi puoleen väliin, kun keräsin takanreunalta muutaman kahvikupin  keltä lie jääneen astian ja kiikutan keittiöön), rakennusleikkien katselemista ja pallon väistelyä, kaikkia sikin sokin ja yhtä aikaa. Laitan taekwondo-pukuni pyykkikoneeseen ja ne lakanat kuivumaan.


Katsellaan lintuja lintulaudalla, jonka mies sai isänpäivälahjaksi. Tinttejä siellä ainakin on. Juon vettä vähän joka välissä, etsin radiosta jotain hyvää kanavaa, mutta jostain syystä täällä meillä sisällä ei kaikki kanavat kuulu - kun taas autossa on ne parhaimmat pikavalikossa tallennettuna. Laitetaan Putte possun nimipäivät - soimaan levyltä. Etsin joululevyjä ja kuunnellaan niitäkin, yleisön toivomuksesta! Lopuksi radiosta joku kanava joka nyt sattuu parhaiten kuulumaan. Finlandia-ehdokkaat on valittu - siinäpä päivän uutinen. Olen aika kiinnostunut kirjallisuudesta - ja kirjailijoista. Luen Parnassoa melkein pelkästään siksi, että kirjailijoiden ja kriitikoiden keskinäiset keskustelut on kertakaikkisen mielenkiintoisia! Hulluminä.


Jotenkin tän päivän sana tuntuu olevan toi pyykinpesu - Leipuri Hosuli kehottaa kaikkia avaamaan uuden öljypullon jollakin muulla tapaa, kuin puristamalla pulloa itseään vasten ja kiskomalla hampailla korkin sinettiä irti (kun ne kädet oli taikinassa!). Aukeshan se, mutta vaatteetkin sai öljysuihkun ja uskollinen pyykkikone lisää pestävää. onneks pieni kierros yläkerrassa tuottaa kyllä koko koneen täyteen likavaatetta. Onks muilla tällästä? Häh?


 12.00  lounasta lapsille, eilistä spagettia ja jauhelihakastiketta, hyvin maistuu molemmille santsikierroskin. Minä maistan testaan yhtä sämpylää lasten kanssa, kun väri näyttää kovin vaalealta ohjeessa mainitun vartinkin paistamisen jälkeen - mutta hyvin on kypsää ja voi elämä kuinka hyviä sämpylöitä ovatkaan!! Ihan voin kyllä kehua, kun en ole itse reseptiä kehitellyt, vaan se tuli ihan partion kautta. Laitan keritessäni lisää taikinaa kohoamaan, jotta saadaan itsekin herkutella. (viisinkertaistettuani ohjeen siitä tulee vaaditut 50 sämpylää, jotka toimitan sitten tänään sinne Kirjasille, joten niistä ei sitä yhtä testisämpylää enempää parane verottaa)(vaikka mieli miten tekis!).



SÄMPYLÄOHJE ja tämän siis kun x 5 tekee, saa 50 isohkoa sämpylää


3dl vettä
2 rkl hunajaa
0,5tl suolaa
2 dl kaurahiutaleita
0,5 pussia kuivahiivaa
2 pientä tai 1 iso porkkana
4-6dl vehnäjauhoja
3rkl öljyä


*sekoita puuhaarukalla vesi, hunaja, suola ja kaurahiutaleet, lisää kuivahiiva sekoitettuna osaan jauhoista
*lisää raastetut porkkanat (sekoita)
*lisää osa jauhoista(sekoita)
*lisää öljy (sekoita/vaivaa)
*lisää loput jauhot (vaivaa vaivaa)
Jätä taikina löysäksi, ei tarvitse edes irrota kulhon reunoista. Anna kohota 1/2 tuntia.
*nostele kahdella lusikalla isoja nokareita pellille, muovaile niitä samalla siinä lusikalla jos tarvis
*kohota vielä hetki
*paista 225 asteisessa uunissa n 10-15 minuuttia


12.30 Siivoan lattialta muun muassa kanelia, jonka alkulähdettä en kyllä löydä - se ompunsiivuihin käyttämäni kanelipurkki on ainakin nätisti maustelaatikossa. Ja jos sitä taas tyhjentäsi vaikka sitä pyykkikonetta? Tiskikonekin napsahti pois päältä, joten pääsee sitäkin kilistelemään. Keskustellaan Rafun kanssa hampaista, joka on ollut pop aihe tällä viikolla jostain syystä. Pienempi poika huitelee menemään pelkässä vaipassa aurinkolasit päässä. Päiväunet kolkuttaa ihan nurkilla, mutta vahdin nyt vielä viimeisenkin sämpyläpellin uunista.


Pyykkikoneesta viimeiset vaatteet kuivumaan, koska koko homma unohtui vaikka kävin kyllä kodinhoitohuoneen ovella jo - enää ei nää viimeiset muuten mahtunut telineelle ja pistin loput siis kuivuriin. Kuorin taas pojille porkkanat ja annan vettä, jota juon itsekin. Pojat juo pillillä, koska se nyt vaan on niin kivaa!


