torstai 30. lokakuuta 2014

Aika muuttuu ja niin minäkinkö

Tälläinen äiti-ihminen kun bloggaa, niin siitä on leikki kaukana. Kaikki pitää mennä taiteen sääntöjen mukaan, jottei vaan tule väärää käsitystä elämästä - äidin elämästä.

-pitää muistaa aina vinkata missä lapset on kun äiti istuu koneella (tokihan ne siis on kehittävässä mutanaamiomuovailuaskarteluvärikylpy-koulussa? jos ei, niin älä sittenkään mainitse)

-pitää muistaa kuka muu ("muka", voi mikä viiiitsiii...) bloggasi just samasta aiheesta (siis jos sulla nyt on joku aihe) ja tietenkin linkittää se ja selventää vielä miksi nyt itsekin siitä samasta jauhaa (luuleksää olevas jotenkin parempi vai?)

-keskustelua on hyvä herättää, mutta mieluusti ei mistään lapsiin liittyvästä - paitsi välikausivaatteista. Jos nyt kuitenkin kirjoitat lapsista ilman niitä vaatteita (häkellyin itsekin kyllä tästä lauseesta) , niin muista ettet mitään mistä ne (sun lapset) tunnistetaan tai mitään mistä ne kahdenkymmenen vuoden päästä kuulee rekrytointitilanteessa; että siis onksulla ollut vaippaihottumaa vielä viisvuotiaanakin? For real?! Hei tiimi, voiks meidän myyntipäälliköllä olla herkkä takalisto, ollaanks me valmiita ollenkaan tähän? (omasta ihottumasta voit postata kyllä  vaikka jatko-osiakin, parantolavaiheita unohtamatta, kuva jokapäiväisestä tilanteesta nätisti messissä)

-kirjoita ilonaiheista, ota nättejä kuvia, siivoa kielesi ja väärät lauserakenteet (nih ja kunkerta ei ole käypiä sanoja - sanoo ketä :) )

-muista että blogiin kirjoittaminen enivei tarkoittaa joillekin, että mitä siellä ei lue, sitä ei ole - ja toisaalta mitään muuta ei voi olla, jos sitä ei ole kirjoitettu blogiin (että kun tynnyrin pohjalle menee valmiiksi istumaan niin ei satu ja välttyy sinne rojahtamiselta)

Onneksi en tiennyt noita yllämainittuja asioita aloittaessani silloin joskus blogin pitämisen.
-on tullut kerrottua äidin laiskapäivistä ja lapsien saksileikeistä meidän vaatehuoneessa (josta muuten päästiin hyvin eroon purkamalla koko vaatehuone, ilmaisena vinkkinä vaan kaikille)
-on tullut jauhettua samaa asiaa joskus melkein samoin otsikoinkin kun joku toinen, toisistamme tietämättä tietenkin (kun aina ei vaan voi viitsiä ehtiä joka blogiin lukemaan, äitiys calling, juu nou)
-on tullut kirjoitettua enemmän väsyneen äidin pas.. paatosta kuin ilon hehkua, koska se nyt vaan tulee luonnollisemmin tälläiseltä ....suomalaiselta (meitä ikinä olla äänestetty maailman positiivisimmaksi kansaksi ja ikinä tulla äänestämäänkään)
-on tullut käytettyä TARPEEKSI ISOJA KIRJAIMIA jotta se uinuva keskustelukin on kyllä kokenut heräämisen  (ja on mökötetty ja loukkaannuttu ja jatkettu kyllä elämääkin, myös blogin ulkopuolella, toim. huom.)
-on tullut koukututtua bloggaamiseen itse niin, että on vahingossa kuvattu kyläilijän kännykällä kahvikuppikakkuservettikuvat (ja ihmetelty jälkeenpäin että mitä helv...ihmettä, varmana otin, mutta eipä vaan puhelin niitä näytä! Vaihtoon! Elopin vika!!)

Niin. Bloggaaminen on kuin elämä itse. Päätät itse mikä näkyy ulospäin, mutta silloin muille jää päätäntävalta sen lopun arvailuun. Mutta kaupanpäälle tulee satojatuhansia ideoita (good and bad), vertaistukea (sano sinä tilanne niin blogihaku löytää sulle toisen samanlaisen) ja ihmisiä ihan iholle asti. Joskus bloggaajalle avautuminen on niin paljon helpompaa, kun ei ole sitä jälleennäkemisen taakkaa välttämättä edessä - eikä toisaalta menneisyydenkään painolasteja.

Not bad at all? Kaikki mukaan! Miksi sinä bloggaat? Miksi et?



keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tässä on lusikka ja näin se menee soppaan


Tämä Rautavaaran tragedia on koskettanut ihmisiä ottamaan kantaa asiaan, myös blogeissa. Näistä syntyy sitten lieveilmiöitä, eli kannanottoja blogeihin jotka ovat ottaneet kantaa asiaan. Ja niin edelleen. Asia saa vierelleen vääriäkin raiteita, mutta minusta tässä on (valitettavasti) heräämisen paikka todellisuuteen taas meillä ihan kaikilla, joten kommentoin siis minäkin.

Väsynyt äiti.

Se tuntuu olevan nyt se kaksiteräinen miekka jolla huiskitaan joka suuntaan. Toisaalta se antaa hiljaisen luvan ja ymmärryksen monelle asialle, toisaalta se on vienyt tuhoon monta ihmishenkeä.

En kestä, en käsitä. Väsymys ei anna kenellekään mitään oikeuksia, velvollisuuksia kuitenkin tulee senkin mukana - ihan kuten kaiken muunkin. Vanhemmuudessa varsinkin.

Väsyneenä ei jaksa, ei kykene, menettää ymmärryksen, sen kyvyn suojella?

Ei. Maailmassa ja ihan maassammekin on paljon väsyneitä äitejä. He huutavat miehen ruokkimaan sen pärskeleen jälkikasvun, jättävät hiukset pesemättä viikkoon, näyttävät seläntakana keskaria naapurille joka on aina liian pirteä ja tekevät aamukamman minuuteista, jonka päässä häämöttää seuraava kahvisaavillinen. Ynnä muuta.

Väsynyt äiti voi olla ihan mikä huolimaton hosuli tai kyynistynyt zombi tahansa. Mutta kun ihminen tekee jotain joka ei ole järjellä millään tavalla selitettävissä, niin sitä ei pidä selittää. Millään. Edes väsymyksellä.