Viimeinen pelli näitä talkoosämpylöitä uunista. Huushollissa tuoksuu taivaallisen hyvälle! Avaisko ikkunan, niin naapuritkin tietäis *virn*. Puljaan koiraa vähän ja laitan nuorimmaisen rattaisiin terassille nukkumaan. Itkuhälytin valmiuteen ja keittiönraivaukseen. Taikinaa on joka paikassa ja vielä on se omanväen satsi leipomattakin!


Silmäilen jääkaapista ruokatarpeita ja mietin mitä teen porukalle syömiseksi kunhan tästä päivä vähän etenee vielä ja kaikki kotiutuu. Onneksi ei tarvitse mennä kauppaan tässä välissä, maito toki on taas lopussa, mutta saa odottaa siihen, että vien sämpylät kaupunkiin ja samalla kurvaan supermarkettiin.


12.50 ekaluokkalainen kotiutuu, nostelen sämpylätaikinasta nuttusia pellille. Päiväkahvi häämöttää jossain hamassa tulevaisuudessa.
Pojat lähtee pihalle ja itse jatkan sämpylöiden paistoa samalla ikkunasta jälkikasvun leikkejä kuikuillen. Muistutan miestä puhelimella yhden koulukkaan hakemisesta ja lataan keittimen valmiiksi - sitä kahvia on saatava viimeistään kohta. Meinaan saada slaagin, kun blogin kuvansiirto-ohjelma ei siirräkään kuvia. Kopioimalla saan pari kuvaa ilmoille, sitten sekin toiminto jumiutuu. Mikätässäkinnyton! TAAS! Huoh.
Mutta jotta kaikki jauhot saadaan lattialta pois, niin imuroida pitää ehdottomasti. Ja se ruuanlaittokin odottaa - ja siitä tulevat tiskit. Oikein jo odotan illan treenien vetoa, saa hetken huoahtaa ihan yhtä asiaa vain tekemällä!


Tälläinen perjantaimpi perjantai mulla tänään. Mites teillä?


Päätän tän raporttini tähän, kello 13.30.

















































torstai 13. marraskuuta 2014

Vielä jonain päivänä

Handie?

-Mä opin olemaan ärsyyntymättä, mistä vaan. Ärsytys sinällään on jo aika hyvin ollut mulla sellaisena parhaaks kääntävänä voimavarana (senverran ommeinaan ärsytystä riittänyt!), mutta kun se jää sisälle jäytämään, niin sehän jäytää. Jonain päivänä... huoh.

-Keskustelen teinin kanssa niin, että unohdan sen keskustelun sävyn välittömästi kun se on ohi. Muutaman kerran oon jo onnistunu!

-Menen paikalliseen lounaspaikkaan ilman että olen ihan sillä hilkulla kuolemaisillani nälkään. Mää en edes käy siellä ikinä, paitti nyt, ja taas olen ihan ähkytäynnä. Se on vaan niin ihana, kun siellä samaan aikaan leivotaan ruutuhuivit päässä ja kaikki tuoksuu ja ruoka syödään eriparisilta vanhanaikaisilta lautasilta. Kaikki mahdollinen on lähiruokaa ja kaikki mahdollinen on luomua. Se on yleensä ihan tupaten täynnä, mutta nyt kun hoidin asioita sen naapurissa pankissa, niin huomasin tietysti tilaisuuteni tulleen ja rynnin paikalle. Siis edes lapset ei jaksaneet kokonaan jälkiruokaa, olivat nekin senverran kylläisiä syötyään ensin lautasensa tyhjiksi.

-Olen ihan vaan kotona ja tyytyväinen siihen olemiseeni, varaamatta mitään ylimääräisiä systeemeitä hamaan tulevaisuuteen. Kun se hama tulevaisuus aina joskus tulee, kuten tänään ja en tiä kans onko se mun paikka mennä jonnekin auditorioon kuunteleen tulevaisuudennäkymiä politiikan saralla! Onko?

No jaa, jos on facebookin testeihin uskominen - ja miksei olis ehh hehh hehh - niin mun luonteella ollaan joko 1. rahoitusjohtajia 2. diplomaatteja tai 3. poliitikkoja.  Että siltäpohjalta. Testien mukaan olen myös violetti, saksalainen ja 16-vuotias. Että söikös noi nyt ton ensmäisen testin uskottavuuden? Ei kai, mitä mä hullujani puhun....



keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ihan aikani kuluks vaan


Mitäs teille kuuluu? Mäpä päätin postata teille pari (no, kolme, miksei voi sanoo kolme jos niitä on kolme!!) meidän kauppakuittia. Tollasta normisettiä se yleensä on. Ja siis sakset pituusverrokkina rinnalla on ne isoimmat.

Mulla oli komee kuvakavalkaadi (kerrankin! o-li!) päiväni kulusta, mutta nyt tökki joku kumma tässä kuvasiirrossa. Tuo kuittikuva tuli ihan puskista ja sitäkään ei saanut sitten mihinkään muualle eikä minkään muun kokoisena. Ihan hyväkin tietysti, ettette nää mitä on tullut ostettua. Jotain eineksiä kuitenkin :) Eikun pelkkää orgaanista juurimukulaa meillä vaan syödään, tietenkin.

Muuten mää oonkin vaan huushollannut, sellasta normisettiä. Keittelin keitoksia ja paijasin pikkulapsosia. Niin ja soitin väärään numeroonkin - kotiäidin elämän jännittävyyksiä top vitosessa. Mutta itse soiton aihe oli aika hauska, siis voiko olla toimivampaa puheopetusta kuin tällä paikkakunnalla on! Kun täällähän ei ole puheopetusta ensinnä laisinkaan, sitä saa vaan ja ainoastaan (jossain ties missä) jos ei suurinpiirtein rippikouluiässä tuu mikään kirjain tunnistettavasti suusta. Resurssit, nuo jokaisen kunnan omat pikkupirulaiset, rajoittavat tät kaikkea tämmöistä ylimääräistä hyysäämistä, kuten oikeaoppinen puhe. Noh, meillähän ekaluokkalainen on tankannut ärräänsä sitkeästi ja oikeeseen suuntaan menevin tuloksinkin (siis kotiopeilla), ainastaan sen ottaminen käyttöön oli enää hakusessa. Paljon kivempaa ja sitä paitsi nopeempaa oli sanoa koiraa Heinoksi kuin Reinoksi ja sillälailla. Mä tietysti mietin kaikki mahdolliset, että kiusataanko sitä, oppiiko se sitä ja laitoin jokaikisen vanhempainillan/keksusteluvartin/neuvolanlappusen kommenttiosioon haluni saada lapselle puheopetusta ärrästä. No nyt ihan today oli tullut viestiä, että sitä voitais sitten suunnitella. Muuten ihan hyvä,  mutta poika vetelee ärrän jo ihan suvereenisti joka paikkaan, että sain perua koko jutun! Äly hyvää ja resursseja säästävää toimintaa, eikös.

Nyt en keksi muuta tähän hättään, taidan mennä sohvalle piereksimään ja odotan seuraavaa käskytystä, joka lienee ratsastustunnille kuskaus. Piis äänd laav, ollaan lutunoita toisillemme!

tiistai 11. marraskuuta 2014

Mummo mammasaitilla!

Mä oon niin antanut itteni ilahtua, kun Kaksplus ystävällisesti toivotti minut tervetulleeksi blogiensa joukkoon. Mä en pitänyt tätä mitenkään itsestäänselvänä, vaikka puhe onkin "perheblogeista" ja sitähän tässä ollaan hamaan tappiin asti kai itte kukin. Mä vaan en ole niitä tyypillisimpiä mammabloggareita, joten mulla oli epäilykseni - mutta tässä sitä ollaan, vähänkö hienoo?!


Blogiini pääsee siis nyt myös osoitteella http://blogit.kaksplus.fi/blogi/puhekuplia/ mutta myös samalla vanhalla blogspotinkin osoitteella. Mua jännittää nyt ihan hirveesti, siellä on paljon uusia kivoja blogeja kuulkaa, ootteko käyneet kurkkimassa? Siis täällä :)


Hirveesti olis taas asiaa vaikka ja mistä, mutta kerrotaan nyt (kun kellokin käy ehtoomyöhää) kaikille uusille, jotta täällä kirjoittelee tälläinen arkipäivän hosuli. Lapsia on kahdeksan ja yksi lapsenlapsikin, nuorimmainen on mulla itellä puolitoistavuotias pieni hosulinpoikanen päivänpaiste. Asutaan pikkukylällä, tai tää missään kylällä ees oo, kun maaseudun sydämessä oikeammin. Joenmutkassa ja pellon laidassa. Oi kun idyllistä! Juu nytkin katselen ikkunasta pelkkää pimeyttä, kun vissiin joku taho taas vähän säästää ja minkään valtakunnan katuvalot (tuolla kaukana horisontissa siis ) ei pala. Ei sen nyt niin väliäkän ole, kunkerta mää olen täällä sisällä. Kauheen kivalta se ei tuntunut joskus taannoin, kun läksin lenkille kello viittä vaille kuus (illalla, en kai mää ny sentäs terveydelläni leikkiin ala kun ne tutkimuksetki sanoo että uni on tärkeempää kuin valveilla olo!) ja ne valot sammu tasan kuudelta. Menin sitten korvatuntumalla lenkkini, eli kuuntelin koska alko tossun alla krapiseen - silloin olin menossa kohti ojanpohjaa. Kun senverran ollaan kuitenkin liki sivistystä, että toi kylän läpi kiitävä tie on päällystetty!  No juu sitten kun sieltä lenkiltä pääsin noin tunnin päästä kotia, niin mun selän takana räpsähti valot päälle kun kaarsin tohon meidän peltotielle. Että joku heikompi luonne olis voinut ottaa henkilökohtaisesti niinkun tonkin! Mä sentäs muistelen sitä vaan vieläkin kaikella vi rakkaudella.