Me näemme kyllä, kun katsomme. Me voimme kyllä, kun yritämme. Me jaksamme kyllä, koska huominen on aina mahdollisuus. Ja auttakaa! Älkää käpertykö sinne tietokoneen ruudun taakse hymistelemään, että sillä ja tolla on kyllä vanhemmat/siskot /paremmat kaverit, että kyllä ne sitten reagoi varmasti ennen minua. Sekään ei juuri nyt varmaan auta, että kymmenen julkkista huutaa olleensa vuonna miekkajakivi niin väsynyt, että vieläkin joutuu maskeeraajat niitä silmäpusseja lehtikuviin peittelemään ekstra-annoksella pakkelia. So? Joku isä menetti juuri perheensä. Moni ihminen elämänsä. Kukaan, joka vielä tuntee tuulen kasvoillaan, ei ole kokenut silloin samaa kuin se äiti.

Sydämestä asti tulee osanottoni läheisille. Ja sydämestä asti toivon jokaisen väsyneen äidin katsovan tänään kiitollisena peiliin. Huominen tulee meille, kun annamme sen tulla.



tiistai 28. lokakuuta 2014

Ja kaikki huutaa: "OMG" !

Nyt on pienen tytön (also known as ison naisen) pää ihan pyörällä. Meinasin olla (= olin) maissa, kun mistään hakemastani paikasta ei otettu yhteyttä, ei edes sitä ei-kiitosta joka sentäs oli luvattu muutamassa. No nyt on otettu! Lauantaina menen hyppelis-koikkelehtimaan urheiluopistolle, jossa oppia pitää saamani liittyen ohjaamiseen ja valmentamiseen. Jollekin tää voi olla ihan tavallista elämää, jollekin ihan helppoakin, jokapäiväistä menemistä erilaisiin tilanteisiin. Mutta siitä huolimatta, että ihan itte sinne hain , mua jännittää ihan sairaasti. Nää on niin näitä juttuja, joissa taistellaan ettei pelko hallitsis elämää. Pelko ei estä minua sinne menemästä, mutta kyllä silti jännittää. Meitä on vaan pienen pieni porukka siellä, että mitään mahdollisuutta sakkiin sulautumiseen ei ole *virn*. Eniten mua tietysti jännää se, miten siellä pärjään, fyysisesti. Muistiinpanovälineiden lisäksi mukaan pitää ottaa nimittäin urheiluvaatteet! *ja tähän se yhteishuuto*

Ja siitä seuraavaan: toisestakin paikasta otettiin yhteyttä, pääsisin kuuntelemaan  yhteiskuntaopillista sivistämistä kokonaiseksi viikonlopuksi, mutta ajankohta tekikin nyt pienen tenkkapoon. Se on marraskuun viimeisenä viikonloppuna maamme pääkaupungissa ja tottavie silloin on anteeksi nyt vain, leivottava pipareita ja tonttuiltava (presidentin kanslia ynnä muut odottakoot tärkeimpien asioiden edessä). Nih.

Ja tulihan se kolmaskin, jonka olin jo unohtanut. Tässä on ollut blogin teknisen toimivuuden kanssa sähläämistä yllin kyllin, saas nähdä miten tämä etenee. Ehkä palaan ehkä en, sanois tässä nykäsmasakin.

Ja loppukevennyksenä (eilisen) päivän meikäläinen hirviönä kertomus: Kun mulla on ollut aina sellainen ennakkokäsitys-systeemi muihin ihmisiin, jotta kaikki on oletetusti fiksuja ja kanssakäymisissä käyttäydytään fiksusti puolin ja toisin - kunnes toisin todistetaan. Mutta kun ollaan tilanteessa, jossa toisen lajin harrastajat kerta toisensa jälkeen tulevat (äärimmäisen pienen) harjoitusmaton puolelle kesken meidän treenien, seisoskelevat siellä jonninjoutavina meidän harjoittelevien alkeisryhmäläisten tiellä sankoin joukoin ja eivät poistu sivummalle odottelemaan lukuisista ystävällisistä kehotuksista huolimatta, niin mitä pitäisi tehdä?! Mitä oikeasti pitäisi tehdä? Minä menin sanomaan kehotukseni siirtyä hieman kovemmalla äänellä. Tiedättekö mikä tunne tulee, kun kymmenkunta aikuista isoa miestä ei edes käännä päätään, ei räpäytä silmiään, ei liikahdakaan ääneni kaikuessa siellä salilla (ja se kyllä kuulkaa kaikui, kolmenkymmenen lapsosen äänien yli toisen meidän ryhmän vetäjälle asti, kuulemma). Ja kun ei aikuiset liikahtaneetkaan, ei nuoremmatkaan liikahtaneet. Voiko enää enemmän käyttäytyä alentuvasti? Voiko noin huonosti kukaan enää edes käyttäytyä, lajissa jonka kuitenkin pitäisi myös olla kurinalainen ja toisia kunnioittava?? Hetken ihan oikeasti ajattelin, että päästän itkun. Käännyin poispäin, otin muutaman askeleen ja käännyin takaisin. Tarkalleen en edes muista mitä sanoin, mutta suurinpiirtein saman kuin ensimmäiselläkin kertaa, tällä kertaa mietin vai mielessäni että on se nyt kumma jos ei mene sana perille. Oikeasti ajattelin, että jos nyt tämän taistelun häviän, minulle ei jää enää mitään jäljelle. Ja niin, hitaasti, minuun edelleen katsomatta, siirtyi tuo joukko sivummalle.

Jostain syystä minulle ei jäänyt helpottunut olo, vaan pikemminkin äärimmäisen pettynyt.

Mutta hei, tässä se varsinainen loppukevennys onkin: mun otsis:


...ja kaikki huutaa ihan käskemättäkin nyt että ou em tsii :)

maanantai 27. lokakuuta 2014

Lähdettiin maalta kaupunkiin

Viikonloppureissu tuli tehtyä ja kuvia tulossa nyt, totuttuun tapaan todella huonolaatuisina kännykkäkuvina (uskokaa tai älkää, mutta olen raakannut joo etukäteen pois ne kaikkein epäselvimmät eli nää on tätä parhaimmistoa *tsih hih*). Olin siis tyttären kans liikenteessä, junalla puksutettiin lauantaiaamuna suoraan pääkaupunkiin ja katseltiin vähän isomman maailman ihmeitä. Yövyttiin hotellissa keskellä kaupunkia ja sunnuntaina mentiin Helsinki International UB Horse Show`ta katsomaan Jäähallille. Iltajuna toi meidät turvallisesti kotia hyvissä ajoin, niin että koululaisten jutut ja tuliaisten jaot tapahtuivat vielä ihan inhimilliseen kellonaikaan. 


Taidetta kansalle! Forumissa oli tälläinen symppis ilmapallopoika :)


Sokos Hotel Helsinki, Kluuvikadulla, me tykättiin!


Todellinen minä :D







Epätoivoinen yritys kuitata herkuttelu: evästä hotelliin!

Ken ei ole ollut (este)ratsastuskisoja katsomassa, niin tässä vähän osviitta mitä siellä tapahtuu, kisapäivänä:

Radan rakentaminen tapahtuu hyvin organisoidusti ja taatusti hyvin harjoitellusti

Rakentamisen jälkeen ratsastajat pääsevät tutustumaan rataan kävellen, siellä ne maailman huiput tarpovat laskemassa esteiden välisiä etäisyyksiä ja miettivät mitä kautta millekin esteelle hevosensa kanssa lähestyisivät

Ja sitten vaan: hopp!
Tässä on meneillä Horzen ja B//Vertigon muotinäytös, oli kyllä hauska, kuvassa olevat tyypit nimittäin olivat jotain tanssijoita ja vetivät melkoisen shoun esiteltävät rytkyt niskassaan!

Siellä nähtiin myös Dressage Knock Out -kisa, jossa aina kaksittain kilpailleet ratsukot menivät kouluohjelman ja tuomaristo päätti kumpi pääsi jatkoon. Koko kisan voitti Suomen "Nipsu" Porthan- Brodell !

perjantai 24. lokakuuta 2014

Hop, hop, hop, hop... *sillai reippaalla äänellä*

Lenkkipolkuni Vinkissä

Kun tarpeeksi suunnittelee, niin ensteks kaikki menee sukille ja sitten ne vasta järjestyykin. En meinaan ymmärrä mikä oli, kun eilen totaalisesti unohdin yhden lapsen oikoja-hammaslääkäri-käynnin. Siis unohdin siitä edes tiedottaa kellekään, että nyt ei auta muitakaan syyttäminen. No elämäähän se vaan, mutta jotenkin otti koville. Koska kun kerran sen unohdin, niin en tietenkään mitään sinne lekurille ilmoitellutkaan. Ja tästä tietysti mieleeni paukkas kaikki ajatukset kuinka siellä marmatetaan asiakkaista jotka ei arvosta heidän kallista aikaansa. Olen niin pahoillani! Häpeän! En tehnyt sitä kuitenkaan tahallani, jos se yhtään lohduttaa...? 

No tästä (tuosta) seurasi itseni ruoskintaa senverran, että siivosin keittiön melkein hammasharjalla jynssäten. Ei mulla kirjaimellisesti sitä hammasharjaa ollut, mutta olis voinutkin olla. Jopa liesituuletin sai kuulkaa niin kiiltävän pinnan, että kaikki , jokaikinen, meidän pirttiin sinä päivänä tullut huomasin sen ensmäisenä *heeh*.

Sitten mä aloin stressaamaan siitä, että piti lähteä tutustuttaan meidän koira ystävien koiraan. Paikaksi oli suunniteltu puolueeton metsä ja ennen se kuullosti oikein mukavalta. No mähän aloin miettimään kaikkea mahdollista, kun tuuli myrskyten ja koira oli jo kerran lähtenyt täältä kotoakin tielle jolkottelemaan. Näin itseni jääkylmissäni rynnimässä pitkin tuntematonta metikköä juustopaketti kädessä (Bruno rakastaa Oltermannia, jopa sitä keltaista pakettia) ja tulisi ilta ja pimeä ja se ruskea koira olisi hukkaspiilossa jossain ruskeassa maisemassa. Joo, siis oikeesti tää ajatus möyräsi mun mahassa asti, siinä siivotessa. Sitten päätin ottaa ihan tietoisesti (kun sitä on niiin paljon mainostettu ja kehuttu ja mitäkaikkea) käyttöön positiivisen ajattelun voiman. Mietin, että tulee mitä tulee. Menee miten menee, mä en sille etukäteen mitään voisi. Että nauttisin siitä, mikä siin on tarkoitus: eli koirien saada kaverit ja tapaisin vielä meidänkin ihanat ystävät. HAA! Joko ajatukseni kuultiin tai sitten muuten vaan meni tuurit kohilleen, sillä pian tuli soitto, että kun on niin kauhean kylmä niin koirat voiskin ehkä tutustua kuitenkin meidän aidatulla pihalla. Tämä toinen koira kun meni tilanteessa kuin tilanteessa käskystä autonsa takapaksiin, joten jos tulisi kahden uroksen välinen "tilanne" niin asia saataisiin sillä hoitumaan. Hiukan hienoa! Ja kaikki meni tosi hyvin! Tässähän oli kyseessä kaiken nähnyt ja kaikkeen tottunut vanhempi uros ja sitten meidän ihmisiin, hevosiin ja perheemme omiin kissoihin tottunut nuorempi uros. Mä ajattelin ettei meidän koira puhuisi "koiraa" ja alkaisi saman jahtaamisen kuin vieraille kissoillekin meidän pihassa. Eli joko kissa lähtee tai henki lähtee.. No mitä vielä. Herroittelujärjestys tuli selville pienillä eleillä ja huiskahännät painoi menemään sydämensä kyllyydestä. I-h-a-n-a-a! Tuo toinen koira oli siis menettänyt siinä perheessä olleen toisen koiran ja oli vähän oireillut sitä yksinäisyyttään. Nyt on uusi mahdollisuus ja uudet haisut elämässä!

Ja sit me saatiin vielä lättyjä ja vatkattiin kermavaahtoa ja ja ja - oli kyllä hyvää. Mutta muuten mun kevennys on toiminut oikein hyvin ja aamupalaa vaihdellen olen syönyt rahkaa / leipää kurkulla /leipää kananmunalla ja raejuustolla / kaurapuuroa ja mustikkasoppaa. Kyllä niillä jaksaa!