Mutta nih tähän pääasiaan, eli minuun. Tai meihin. Koska ilman meitä ei olis tätä blogiakaan: suuri ja ryöpsähtelevä persheeni on ainainen ideoiden lähde kirjoittamiseen! Ja jos kotona ovat tylsiä, niin aina voi siirtyä haukkuun keskusteleen poliitikoista ja misä nekin menee nin vikaan kuin voi olla. Tai misä ei - en mää oo niin nuuka sille mitä mää täällä räävin. Välillä täällä tekstissä voi ilmetä joku karvanen hahmo ja vaikka mää niin mielelläni kertoisin että se on mun mies, niin kyä se kuitenkin koiraks on luokiteltu. Urospuoleinen kuitenkin, mutta sillailla helpompi, tiätteks. On meidän taloos isäntäkin ja mainio sellainen onkin! Miettikääs nyt, kun lukee kaiken ylläolevan ja allakin olevan ja silti se vaan on meillä täällä! Aika huima tyyppi. Paras, jotten sanoisi.


Mää sensijaan oon hyvin harvassa lajissa mikään lähelläkään parasta. Mä oon viikon sisällä lyönyt itteeni nyrkkeilyhanskallakin kuonoon! Sitä edellisellä viikolla hypähtelin keveesti kuin virtahepo ja nyrjäytin molemmat nilkkani (eri hypähdyksissä vielä, toim. huom.). Mulla kun on tollainen terveyttä edistävä harrastus *virn* kuten varmaan huomasitte. Taekwon-do on laji ja sielu on sille myyty ajaaat  sitten, ihan turha ruveta enää päkittään vastaan. Välillä on motivaatio hukassa lähinnä sinne lähtemisessä, täällä kun on noin kahdeksan muutakin ihmistä asumassa ja niilläkin on (muka) jotain menoja olevinaan. Mutta aikas komeesti ollaan täsä tääkin syksy hanskattu ja oon päässyt reenaan niin, ettei mustelmat kerkee välissä parantuun.  Kyllä tänäänkin siellä puoltoistatuntia tuli jotain tehtyä, kun nyt on semmonen olo, ettei tiedä laahaaks mun vasen jalka vanhuuttaan, vai eiks se meinaa pysyä tossa taitekohdalla oikein kohillaan. Mutta siis suosittelen kaikille, tätäkin lajia, jotka vaan tykkää saada kertarytinällä koko kropan liikkeelle - aivoja myöten!


Meidän muksujakauma on mennyt sillailla hauskasti, että ensin luonto päätti jotta annetaas tolle kolme kaunista tytärtä, jotka on sillai kaikinpuolin mukavaisia lapsia. Sitten, kun kerran se vaan halus lisää ja lisää ja ...no saamansa piti tosiaan! Viis nuorimmaista on poikia ja... ne on kans tosi mukavia ja kivoja. Ollaan ihan aateltu pitää ne. Kivasti ne pitää noi räkättirastaat loitolla pihasta ja puutarhasta (en tiä miten, äänelläkö, oisko...) ja pari naapuria on tässä viime aikoina rakentaneet pihojensa ympärille kunnon aidat. Että, oisko vinkkinä ollu vai mitä... Niin ja meidän varamummi kyseli justiin ohimennen onko niillä vakuutukset missä kunnossa - en tiä miten oli tullut mieleen semmonen pienellä metsäretkellä millä ne just tosa oli :)


Mutta siis tällästä tavallista elämää meillä sitten eletään, mitä nyt tolla kokoonpanolla voi kuvitella. Meillon pari hevostakin (ja poni, se nyt on semmonen että se pitää mainita erikseen) ja kissoja neljä - tosin yks taitaa olla muuttanut meirän tallille (ihan omasta päätöksestään), että kolme noita pitkäviiksiä täällä pirttillä hipsii kait enempi. Tallilla meillä on myös meidän toinen koira, semmonen melkein satakiloinen laumanvartija, että ihan vaan tiedoks ettei kannata mennä ilman lupia kuikuileen. Ei se mitään kellekään vielä tehny oo, tai ainakaan ei oo ketään jättäny kertoon jos onkin jotain päässy käymään *pikku vinkkinä, tai silleen*.