Näillä lähtee nälkä ja lika! Ja stressi ;)

Kiilto oli nimensä veroinen - ei maksettu mainos!
 Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, niin oli edellisistä stresseistä päästyä uudet porhaltamassa paikalle. Lapsihuolia siellä ja lapsihuolia täällä. Pelästyttävin tietysti ekaluokkalaisen silmäkulmanaama, joka oli melkoisen tällin saanut. Oli mennyt (luvalla) pallohippaa verkkokiipeilytelineellä ja vaan luiskahtanut sieltä. Ei siinkään vielä, pelkässä putoamisessakin olis tietty ollut vaaramomenttinsa, mutta nyt oli sattunut vielä se maahan-lukitsemis-pultti osunut kohdalle ja pojan silmäkulma just siihen. Tälli oli jättänyt hirveän jäljen, mutta onneksi silmä säästyi ja poitsu aina tuntui olevan ihan kunnossa. Huh! Open mielestä oli ollut senverran hiljainen koulussa sen jälkeen, että epäili jo aivotärähdystä - onneksi ei näyttänyt nyt siltä kuitenkaan. Ihanasti oli muuten veljet menneet heti katsomaan hoidettavana ollutta pikkuveljeä! We are a team, indeed!
Basse :D
 Sitten kun keiteltiin vieraille kaffetta, niin meidän vuoden vanha keitin päätti ettei kyllä toista pannullista jaksa vääntää. Mies lähti hakeen uutta (kahvi nyt vaan on pyhä asia, sille ei voi mitään) mutta olipas sitten iltasella saanut sen alkuperäisenkin keittimen henkiin. No nyt on!
Tää on mun nykyinen personal trainerini, aika kova jätkä!
Kun tuli aika viedä eka poika treeneihin, niin tajuttiin ettei kannata ajella ees taas turhanpäiten (kun siis kuitenkin jo ajellaan siinä eestaas) ja mä menin viemään ja jäisin siitä omiin treeneihini heti perään. Reippaana tyttönä päätin, että painelen kivat alkulämmöt siellä pururadalla (josta, kuten ekasta kuvasta huomaa, puru on kaikonnut suurimmalta osalta matkaa vallan pois ja on aika kova alusta). Joo muuten hyvä, mutta viimeisen kilometrin matkalla pääsi tuuli puhaltaan suoraan ja olin kyllä hyvästä varustelusta huolimatta umpijäässä ja reidet kankeina menossa treenaamaan. Onneks oli senverran aikaa, että lämmittelin sitten siellä hikisessä pukkarissa senverran, että ei jalat krampanneet tatamilla ensalkuunsa. Oli kivaa! Ja hyvin mää jaksoin! *taputtelee itseään harteille*.

Oliver tekas yks päivä tollaisen, siinä on tuliperäinen saari veden keskellä - mun mielestä hieno!
Mun jälkeen mies ja vielä yks poika tuli treeneihin, minä hurautin kotia ja iltapalatin lapset, hoidin hammaspesut ja iltalaulut. Sitten kun menin lopulta itse suihkuun ja saunaan, niin voi pojat - olisin voinut nukkua sinne! Siellä se väsy iski, mutta hyvällä tavalla.

Yöllä oli sitten sähkökatkoskin, pitkä sellainen ja nyt meidän olkkarin telkku on pimeänä. Ei herää henkiin sitten millään. Tarvii varmaan mennä sinne samaan kauppaan, mistä se kahvinkeitinkin haettiin, jos vaikka tapahtuis ihmekorjaantuminen sillekin. Mutta nyt on murheet pois, tänään pakataan laukku ja huomenaamulla lähdetään Helsinkiin tyttären kanssa ja kotiudutaan vasta sunnuntaina. Mun eka yö erossa kuopuksesta, miten ihmeessä minä selviän?!

Onko teillä ollut kiva viikko? Mukavaa viikonloppua!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Fatness blogisti jatkaa taisteluaan



Meillä asuu vekkuli 1-vuotias. Aivan kertakaikkisen valloittava persoona on hän *laaav*


Kaiken muun surkeuden lisäksi olen kyllä äärimmäisen surkea ruokakuvaaja, mutta tässä näitä nyt muutama, yksi eiliseltä (paistijauhelihaa, sipulia, salaattia, tomaattia, raejuustoa) ja yksi tältä päivältä (kanaa, yksi siivutettu siikli-pottu paistettuna sipulin kera, salaattia. kaikkein keveintä salaattijuustoa muutama palanen, sipulia myös raakana, tomskua). Ja koska en ole mikään kuvabloggari, joka suunnittelisi kaikki viimeisen päälle hienosti blogia varten, niin nytkin kyllä näkyy kuinka kävin yhden pehvan pyyhimässä siinä vaiheessa kun olin heittänyt potun ja sipulit pannulle *hih*, pikkasen kärähti! Mutta oli hyvää... Eilinen kakkosruoka oli tonnikalaa (vedessä), raejuustoa, salaattia ja tomaattia. Söin sen jumalattomaan nälkääni vauhdikkaan sporttinaisen tavoin siinä treenien jälkeen suit sait kotona ja pyyhälsin sitten jo hakemaan vanhinta poikaa omista harkoistaan. Suihkussa ehdin käydä häthätää ja kyllä olis ollut ihana mennä saunan lauteille lämmittelemään! Meillä on hetivalmis kiuas ja sehän siellä kutsuvasti levitti löylyjen puolelta ihanaa pehmeää lämpöään suihkunkin puolelle. Ei auttanut! Ja yhtäkkiä tajusin, että entisenlainen "suoraan suihkusta vaan tukka ponnarille ja menoksi" ei oikein käynyt kun meni ilma pakkasen puolelle ja ei muutakuin lättäsin pipon syvälle päähäni. Ei siinkään mittään, mutta muistin vasta aamulla, että en harjannut tätä Naiseuteni Kruunua missään välissä ja sen oli kyllä näköinenkin, huh hejaa! Onneks pipokelit jatkui vaan!




Mutta ettei menis ihan syömisten vatvomiseks, niin oltiin me ulkonakin! Auringonpaisteen houkuttelemana lähdettiin, vaikka pakkasta oli miinus 2 ja tuuli kyllä aika kovasti. Kunnon vaatteet vaan päälle kaikille ja hyvin tarkeni. Käveltiin pikku lenkki ensin ja tultiin sitten kotipihaan leikkimään. Puista kuului meidän pihassa aivan valtava lintujen siritys, räkättirastaat tai jotkut siellä parveilivat. Nyt on ollut tänä vuonna niin paljon pihlajanmarjojakin, että niitä on vieläkin näistä suunnattomista lintuparvista huolimatta.



Pikku paapertaja, sillä oli tosi hauskaa kurkkia huppunsa takaa aina välillä meitä muita.


Mikäs pihtipolvi se siinä! No mutta ainakin oon komian pituinen! Edellä menevä Rafael ottaa aina kirjaimellisesti mun "reunassa" käskyni ja pistelee menemään tuolla reunapusikoissa.


Tarvisko toi trampoliinikin jo purkaa talviteloille? No tarvis! Hiekka"kasa"kin on pelkkä kuoppa kohta enää, hyvin silti kelpas.


Kanervat on kyllä kauniita, kerrankin niistä pääsee nauttimaankin ilman että ne yksikseen kököttelee jossain vesisateessa vaan. Oijoi.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Tätätä


Kyllä taas maistui hyvälle tääkin kombinaatio. Rahkaa, mustikkakeittoa ja leseitä. Ainoa miikka leseiden takertuvuudesta hampaisiin, meikäläisen luonteella ne tarvis heti saada sieltä pestyä pois!

Kommeeta meinkiä! Crosstraineri keittiössä on aika mahee juttu, samalla voi tuijotella jääkaapin suljettua ovea, että tässäpä poljen enkä avaa (tai sitten että tuolla se palkinto odottaa...). Onpa likainen pöytä muuten. Miten se nyt tollai.


Illalla tätä eli omien treenien vuoro taas puolentoista tunnin verran, eilen oli alkeisjunnujen ohjausta ja pikkasen siihen liittyvää organisointihommaakin, mä alan olla siellä liikuntahallilla kohta enempi kuin kotonani. Vielä kun sinne saatais jonkinmoinen tenavajumppatila, niin se olis täydellinen. Tarttee varmaan sekin itte järkätä! Mutta noi tän illan treenit jänskättää kyllä siinä mielessä, että ei tulis mieleenkään syödä ähkysti tai toisaalta olla mitään syömättäkään, opettaja on senverran fyysisesti kovia treenejä vetävä (lue: armoton kiduttaja  yyberkestävyysharjoittaja), että siellä tarvii olla kaikki paukut mukana - ja silti ne kuluu siellä kyllä tyystin. Mutta se tunne jälkeenpäin! Kun sitä vaan on kiitollinen, että selvisi taas siitäkin ja että pystyy esim omin jaloin vielä kävelemään autollensa. Oikeesti. (voin kertoa että aika nannaa pääkopalle kun ei mielessä pyöri sillä hetkellä tosiaankaan ne tuhatyks muuta elämän asiaa)

Mä tarvitsen nimenomaan juuri tuollaista epämukavuusalueelle menemistä, jotta mun mielenkiinto pysyy yllä. Se on vähän hassua selittää, koska jos siellä tehtävät jutut muuttuis mulle mieluisiksi, niin sittenhän se ei enää olis epämukavuutta. Siellä esimerkiks sattuu aika usein, mustelmia on vähän jokapuolella ja tässähän ei siis ole edes mukana ne kiputilat mitkä tulee siitä että lihakset huutaa apua. Ja henkeä ei meinaa saada tasaantuun, tai siis se pitää saada tasaantuun hyvin pienellä viidentoista-parinkymmenen sekunnin juomabreikillä joita on ehkä yksi sen puolentoistatunnin aikana. Sykkeet on korkealla ja hiki on ehkä kovin siinä alkulämpöjä haettaessa. Silti se on kivaa, melkeinpä parasta mitä on! Eli kuntoillessa ei saa olla liian miellyttävää! Mun mielestä. 

maanantai 20. lokakuuta 2014

Nyt lähtee!



Taas, monettakohan kertaa jo, laitoin itseni ruotuun vähän kaiken osalta. Lakkaan kyttäämästä sähköpostia, jos ei sinne mitään ilmaannu niin ei. Kerta päivässä, no kaks ehkä, riittää.



Vaikka olin ihan läski lahnakin, niin pyysin kaverin lapsineen sunnuntaikahveille ja ilta menikin tosi vauhdikkaasti siinä. Kannatti, vaikka tulikin syötyä pari palaa liikaa ihanaa Oliverin tekemää piirakkaa ja juotua kahvia muutama toopillinen ylimääräistä, joka sitten näkyi ja tuntui yöllä. Mutta silti oli huisin mukavaa, otan kyllä tavaksi, että pitää useammin pyytää ihmisiä meille, kun kerran tulijoita olis ja itekin siitä nautin, mutta se tuntuu ennakkoon niin kamalan vaivalloiselta! Tsiisus! Tuntukoon!

Kuten yllämainitusta piirakkamaininnastakin voi huomata, niin sapuskointi on taas lähtenyt lapasesta. Ärsyttävintä on, että tiedän sen kyllä ja tiedän, että se mut lahnattaakin, mutta silti en meinaa millään saada itseäni kiskaistua sieltä irti. Nyt olen! (hetken...)

Ei tuottanut vaikeuksia päättää keveestä aamupalasta jo illan puolella, kun treeninvetäjä pyysi mua tälle päivälle tuuraamaan taas yhtä ohjaajaa. Ihan mahtavaa! Ja raudan kolistelu otettakoot ohjelmistoon takaisin myös, jos ei näillä mieli vetreenny (ja kroppakin, krhm, pliis siinä samalla) niin jo on kumma.

Omatkin treenit on taas tällä viikolla edessä, joten liikkumispuoli on kohtsilleen kunnossa kyllä, kun ton ruokailun vielä sais pysyyn pienemmissä määrissä. Ei ole helppoa. Nytkin tekee ihan tajuttomasti mieli mustaamakkaraa, jota meidän Rafu veteli justiin ison satsin. Itse söin kyllä ylihyvää salaattia ja paistetun kanafileen, mutta mun mättötahtini jälkeen se ei tunnu kyllä missään, korkeintaan jossain ärsytyskeskuksessa. Tiedän kyllä, että sekin tunne menee ohi, kun vähän nostaa hikeä pintaan ja muistaa syödä taas hetken päästä jotain rahkaa, marjoja ja leseitä.

Mutta on se silti vaikeeta, vaikka kuinka sen tohon kirjoitan noin helposti. Pitäis vaan saada pääkopalle meneen perille, että tää olo mikä nyt on (ei se nälkä-osuus siitä, vaan se vireä puoli) on se tavoiteltava , eikä se pieni mielihalun täyttö siitä ruuasta. Siis sanon "pieni", koska sen koko jutunhan , siis syömisen, juju ei ole että mulle tulee hyvä olo kun syön paljon. Mulle tulee hyvä olo kun syön jotain mitä mieli tekee - jatkan vaan siitä aina vähän liian pitkään. Plääh.

Mutta nyt uusin energioin kohti uutta minää. Moips!