Meillä on miehen kans oma yritys, semmonen niinkun paja, hehheh, tai tehdas se on. (eikä tuu hei mieleen se talkkarisarja "Tehdas" , ei...). Välillä mies reissaa työmatkoilla ja mää oon enempi sitten kotijoukkojen komentajana (kyy-yyllä, tää sana kuvaa kyllä harvinaisen osuvasti mua). Koska mää nyt oon tämmönen _no hosuli_, niin kauheen kiinnostunu olen kyllä kaikkien muidenkin asioiden hoitamisista. Että niinkun politiikka kiehtoo ja yhdistystoiminta kiehtoo. Kun kuitenkin, tää maailma on niin ihana planeetta ja täällä elo on aikas lyhkästä kuitenkin, kun aattelee sillailla avaruudellisella mittapuulla vaikka, niin olishan se nyt mukava jos kaikilla olis jotain kivaakin. Mulla on semmonen missio, että jättäsin niinkun pikkasen paremman paikan jälkeeni kun mitä oli tänne tullesa. En kyllä oo satavarma meneekö mun kaikki toimeni vaan omien hupsistakeikkaa-juttujen korjailuihin, mutta yritystä on ilmassa kuitenkin! Lapsethan mun sydäntäni lähellä on, tietenkin nää omat nuppus-kippanat etunenässä, mutta sillain en oo nin tarkka, että mää kyllä tykkään muirenkin mukuloista. Kauheen innoissani oon kaikesta niiden kans touhoomisesta, oon jopa ylittänyt kaikki mahdolliset kynnyksetkin menemällä lasten-ja nuorten liikunnanohjaamiseen keksittyvään koulutukseenkin, josta on nyt mustaa valkosella, että osa on suoritettu. *wu-huu* Eiku *WU-HUU!*. Noin.


Mikään kamalan aikaansaava ihminen mää en oo, kun aattelee siis mun haluamisieni määrää tai vaikka edes ideoideni määrää. Ne on meinaan lukemattomat. Ja kokoajan pukkaa uutta ajatusta tilalle. Mutta jotain kovasti koitan, silloin kun en siis keskity sohvalojuntaan, joka seKIN on oikein lähellä mun jotain aivolohkokeskustani, joka määrittelee kaiken "kivuuden". Sisustaminen on yks niitä juttuja, jotka saa mut kyllä hiljaseks. Kun mää niin tykkäisin ja tahtoisin, mutta kun ei tairot riitä mihinkän! Ja sitten mää oon vielä semmonen (tupa)jumi, että jos en osaa päättää, niin ei sitten ollenkan. Siks meillä on peilejä ripustamatta ja verhotankoja asentamatta, ihan vaan siks.


Mutta koittakaa nyt jaksaa. Minäkin sentäs jaksoin tänne asti ja mää oon valvonu kuulkaa viime yönä monta monituista tuntia! Ja ette sitten millään arvaa miks. No kuulkaa ihan siks, kun tein niin älyttömän hyvää lanttulaatikkoa. Joo! Tein, olin hosuli, mutta siitä tuli niin hyvää, että meinas facebookki saada ekan kuolaselfien, kun se oli niin hyvää! juu siinä semmonen pikkunen seikka vaan oli, että mää oon meillä ainoa joka syö lanttulaatikkoa. Ja kun sitä oli paljon ja se oli hhyvää, niin minähän söin. Sen kaiken. Tost noin vaan, pois pois, masuuni. Ja yöllä se sitten iski...


Että nytten rauhallisempia unia vaan kaikille ja huomiseen! Moron!











maanantai 10. marraskuuta 2014

That`s the way (a-ha a-ha) I like it!

Imurin hurinaa, pölyrätin heilutusta, vaatepinojen siirtelyä. Astioiden kilinää, tiskiveden suhinaa. Iloisia kiireisiä askeleita, rapisevia paketteja, täriseviä kukkanyyttejä, lauluja, aamuteen tuoksua, kahvipannun porinaa. Lipun liehuntaa tuulessa.


Iloisia jälleennäkemisiä, halauksia, kattiloiden kolinaa, kynttilän tuoksua. Leikkuuveitsen napsutusta, moniäänistä puheensorinaa. Lasten leikkejä, uunin lämmitystä, kaunista kattausta.


Kaksi kiloa jauhelihaa, kolme kulhollista pilkottuja aineksia. Tarjoiluastioita, ruokailuvälineitä, uunipellejä, kiehuvia keitoksia. Huumaavia tuoksuja,  kynttilöiden loistetta, kimaltavia laseja. Neljäntoista hengen puheensorinaa, iloista keskustelua, lapsien auttamista ja suupielien (ja sormien ja nenien) pyyhkimistä. Ruuasta ja seurasta nauttimista.


Taikinan vatkausta, mansikoiden sulatusta, kahden kahvipannun porinaa, valmistuvaa omenapiirakkaa. Jälleen vähän lauluja, lahjapakettien aukaisuja, kahvikuppien kilinää, jäätelönaamoja, mehulaseja.


Lasten leikkejä, keskusteluja maailman uskonnoista, yhteisiä lautapelejä. Pitkään istumista, rauhassa syömistä, ison perheen onnellista melskettä.