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Älä vaan näy, kuulu, tai haise kotias pidemmälle, jos oot lapsi

Kaikki ovat varmaan lukeneet Iltalehden uutisen jossa kiukutellut lapsi sai muut asiakkaat valittamaan henkilökunnalle - joka meni sitten ohjeistamaan isän lapsineen poistumaan rauhoittaakseen tilanteen muille asiakkaille sopivaksi äänenvoimakkuudetaan. Uutisen mukaan lapsi oli pitänyt kovinkin kovaa ääntä, saanut siis nähtävästi sen kuuluisan itku-potku-raivarin. Uutisointi aiheesta jatkui vielä jälkeenkin päin, kun lehden kyselyssä osoittautui yleiseksi mielipiteeksi "ulos vaan kaupasta" jos ei lapsiaan saa pidettyä kurissa.

Minähän en tiedä mitä siellä todella on tapahtunut. Ja sillä ei ole kyllä merkitystäkään. Missään ei mainittu kuitenkaan, että lapsi olisi esimerkiksi tuhonnut jotakin tavaraa. Oli vaan pitänyt ääntä, peräti viisitoista minuuttia.

Minussa herää muutamakin ihmetyksen aihe.
-Hatunnosto sille isälle joka kesti mekkalaa viisitoistaminuuttia, kun kokonaisen citymarketin kokoisen pinta-alaltaankin suht ison kaupan jotkut asiakkaat eivät kyenneet samaan. Oma sietokykyni olisi ollut jotain viidentoista sekunnin luokkaa.
-Oliko se isä vain hukassa tilanteessa, eikä tiennyt mitä tehdä tilanteessa, vai huiteliko vähät välittäen tilanteesta asioitaan hoitaen? Jos olisin ollut paikalla, olisin varmasti sanonut eksyneen näköiselle isälle, että valkkaa roinas, mä katon tätä vilkkupetteriä tässä sen aikaa ja pääsette tilanteesta eteenpäin. Tai jos ei apua olis otettu vastaan, olisin kyllä kyennyt omat ostokseni tekemään ihan täysin. Jotkut ei pystyneet?
-Kuka (muu kuin sitä lapsen raivostusta katsova isä) viettää aikaa ison kaupan yhdellä (lelu-) osastolla niin kauan, että siihen kuluu viisitoistaminuuttia? Vai oliko se niin, että jonkun toisenkin lapsi meinasi ottaa pultit ja sitten pitikin jo mennä avautumaan henkilökunnalle, koska sittenhän jo vanhempi numero kaksi  olisi joutunut niin noloon tilanteeseen, että se piti välttää kaikin keinoin? Jos vartti menee jotain barbia valkatessa, niin ehkä ei ollut ihan just tarviskaan ostaa sitä.
-Miten nämä kyselyyn ulos-vaan - vastanneet ihmiset rajaavat sen, mikä on muita asiakkaita häiritsevää? Ääni? Jos minua ärsyttää jonkun nasaali nenähonotus, niin voinko mennä tekemään siitä valituksen? Entä kun joku haisee pahalle? Eiliselle ruualle, tai sille huuhteluaineelle jota mä en käytä? Jos mä en tykkää joidenkin ihmisten keskustelunaiheesta, niin saanko mennä henkilökunnan pakeille? Miks mua pakotetaan kuuntelemaan jotain shaissea! Tai jos jonkun puhelin soi! Välitön porttikielto kiitos, en pysty keksittyyn!

Kaikki varmaan on samaa mieltä, että olishan se hiton hyvä jos ne lapset ja aikuiset käyttäytyis jokapaikassa silleen siivosti. Haisemati, näkymäti, kuulumati mihinään muualle ja hoitais ikisen toimensa nopiaan ja sitten äkkiä vaan pois paikalta. Mutta että lapset? Ne ei mun tietääkseni (korjatkaa jos olen väärässä, koska joskus jopa minä saatan sitä olla, harvoin kylläkin mutta...) ole koneita, jotka ohjelmoidaan syntyessä ja sitten ne naps toimii just eikä melkein. Jotkut saa raivareita. Usein. Joku saa kerran ja senkin tietenkin Vuosaaren Sittarissa. Joku ei ikinä, vaikka sen vanhemmat olis ihan kuutamolla kasvatusasioista. Tokihan lasta pitää kasvattaa, toki pitää siellä kaupassakin pystyä hallitsemaan ja hillitsemään, mutta onko meillä oikeesti aina jokaisella se paras mahdollinen päivä? Ei koskaan katkea kamelin selkä? Ei ole liikaa liian päällä, ei kertakaikkiaan edes huono viikko vaan huono kesäkin takana ja takki suhteellisen tyhjä kaiken ylimääräisen temuamisen osalta? Mä en muista tiedä, mutta mun on ainakin täytynyt käydä kaupassa silloinkin. On täytynyt hoitaa tärkeitä asioita ja niitä vähemmän tärkeitäkin. Ei elämä pysähdy pauselle oottamaan, että heikotus menee ohi ja sitten voi taas jatkaa.
Miksei se laps vois huutaa, miksei joku asiakas menis siihen auttamaan, miksei henkilökunta jeesaa lykkimällä kärryjä ja antamalla vaikka logo-mainos-lehtisen sille skidille, että hiljenis henkeä vetämään (kun sehän tässä se ongelma sit oli) ja kaikkien päivä jatkuis eteenpäin. Miksei? Hirveesti tuli kuitenkin Suomeen parempia ihmisiä. Ensin yks kaupallinen, sitten vielä laajemmaltikin. Kun ei meillä koskaan ja me kyllä aina itse ja menis kotiinsa häpeämään kun ei kerran osaa. Niin ja lapset pois tommoselta! Sori nyt vaan, mutta ihan samanlaisia olette kuin ennen tätä uutistakin. Mä en ole ikinä tajunnut sitä itsensä nostamista toisten mollaamisella. Jos joku tekee väärin, niin mitä itse mahdoitte tehdä asiaa auttaaksesi? Jepjep.