Meillä vietettiin ihana isänpäivä!



perjantai 7. marraskuuta 2014

*rakkautta*


Nonnih! (*ja EDIT, HAASTETTA LISÄTTY LOPPUUN)


Todistetusti, tuo on maisema ikkunasta just nyt. Eilen illalla sitä räpäskää alkoi tupruttaa ja kuten arvata saattoi, niin aurauskalusto ei voi jokapaikassa olla yhtä aikaa. Niinpä sitten ajelin treeneistä kotiin varmaan neljääkymppiä , kun mitään ei nähnyt missä oli tie ja missä oja. Kaikenlisäks ihmettelin vähän liiankin tummaa pimeyttä ja totesinpa kaikkien katuvalojen olevan sammuneina. Siis kaikkien. Myös pirteistä ei tuikuttanut lämmintä valonhehkua niin mistään. Jaahas: sähkökatkos pimentänyt puolen maailmaa! Paitsi arvatkaas kuulkaas tätä - meillä oli sähköt. Meillä! Kerrankin meillä oli sähköt. Me ollaan yleensä se joilla ei ikinä ole ja joille ne tulee viimeisinä takaisin.

Treenitkin meni tosi hyvin, peruskunto alkaa löytyä ja jalka jaksoi heilua. Hiukan on kyllä tönkkö olo, kun olin avustamassa edeltävissä treeneissäkin ja olin siis kaksi ja puoli tuntia tatamilla. Mutta hyvässä porukassa oli kiva olla!

Nyt mennään laittamaan pojat toppapukuihin ja katotaan saadaanko lumiukko aikaiseksi. Hiphei! Perjantaita kaikille!

TarjaH vanhassatalossa-blogista haastoi kirjaamaan ylös kolme positiivista asiaa joka päivästä - ainaisen kitinän sijaan. Mä taisin kyllä tohon päivitykseeni ne no laittaakin, mutta laitetaan nyt oikein allekkain tähän:
-treenit meni hyvin ja toi lisää virtaa
-meillä oli sähköt ja pääsin lämpimään suihkuun illan päätteeksi
-lunta!maisema on ihanan valkoinen ja lapset(kin) riemuaa ihan kympillä!
-

torstai 6. marraskuuta 2014

Paljastan teille salaisuuden

Mä olen niin onnellinen, että on syksy. En siksi, että rakastaisin niin jossain kynttilänvalossa hipsuttelua, tai torkkupeittoon kääriytymistä (ei niissäkään mitään vikaa sinänsä, kunhan vaan joskus ehtis ja viittis ja ehtis. Ja viittis.) Mä rakastan syksyä, koska olen niin väsynyt kesän jäljiltä, se vie minusta mehut joka ikinen kerta! Vuodenaikojen järjestelijä on ollut taatusti joku kaltaiseni, joka on mitannut tasan sen määrän valoa ja iloa ja pirteyttä ja energiaa ja pirskahtelua ja kaikkea fiilistä mitä ihminen nyt vaan voi kokea ja kestää. Ja sitten stoppi ja vähän mustaa ja kuraa tilalle. Että ihan luvan kans saa (suorastaan pitää, sanoisin minä) maata ja myhjöttää ja olla miettimättä kaikkea ihanaakivaa, jota pitää tehdä kun kerran aurinkoa ja ilmoja piisaa. Voi apua.

Varsinkin täällä (meillä) maalla tuntuu, että hommia täytyy tehdä aina niin kauan kun on ilmoja. Ja jos niitä on monta kuukautta vuorokaudet ympäriinsä, niin ei ihme jos syksy on enempi kuin toivottu vieras. Jos joku vänkävänkä nyt miettii, että entäs jossain missä on aina kesä. Ei se ole kuulkaa Suomen kesään verrattavissa alkuunkaan, jos illalla on kahdeksalta pimeä. Että älkää yrittäkö.

Mä muistan menneeni kesällä kyläänkin vielä kahdeksan aikaan illalla täällä kotomaisessa ilmastossa. Lapset liehusti pihalla ja aikuiset joi kahvia. Nyt jos joku tunkis meille siihen aikaan, niin tuntuis että joku tuli yöllä kylähän. Että milläs asialla sitä ollaan! Ja se talon ulkopuolella oleva pimeys ei ole ainoaa laatuaan, kyllä sitä sammuu lamput omista silmistäkin ajoissa näin marraskuuta kun eletään (ja tällähän ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa koska ihminen pääsee silti nukkumaan).

Suomen luonto taitaa olla vähän bipolaarinen. Ensin kamalaa höökää yötä myöten ja sitten ei herätä ollenkaan päivään valkenevaan. Ei ihme, jos suomalaisilla on vähän erikoinen mielenlaatu jonkun vaikka espanjalaisen silmin katottuna. Eioomeiänvika!


Lehden välistä löytyi jotain ihonkiristäjää - kohtalon epäsuora merkki? Eikun naamaan vaan sitten (toimenpide toteutettu ei-minkäänlaisessa-yhteistyössä-yhtään-minkään-kanssa)

 
Mitään välitöntä vaikutusta ei vielä näyttäis olevan...
 

Kaikki mukaan syksynmökötystalkoisiin! Ollaan ihan luvalla jurnuja möllöttäjiä, kyllä se aurinko meidät taas sitten joskus keväällä herättää hihkumaan perhosista ja kukkasista! Sitä paitsi tää on ihan kivaa, meinaa hymy päästä väkisinkin kun oikein koittaa olla olevinansa synkkämielinen suomalainen.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Niin last season! Ja niin onnellinen!