Lomareissuissa lasten kans etelässä on ollut ihaninta asenne lapsia kohtaan. Kun mun ei tarvitse jännittää, että onko tää sopivaa. Voinko mä pyrkiä kauppaan, jonka oviaukko kassan-ja hyllyn välissä on niin pieni ettei puolikas Ahtisaari mahtuis, eikä siis rattaatkaan. No eipä kauan tarvi miettiä,  kun joku tulee siirtään hyllyä/nostaan rattaita/sylitteleen niissä olevaa lasta. Kun jotkut asiat on vaan niin yksinkertaisia. Suomessa myyjä sanois, että ei meille nyt mahdu ja ei persettään nostais jostain kassajakkaraltaan. Sen työsopimuksessa ei erikseen sanota että sen hommiin kuuluis joku järjenkäyttö, joten sitä ei silloin tarvitse käyttää. Ei se varmaan lue sen espanjalaisenkaan työsopimuksessa, mutta se lukeekin sen geenikartassa jo.  Suomessa kun joku ohikulkija joskus nostaa toisen rattaat jostain kynnyksen yli, niin sille vähintään presidentti myöntää ansiomitalin, kun ensin asia on tiedotettu kaikissa medioissa ja sen jälkeen hallitusta myöten otettu kantaa äärimmäisen poikkeavasta käytöksestä johtuen.

Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Hävettää. Lapset saa näkyä ja kuulua! Niiden pitääkin. Minä ainakin otan ne mukaan kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja annan niiden olla ihmisiä. Nekin saa puhua ja keskustella, näyttää hapanta naamaa jos ei miellytä. Aloitan tämän maan muuttamisen tästä, meistä ja ainakin se on vähän enemmän kuin eilen.

lauantai 18. lokakuuta 2014

On se nyt kumma!

Ootteko nähnet niitä urheilijoita, jotka läpsivät itseään naamalle/reisille ennen huippusuperhyvää urheilusuoritustaan? Mä täällä harrastin just sitä, läpsimistä. Kirjoitettuani kolme postausta joissa kitisin ja marisin, olin muka tuuliajolla oleva keski-ikäinen. Sitten kyllästytin itse itseni ihan totaalisesti.

On se nyt kumma jos ei yhtä muijaa saada ruotuun!
- Vini-vini-vini, kun ei ole opiskelupaikat avautuneet. Ole nyt hyvä ihminen tyytyväinen että oot kotona, sulla on pieniä lapsia!
-Vini-vini-vini, onko nyt mikään kuitenkaan oikeesti hyvin ja tukkakin huonosti ja maha vasta onkin epämukavan muhkura ja nuhakin vaivaa pientä nenua. Tsiisus! Niistä se nokkas, et kuole tohon tautiin lähimainkaan. Et ole ylipainoinenkaan ja hiukset voi laittaa tähän vuodenaikaan jo pipon alle. Ryhdistäydy!
-Vini-vini-vini, väsyttää. Mitään kuitenkaan mustakaan tuu. Nuku! Älä istu koneella! Mee ulos sen pipos kans (sitten päivänvalossa)! Jos muutaman kerran viikossa treenaat niin sua ei kukaan muu estä kuin sää itte!

NYT KYLLÄ!

Joo kiitos ja hyvää yötä, helpotti.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Näitä päiviä

Ihana kuurainen pakkasaamu kurkisteli ikkunan takaa tänään. Minä tykkään kun on kylmää ja kuivaa samaan aikaan, se vihmova vesisade jäätävän tuulen kera ei oo mun juttuni.

Kuten blogin sisällöttömyydestä sisällöstä on viime aikoina huomannut, niin olen jotenkin ihan jumissa taas. Flunssa tietysti tekee ihan vanhaksi villaviltiksi olon, ainoa aktiviteetti on niistäminen ja muu aika menee öhnössä. Kävin mä kyllä eilen kaupassa ja tervehtimässä kaveria synttäripäivänsä johdosta, mutta se vaatikin melkoisia ponnisteluja ja vei ne ainokaiset voimat. Sitten kun fyysisesti on ihan veltto, niin alkaa miettimään että koko elämä on tylsää siksi ettei ikinä jaksa tai pysty enää tekemään mitään reipasta. Vaikka tietää ettei tää (toivottavasti!!) kestä ikuisesti tämäkään lenssu, niin noita ajatuksia ei vaan voi estää.

Sitten hiipii (pikemminkin kyllä paukkaa paikalle kuin ratsuväki) mieleen kaikki muukin lötsö. Että kun musta ei tule mitään, ei ole tullut tähänkään päivään mennessä ja kun musta ei edes ole mihinkään. Siis muuhun kuin tähän samaan.

Osaltaan tässä päkittää semmoinen tosiseikka, että olen hakenut yhteen koulutukseen, sekä kahteen eri projektiluontoiseen hommaan - ja kaikki on nähtävästi torpattu syvän hiljaisuuden vallitessa. Siis lupauksista huolimatta mulle ei ole edes vastattu mistään mitään.

Musta ei siis todellakaan ole mihinkään, täällä kökin sitten lopunelämääni ihmettelemässä päivien kulkua ja lähettelen maailmalle esitteitä teollisuuden alihankintahommista. Great.

Jonain toisena päivänä mä olen taas ihan jees-tuulella, mutta nyt just ei innosta. Paitsi ilma, se on kaunis! Ja muksuin kanssa tehdään kohta pipareita - eilen sain ekaluokkalaisen kauniisti kirjoittaman kauppalapun käteeni ja eihän siinä tullut edes mieleenikään vastustella. Poika on oppinut ihan huomaamatta lukemaan ja kirjoittamaan.Tai siis kyllä me se ollaan huomattu, kun kauppareissuilla ja missä vaan kulkiessa poju pajattaa kaikki mahdolliset tekstit ja kyltit ääneen. Ihana on hän!

Jotenkin taisin tulla paremmalle tuulellekin? Paitsi että niistä pittää ihimisen taas. Voi räkä!

torstai 16. lokakuuta 2014

Hipulit esiin ja heilumaan

Kylymä ilima paukkas paikalle. Tosin aurinko paistaa nyt aika kirkkaasti, että meillä täällä sisällä todellakaan ei palella! Kummallisesti lämmittää arska tähänkin vuodenaikaan, kun vaan on lasi välissä.

Kamalasti ei ole asiaakaan, kun me vaan tääl ollaan. Mies on töissä, isoin plikka on koulussa (loma vasta ensviikolla) ja me loput kotoillaan. Lapset toivoo leipomista ja DVD:n yhteiskatselua (Ella ja kaverit - leffa ostettiin laivalta) ja nehän passaa mulle oikein mainiosti. Mitään suurempia yhteiskunnallisia angstejakaan ei ole päällänsä, joten... här är vi.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Lommoo lommoo!