Mikä on aina varmasti poissa muodista? No kaikki meikäläisen ideat ja elämät nyt ainakin (ja valtava humahdus kuului kun lukematon määrä trendinuuskijoita poistui ruutujen ääreltä - NOT.).  Mä kirjoitin pitkään ihan tavallista perheenäidin jorinaa ilman kuvia, johtuen siitä että meiltä nyt vaan ei saanut sellaisia kuvia kun ehkä olis kukaan ikinä kehdannut  pitänyt framille laittaa. No sitten kun pääsin kaikista ihmisiä suojelevasta itsekriittisyydestä tästä pienestä alkukankeudesta eroon, niin aloin silloin tällöin postaamaan kuvia meidän normaalista elämästä täällä lapsiperheen kodissa. Leivänmuruista, hujanhajan leluista, kärsineen näköisestä äiskän naamasta. No olipa yllätys, että se ei olekaan enää muodikasta! Omg omg omg. Pitäis osata rajata ja miettiä muutenkin vähän mitä kuvaa, sit vielä toi psykologinenkin puoli eli vastuu kaikkien muiden ihmisten elämänilosta olis niin kuin kans mun harteilla. Että niinkun haluaako ihmiset kattella niitä sotkuja ja rytkyjä. Arvatkaas mitä - tässä niitä nyt kuitenkin tulee. Nyt ja jatkossa!
 

 
Yleensä safkapostaukset on niin ihania, että melkein tuntee nenässään sen ihanan leipomuksen tai jonkun mausteisen ruuan tuoksun - alkaa itsekin miettiin mitä kaapeissa on ja päättää, että tota mä teen ihan just tällä viikolla. Mä tykkään eritoten lukea juuri ruokajuttuja tavallisilta perheenäideiltä (tai iseiltäkin, en oo tästä niin kauheen tarkka). Ei niissä ammattimaisissakaan muuta vikaa ole, mutta kun mulla kesti 42 vuotta miettiä mikä on tylla tai edelleen joku paseeraus ei vaan oo se juttu mitä haen, niin aika usein ne jää suu-auki-tuijottamisen asteelle. Ja maha ilman ruokaa! Ei hyvä!
 
Mutta edistyksellisenä vastavirtabloggarina munpa kuvani onkin jotain ihan muuta. Ei taida herähtää vesi kielelle, mutta toisaalta joku pesurätti alkaa ehkä oleen jokaisen käden ulottuvilla ihan automaattisesti kohta.
 
Making of the makaronilaatikko:
 



After cheese:


Ja mikäs se tämä nyt sitten on? Kuva märistä pyykeistä? No se on semmoinen, että katselin, kiertelin ja väistelin tätä koria koko päivän, ennen kuin tajusin, että ai niin ne on märkiä.....

Päätänkin tän huikean jännän postaukseni tähän ja pudottaudun siihen oikeeseen elämääni, joka siis on oikeesti täynnä suoria matonkulmia ja jynssättyjä pöytiä. Kunhan stailasin vähän, just for you, beibes!

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kirkossa, kirkosta, kirkkoon, kirkolla, kirkolta, kirkolle...

Ei, en tankkaa äidinkieltä (vaikka ehkä pitäis, mutta ei mennä nyt siihen), vaan puhun ihan suoraan tästä aiheesta, joka tulee kuin hyökyaalto rantaan aina tasaisin väliajoin. Kirkosta eroaminen.

Jokainen jonka kanssa olen tästä keskustellut, tai joka on tämän muuten itse ilmaissut, on kertonut ettei se liity mitenkään hänen uskoonsa. Tämä tulee yleensä aina ensimmäisenä ihmisen suusta. Ok? Tämä tarkoittanee, että kirkkoon kuuluminen koetaan jonain ihan muuna kuin uskonnollisena asiana. Mitä se sitten käytännössä on? No jos näiltä eronneilta kysytään, niin rahan riistoa ja suvaitsemattomuutta. No oletko itse sitä kokenut? Kukaan ei ole, paitsi muutama sanoo ettei siitä ole mitään hyötyäkään ollut koskaan heidän perheelleen.

Häkellyin tästä aivan täysin. Hyötyä? Sinulle? Mä en tiedä pitäisikö sanoa, että miten helketissä sinutkin on kasvatettu senkin itsekeskeinen ihminen onko tosiaan niin että sitä hyötyä pitää saada kaikesta nytheti ja varsinkin minäitse ? Eikö enää ajatella mökinmummoa, joka saa ainokaisen seuranpitäjän seurakunnan taholta, eikö ajatella niitä maan hiljaisia, jotka käyvät syömässä seurakunnan tarjoamaa lounasta vapaaehtoisella ruokamaksulla, eikö enää ajatella, että vaikka itsellä olisikin tiedossa hoivaajat ja hyysääjät oman vanhuuden varalle, niin kaikilla ei ole ja ihminen tarvitsee muitakin kontakteja kuin vain hoitotoimenpiteitä - myös ollessaan vanha ja heikko, ja varsinkin ollessaan vanha ja heikko. Eikö ajatella niitä lapsiperheitä, joille seurakunnan kerhot ovat monen paikkakunnan ainoita mitä edes järjestetään? Vaikka itseä ei huvittaisi tai omia lapsia ei olisi saanut koskaan kerhoon lähtemään, niin entäs ne naapurin? So what niistä, huolehtikoot itse itsestään?