Täällä ollaan, risteilyltä palattu ja kotoilua jatkettu. Meillä oli oikein ihana reissu, en oikeastaan edes huomannut kuinka flunssainen olin matkan aikana (tai oikeastaan tulin matkan aikana flunssaisemmaksi) ja nyt kotona kerkee jo niistämäänkin sen minkä tarvis on (eli koko ajan). Lapset eritoten diggas JVG:tä, joka esiintyi laivalla ja me kaikki nautittiin hyvästä ruuasta ja mukavasta yhdessäolosta. Välillä, kun siinä pienessä parin (no ehkä vähän enemmän) neliön hytissä katseli muksuin hyppelyä ja härpätystä, tuli miettineeksi miksi sitä tilaa muka kotona tarvikin niin hillittömästi enempi. (Joo ja hetken päästä sen taas muisti...). Laivalla oli tosi paljon lapsiperheitä liikkeellä ja oikeastaan yhden yhtäkään mölyävää juomahemmoa ei näkynyt  (eikä kuulunut)heilumassa holtittomasti. Aivan mahtavaa siis!

Kuvia otin kännykällä, joka ei kyllä onnistunut niitä tänne siirtämään kuin minikokoisina. Pahoittelen samsungin puolesta, vikahan ei siis todellakaan ole minussa käyttäjässä *daa*! Tässä nää muutamat räpsyt siis, en suurentanut niitä, koska menivät samsungin muutenkin rakeista kuvalaatua rakeisemmiksi. Jatketaan mukavata viikkoa kaikki, eiks joo ja jokos me sitä lunta ootellaan? Ei kai ny viä...



maanantai 13. lokakuuta 2014

Viettäkää kiva ja ahdistava loma!

Tietämättäni olen alkanut loma-ahdistumaan. Tajusinkin tämän vasta nyt, koululaisten syysloman keskeltä, kun kaiken hösäämisen melskeessä huomasin, ettei ahista yhtään. Ja samalla kyllä hokasin, kuinka esimerkiks kesällä ahisti.

Minua! Minähän olen niin avarakatseinen ja rento, kasvatusnero ainakin omasta mielestäni ja varsinkin itsetuntemukseni on huipussaan. Hah - in my dreams.

Minä en ahdistu(nut) mistään lasten aiheuttamista paineista kuitenkaan. Pienet ei osaa paineita asettaa ja isommat ei meillä sitä tee. Ne osaa olla jotenkin rennommin kuin äiteensä (thankGodforthat). Tottahan ne kaikki tykkää reissata, mutta tykkää ne olla kotonakin. Aivan kuten minäkin. [Ja mies nyt olis missä vaan missä mekin ollaan. Se reissaa tietysti työkseenkin, että sille kaikki on hyvin kotoista :) ] Silti jotenkin - ei edes ulkopuolelta - vaan sisäpuoleltani tulevat paineet tekivät kesällä minulle tepposen.

-Välillä mietin, että on paljon paikkoja näkemättä, joissa haluaisin käydä ennen kuin aika loppuu. (Ja aika = elämä, joskushan se kuitenkin kuulkaa loppuu!). Ikäahdistus? Omg.

-Kesällä tietenkin mietin, että on paikkoja joissa pitää käydä hyvän sään aikana ja ikinähän ei tiedä jos on hyvä sää just nyt, että onko enää huomenna. Liikaa hellettä, sadetta, jotain!

-Sitten on nää pahimmat, eli liian helpot. Metsäretki, järvenranta, laiturikahvit, polkupyörällä-jätskikiskalle- reissut. Niitähän voi tehdä koska vaan - ja sitten yhtäkkiä huomaa ettei ole tehnyt yhtään mitään (muka) ja alkaa kauhea suorittaminen, tai alkais, jos olis vähän vikkeläliikkeisempi. Minä kun päkitän suorittamistakin vastaan, mutta ahdistun mielessäni silti.

Huh. Ei mitään paineita siis ensi kesälle *virn*.  Me lähdetään tänään risteilylle ja ollaan tyytyväisiä että edes päästään sinne. Nuhat pienenemään päin, oksutauti ei tullut meille (liki liippas kahdesti!) ja yleensäkin ollaan kaikki kokoonpanossa mukana. Että kaikki tästä eteenpäin on vaan plussaa! Mutta joka kerta ei kyllä tarttis sairaalasta käydä hakemassa sitä tyyneyttä lomanviettoon, että voishan sitä jo oppia muutenkin olemaan ahdistumatta. Vai voisko.

Noh noh

Siis mitäkummaa. Edelleenkään tämä bloggeri ei ole julkaissut minun kommenttiani edelliseen postaukseen ja kellonaikakin näyttää (ainakin mulle) olevan perin kummallinen, ihan kuin yöllä olisin siivouskuvia tänne läjjäytellyt. Huoh. Kyllä tämä nyt vastustaa tälläistä blondia...

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Ooh tätä arkea

Viimepäivien kuvasatoa, oikeesti todellista elämää, ilman kuvankäsittelyjä tai kodinstailauksia *tirsk* :
 Poeka saunoo, eikun siivoo. Nuorimmainen tykkää hurutella imurilla, heti sen jälkeen kun minä olen ensin tietysti esi-imuroinut (vrt esipesu). Kova poika lakaisemaan myös, varsinkin aina sitä kohtaa missä joku muu sattuu just sillä hetkellä olemaan. Kukaanhan EI huomannut kauniisti retkottavia verhoja tuolla taustalla? Pikkasen on vissiin noi systeemit tarkoitettu vain paikoillaan ikkunoissa roikkuviksi - ei oikeasti auki-ja -kasaan-vedettäviksi hela tiden *o-ou*.
 Nää nyt vaan on niin ihanat, toi punapaitainen kyllä superihana. Ja ne on myös kaverit. Ja toisella niistä on uudet pitkät kalsaritkin jalassa! (Taustalla näkyy pöydän päällä peilinreunaa, en ole ihan varma ripustuspaikasta, niin varmmuuden vuoksi se oottelee siinä. Since huhtikuu 2014...)
 Sata pistettä sille, joka keksii mitä tässä tehdään? (paitsi leikitään laatikolla)

Mun uusimmat kirpparilöytöni! Kuva on surkea, mutta ainahan ne on täällä mun blogissa. Pojaat leikki koko eilisehtoon näillä junaa ja autoa (aka linja-autoa, jossa istutaan peräkkäin ja huudellaan kuskille kaasujalan puutteesta).  Nuorimmainen oppi kiipeilemään näiden avulla pöydille. En aio silti viedä näitä varastoon (vielä)! Ne on ihanat! Ja kakstoista euroa, vaan.