"Mutta ne Räsäsen kommentit". Onko se nyt niin, että jos yksi suomalainen sanoo jonkun mielipiteen, niin me olemme kaikki sitä mieltä tai muuten täytyy vaihtaa kansalaisuutta? Ei. Jos yksi nainen sanoo mielipiteen, niin kaikki naiset on samaa mieltä (ja täytyy vaihtaa sukupuolta?)? Ei. Yksi Räsänen? Kyllä? Miksi kirkkoa suvaitsemattomaksi haukkuneet eivät itse suvaitse erilaista ajattelutapaa ja ajattelijaa? Ei toisen mielipiteitä tarvitse myötäillä vasten tahtoaan, mutta onko kiristäminen kuitenkaan oikea tapa? Moniko on itse osallistunut seurakunnan asioihin ja koittanut vaikuttaa sillä tapaa siihen omasta mielestään oikeanlaiseen suuntaan menemiseen? Moniko edes tuntee oman seurakuntansa työntekijöitä edes senverran, että tietävät mitä nämä henkilökohtaisesti asioista ajattelevat?

Maailmassa on virheitä. Lastensuojelu! Tee jotain! Vanhuksia ei hoideta kunnioittaen. Sosiaali-ja terveyspalvelut, tehkää nyt jotain! Koululaisissa huomataan lasten arvomaailman ja moraalikäsitysten olevan ihan teillä tietymättömillä. Koululaitos! Tee jotain!

Vaaditaan jokapuolelta kaikkea, mutta instanssi joka näitä asioita pitää sydämen asianaan, on kuitenkin turha. Iltapäiväkerhoja ei ole tarpeeksi ja jokaisen kultanuppusen pitäisi sinne päästä - mutta sitten kun seurakunnan iltapäiväkerhoon pääsi, niin siellä rukoiltiin ruokarukous! No ehkä sä jäit sitten ihan itse töistäs pois hoitamaan sitä lastas, eiks niin? Pääsit sit siitäkin ongelmasta?

Enkä minä edes tarkoita nyt, että kaikkien maailman (tai edes maan) ihmisten pitää liittyä kirkkoon julistamaan uskoaan,  jotta maa(ilma) pelastuisi. Kuten sanottu, se tuskin täällä Suomessa niin edes tarkoittaa julki uskomista, vaan on maan tapa. Kaikki vanhat tavaksi tulleet asiat eivät ole automaattisesti huonoja! Joskus voi katsoa asiaa kokonaisuutena, nähdä kuinka seurakunnat ovat monilla varsinkin pienillä paikkakunnilla se yhteisön yksi tärkeä kivijalan osa. Surullista jos ei nähdä sitä kaikkea mitä sieltä kumpuaa ihan tavallisillekin kansalaisille, vaan erotaan suuresti kuulutellen kirkosta jonkun asian takia joka ei edes suoraan sanoen monelle näy käytännössä ollenkaan. On vaan niin hienoa vihata yhdessä ja on vaan niin hienoa, kun sellainen (eroamisen) mahdollisuus on, niin hukkaanhan se menisi jos ei sitä käyttäisi. Sitten kuitenkin huudellaan ja valitetaan sosiaalisessa mediassakin, kuinka tässäkään käpykylässä ei mitään järjestetä ja teinin rippikoulukin maksaa (siis koska teinihän menee nyt sinne rippikouluun koska se haluaa sinne leirille ja se haluaa niitä lahjashekkejä). Juu varaudupa vaan, että maksaa jatkossa vieläkin enemmän, kun kirkollisveron maksajien osuus vähenee. Vaikka se niin hienoa olisikin, niin seurakunnan työntekijöidenkin täytyy saada palkkaa, kun sillä pyhällä hengellä ei vielä ihan kaikkea makseta.

Mitä minä tällä kaikella nyt sanon? No esimerkiksi sitä, että minusta joidenkin kirkostaeroamisperusteet on kovin kaksinaamaisia. Vähän niin kuin vaaleissa äänestämättä jättäminen tarkoittaisi maastamuuttoa? No eipä ole kova virta ollut lahdenkaan yli menossa. Paikoilleen jäädään ja valitetaan vääristä ihmisistä päättäjien paikoilla. No aijaa! Toisilla taas on itselleen tärkeät perusteet ja he ovat sinuja sen elämän kanssa sen jälkeenkin ja minusta tämä on kunnioitettavaa ja hyväksyttävää. Minulle kirkkoon kuuluminen on yhtä tärkeää kuin olla Suomen kansalainen. Se nyt vaan on minussa, eikä sitä kenenkään ulkopuolisen lausunnot tai kommentit muuta suuntaan tai toiseen.